The Project Gutenberg EBook of Viehättävä vastustajatar, by Olli Karila

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll
have to check the laws of the country where you are located before using
this ebook.



Title: Viehättävä vastustajatar
       Seikkailuromaani

Author: Olli Karila

Release Date: September 14, 2018 [EBook #57902]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VIEHÄTTÄVÄ VASTUSTAJATAR ***




Produced by Tapio Riikonen








VIEHÄTTÄVÄ VASTUSTAJATAR

Seikkailuromaani


Kirj.

OLLI KARILA





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1920.




SISÄLLYS:

 1. Pari nykyaikaisen tekniikan väärinkäyttäjää mullistaa
    kylpykaupungin kesäisen elämän.
 2. Sanomalehtimiehet päättävät aikansa kuluksi ruveta
    kilpailemaan esivallan kanssa.
 3. Se, joka ei ole tullut ympyräviivan yli, on sen sisäpuolella.
 4. Kivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten
    ja ovien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä
    tasaisesti.
 5. Seikkailijat huomaavat, että langat alkavat juosta yhteen.
 6. Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman
    yksityiskohtainen ja johdonmukainen.
 7. Kiukkuisistakin vastauksista voi saada arvokkaita tietoja.
 8. Olle selviytyy sangen pulmallisesta tilanteesta ylistämällä
    tohtori Brattia ja hänen järjestelmäänsä.
 9. Höyrylaiva "Arthur" saa kutsumattomia kansimatkustajia.
10. Salakuljettajat joutuvat aavistamattaan kokemaan Robinsonin-elämää.
11. Olle saa luvan ryöstää oman asuntonsa.
12. Seikkailijat saavat odottamattaan ja tahtomattaan lisävoimia.
13. Kivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän
    alkeellisista käyttäytymissäännöistä.
14. Kivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä.
15. Kivinen päättää saattaa neiti Rigerin vakavaksi.
16. Leikistä on maksettava leikin hinta.
17. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.




1.

Pari nykyaikaisen tekniikan väärinkäyttäjää mullistaa
kylpykaupungin kesäisen elämän.


"Halloo, onko poliisilaitoksella... Niinkö, onko poliisimestari...
Juuri lähtenyt... sepä perhanaa. Tiedättekö minne...? Jaha, ei voi
sitten mitään."

Karl Andersson, "Kuststads Tidningin" päätoimittaja ja
toimitussihteeri, kieräytti kiivaan ja äkäisen loppusoiton erään vahvan
ruotsalaisen sanan säestyksellä, kun samalla, voimasanan kaiun vielä
kiiriessä kahdessa tyhjässä toimitushuoneessa ja eteiskäytävässä, ovi
aukeni ja sisään astui tai paremmin sanoen hypähti nuori ja kaunis --
vaarallisen kaunis, voi sanoa, sillä toimittaja Karl Andersson oli
vielä sangen nuori vanhapoika -- vaaleaan ilmavaan kesäpukuun puettu
nainen.

"Häiritsenkö?" heläytti nainen ihastuttavan soinnukkaalla äänellään,
hymyillen veitikkamaisen vastustamattomasti hiukan hämilleen menneelle
toimittaja Karl Anderssonille ja naisellisen uteliaana silmäillen
kesäisen sekamelskaista, vanhojen sanomalehtien, kirjoitettujen
paperien, liimapurkkien ja saksien täyttämää toimitusvaltakuntaa.

"Ette suinkaan!" sai toimittaja Karl Andersson soperretuksi, häviten
samassa silmänräpäyksessä viereiseen huoneeseen noutamaan takkiansa,
sillä hän katsoi nuoren naisen läsnäolon vaativan, että sietämättömästä
kuumuudesta huolimatta noudatettiin jotakin minimiohjelmaa
pukeutumiseen nähden.

Nainen päästi raikkaan naurunheläyksen ja istuutui kursailematta
toiselle huoneen kahdesta tuolista, heittäen jalkansa sirosti ristiin,
niin että pieni nilkka vilahti näkyviin. Pään asennossa ja silmien
välkkeessä oli jotakin itsetietoista, ei jäykkää eikä ylpeää
kuitenkaan; raikas ja hieno, hiukan päivettynyt iho todisti hyvää
terveyttä ja suun juonne reipasta iloisuutta. Vaaleahko tukka aaltoili
yksinkertaisen leveän kesähatun alta, ja aistikas valkoinen
sinireunuksinen merimiespusero jätti näkyviin kauniisti kaartuvan
kaulan. Pyöreähköt, paljaat käsivarret päättyivät pitkiin,
hyvinhoidettuihin sormiin.

Parin minuutin kuluttua tuli toimittaja Karl Anderssonkin näkyviin,
yllään vaalearuutuinen kesäpuku, pehmeät kaulukset ja leveä
taiteilijamalliin solmittu kaulaliina, ruotsalaisen punoittavana ja
kohteliaana.

"Hyvää päivää, neiti Riger! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät
täällä? Pyydän anteeksi, että täällä on kaikki näin sekaisin, mutta
sellaista se on..."

Neiti Riger, kylpykaupungin tämänkesäisen sesongin kaunotar, keskeytti
toimittaja Anderssonin anteeksipyynnöt, ojentaen hänelle pienen kätensä
ja luontevasti hymyillen.

"Älkää antako itseänne häiritä! En odottanutkaan tulevani minnekään
korttikansliaan. Ajattelin vain ohimennessäni pistäytyä kuulemassa,
joko te mahdollisesti olette saanut jotakin tietoa _siitä_. Täällähän
kaikki ensimmäiseksi tiedetään!"

Toimittaja Karl Andersson punastui itsetyytyväisyydestä.

"Älkää imarrelko! Emme toistaiseksi paljoakaan tiedä. Reportterimme on
parhaillaan hankkimassa täydellistä selostusta. Soitin juuri teidän
tänne tullessanne poliisimestarille, mutta hänkin oli jossakin ulkona,
kai tutkimassa asiaa. Mutta hiukan minäkin tiedän."

"Kertokaa, pyydän! Lupaan kuunnella kärsivällisesti. Olen hieman
utelias enkä niin vähänkään. Ajatella, lentokoneella!"

Neiti Riger nauroi ja katsahti toimittaja Anderssoniin.

"Niin", aloitti tämä, "sikäli kuin tarkistamattomien ilmoitusten
perusteella tiedän, ilmestyi kaupunkimme yläpuolelle noin kello
kahdentoista aikoihin lentokone, kaksitaso. Se suuntasi matkansa
kylpyaukiota kohden, kiersi muutaman kerran sen yläpuolella ja poistui
sitten etelään, saapuen kuitenkin noin puolen tunnin kuluttua takaisin.
Kuten tiedätte, on kasinon ja metsän välissä laaja aukeama, ja
lentokone laskeutui äkkiä aukeaman toisessa päässä noin viidenkymmenen
metrin korkeudelle, ja sikäli kuin kasinolta voitiin nähdä, pudotti
jotakin maahan, jonkun pienen käärön. Sen tosiasian vahvistaa myöskin
lähellä kasinoa oleskellut poliisikonstaapeli. Tämän jälkeen lentokone
nopeasti kohosi, teki käännöksen ja lensi rannikkoa pitkin etelään,
kadoten näkyvistä. Mitään kansallisuus- tai muita merkkejä ei voitu
siinä havaita. Malli oli ranskalainen."

"Entä miten käärön kävi?" Neiti Riger paloi uteliaisuudesta ja liikahti
kärsimättömästi tuolillaan.

"Niin, se on oikeastaan vieläkin ihmeellisempää", jatkoi toimittaja
Andersson. "Kuten tiedätte, kulkee maantie aukeaman toisessa laidassa.
Kun käärö oli pudonnut maahan, syöksähti tien vierellä moottoripyöränsä
kanssa hääräillyt mies esiin, nosti käärön, juoksi pyörälleen, hyppäsi
sen selkään ja huristi pois, ennenkuin kukaan kasinolla olleista ehti
edes nähdä, minkälainen tämä herra oli näöltään. Poliisikonstaapeli
käsitti tilanteen oikein, hypäten lähistöllä olleen polkupyörän
selkään, mutta ei tietenkään voinut saavuttaa miestä. Juttu on
toistaiseksi tällä asteella, ainakin minun tietojeni mukaan."

"Tämä on kauhean jännittävää!" huudahti neiti Riger. "Mitä te arvelette
koko jutusta?"

"Ka, täsmällisesti en osaa sanoa. Yksityiskohdat ovat hämäriä, mutta
tuskin erehdyn, jos otaksun sen olleen salakuljetusta."

"Niinkö? Ja mitä olisi ollut käärössä?"

"Vähän vaikea sanoa: rahaa, arvopapereita, arvoesineitä tai jalokiviä."

"Eikö tiedetä, mistä lentokone oli?"

"Ei ainakaan vielä."

"Entä mies moottoripyörällä? Luuletteko, että hänellä on
mahdollisuuksia päästä pakoon?"

"Sekin on vaikea sanoa! On tietenkin sähkötetty kaikkialle ympäristölle
hänen pidättämisestään, mutta kun ei mitään varmoja tuntomerkkejä
voida antaa, on tulos epäiltävä. Mutta joka tapauksessa, tämä
julkeasti suoritettu ainotlaatuinen salakuljetusyritys ei jää
selvittämättömäksi."

"Oletteko varma siitä?"

"Kyllä!" Toimittaja Karl Anderssonin äänessä soinnahti aitoruotsalainen
itsetietoisuus ja varmuus.

"Meidän poliisilaitoksellemme onnistuu se varmastikin."

"Olisi hirmuisen mielenkiintoista katsella sellaisia miehiä, jotka
uskaltavat tehdä sellaista! Ajatella, lentokoneessa! Siitä tulisi suuri
oikeudenkäynti!"

Neiti Riger näytti niin äärettömän huvitetulta ja tyytyväiseltä, että
toimittaja Karl Andersson, joka laski kunnian tästä ainakin osaksi
tulevan itselleen, tunsi selittämätöntä mielihyvää.

"Mitähän tulisi noille salakuljettajille, jos heidät saataisiin
kiinni?"

"En osaa varmasti sanoa, mutta tavarat he menettäisivät, saisivat
suuret sakot ja hyvässä tapauksessa joutuisivat istumaankin."

"Huh, se on vaarallista! Koko kylpylaitos puhuu nyt vain siitä.
Viimeinkin on tapahtunut jotain huomattavaa. Muutoin kävisikin
ikäväksi." Neiti Riger nousi seisomaan. "Ja nyt en halua enää teitä
häiritä! Suurin kiitos ystävällisyydestänne! Näkemiin!"

Toimittaja Karl Andersson tarttui ihastuttavaan käteen ja puristi sitä
pitkään. Neiti Riger nyökäytti päätänsä ja kääntyi lähteäkseen. Samassa
aukeni ovi ja sisään astui kaksi herrasmiestä.

"Kas vain, tietenkin on nainen nopeampi, kun on kysymyksessä
uteliaisuuden tyydyttäminen. Hyvää päivää, neiti Riger!"

"Niin, taisinpa olla ensimmäinen, vieläpä ehdin ennen
sanomalehtimiehiäkin! Hyvää päivää, herra Kivinen! Ja herra Nordgren!"

"Suon mielelläni teille sen kunnian", virkkoi herra Kivinen,
loma-aikaansa kylpylaitoksessa viettävä suomalainen sanomalehtimies, ja
istuutui keveästi kumartaen pöydän laidalle. "Mutta, kuten olen useasti
sanonut, kohtalo suosii meitä sanomalehtimiehiä. Me saimme nähdä
jotakin, mitä muut eivät saaneet."

"Ja mitä sitten?" kysyi neiti Riger huonosti salaten uteliaisuuttansa
ja antaen kätensä viivähtää tuolin selkämyksellä.

"Me näimme moottoripyöräilijän."

"Niinkö, kertokaahan! Tunsitteko hänet?"

"Emme, ikävä kyllä." Herra Kivinen sytytti savukkeen, tarjoten
toimittaja Karl Anderssonille ja herra Nordgrenille.

"Olimme", aloitti Kivinen, "Ollen kanssa hiukan kävelemässä, mutta kun
tämä heinäkuun ilma on kaikkea muuta kuin sopiva sellaiseen
ajanviettoon, käännyimme takaisin. Olimme juuri tulemassa valtatielle,
tiedättehän siellä lähellä teidän huvilaanne, neiti Riger, kun äkkiä
kuului jumalattoman kovaa surinaa ja tietä pitkin porhalsi oikeata
kuolemanvauhtia moottoripyöräilijä. Vetäydyimme nopeasti syrjään
puoleksi pensaitten taa, ja minulla on täysi syy luulla, ettei arvoisa
pyöräilijä meitä huomannut. Mies oli keskikokoinen, kalpeakasvoinen ja
tummatukkainen ja -partainen, sikäli kuin ehdin nähdä. Tavallinen
autolakki oli vedetty syvään, ja silmiä peittivät suojuslasit. Hän oli
puettu englantilaiseen urheilupukuun, keltaisiin ameriikkalaisiin
kenkiin ja nahkaisiin sääryksiin. Vasemmasta sivutaskusta pisti esiin
nahkainen käärö."

"Näittekö minne mies ajoi?" tiedusti neiti Riger.

"Jos olisimme tienneet, millä tavalla käärö oli joutunut miehen
haltuun, olisimme tietenkin tarkastaneet vähän pitempään, mutta
tietämättöminä jatkoimme pahimman pölyn haihduttua matkaamme.
Ehdittyämme pari sataa metriä tuli vastaamme läähättävä
poliisikonstaapeli polkupyörällä. Esivallan arvoisa edustaja
tiedusti hengästyneenä, olimmeko mahdollisesti nähneet erästä
moottoripyöräilijää. Me myönsimme nähneemme, mutta ilmoitimme, että jos
esivallan arvoisa edustaja vaali joitakin hämäriä luuloja, että
polkupyörällä voisi saavuttaa moottoripyörän, niin täytyi
meidän murskata kaikki tämäntapaiset haaveet. Ehdotimme, että
poliisikonstaapeli voisi kääntyä hyvällä omallatunnolla takaisin,
osoitettuaan kiitettävää intoa ja jonkunlaista järkeäkin
viranhoidossaan. Tältä konstaapelilta saimme myöskin kuulla jutun
esihistorian, valaistuna omakohtaisilla ja tavalliselle passipoliisille
hyvinkin kunnioitettavilla otaksumisilla ja johtopäätöksillä.
Keskusteltuamme kasinolle kerääntyneiden ja asiaan tavattomasti
innostuneitten kansalaisten kanssa painoimme tänne, vaikka nyt näenkin,
ettei täällä tiedetä asiasta enempää, koska toimittaja Karl Andersson
näkyy niin ahkerasti kirjoittelevan muistiin minun selostustani."

Herra Andersson raaputteli kiivaasti kynällään, sillä mikään
yksityiskohta ei saanut jäädä tässä kaupungin ja maankin rikos- ja
skandaalihistorialle harvinaisessa jutussa unhoon.

"Luuletteko, että näkemienne tuntomerkkien perusteella käy
moottoripyöräilijän pidättäminen mahdolliseksi?" kysyi neiti Riger.

"No en totisesti. Jos niiden perusteella käydään pidättelemään, niin
voisin lyödä vetoa, että kymmenet tällä itärannikolla huristelevat
moottoripyöräilijät joutuisivat tekemisiin arvoisan esivallan kanssa."

"Oh, juttu on siis yhtä hämärä kuin ennenkin", huudahti neiti Riger.
"Mutta kai huomenna saa jo joitakin uusia tietoja, vai miten, herra
Andersson?"

"Luultavasti, luultavasti, neiti Riger. Pistäytykää kuulemassa."

"Kiitos kutsusta. Nyt lienee jo todellakin aika lähteä. Näkemiin siis."
Neiti Riger ojensi kätensä.

"Niin, terve sitten", sanoi Kivinenkin ja nousi seisomaan. "Me kai
lähdemme myös."

Seurue tuli kuumalle ja autiolle hiekkaiselle kadulle. Neiti Riger
tarttui polkupyöräänsä ja iloisesti nyökäten hyppäsi sen selkään.

"Näkemiin", huudahti herra Kivinen. "Kai te illalla tulette kasinolle
tanssiaisiin ja sitten purjehtimaan minun kanssani, kuten olette
luvannut?"

"Siihen saatte luottaa."




2.

Sanomalehtimiehet päättävät aikansa kuluksi ruveta kilpailemaan
esivallan kanssa.


"Olisinpa todellakin hämmästynyt nähdessäni neiti Rigerin tuolla
toimituksessa, ellen olisi huomannut hänen pyöräänsä ja siten saanut
aikaa hiukan tointua", sanoi Kivinen kotimatkalla ystävälleen ja
virkaveljelleen Olle Nonrdgrenille.

Olle ei vastannut mitään, ja molemmat miehet astelivat ilmeisen ja
harvinaisen innokkaasti pehmeähiekkaisia, puutarhojen ja somien
huviloitten reunustamia katuja. Ilma oli kuuma ja tukehduttava
sellainen kuin se voi olla heinäkuussa, kun aurinko viikkomäärin
paahtaa pilvettömältä, hiilakansiniseltä taivaalta. Vain mereltä
silloin tällöin tulevat hyväilevän raikkaat henkäykset tekivät ulkona
liikkumisen yleensä mahdolliseksikaan.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapuivat ystävykset oman huvilansa
luo, kulkivat pienen, mutta hyvin hoidetun puutarhan läpi ja
istuutuivat syviin korituoleihin varjoisalla kuistilla. Palvelijatar
toi hiukan virvokkeita, Kivinen riisui kauluksensa, sytytti savukkeen
ja kääntyi sitten Ollen puoleen.

"Mitä sinä tästä kaikesta oikein ajattelet?"

Sanomalehtimies Olle Nordgren, pyöreähkö, vilkkaannäköinen vanhapoika
eloisine silmineen ja punoittavine kasvoineen, joilla leijaili ainainen
myhäilevä, ymmärtävä epikurealainen iloisuus, siemaisi vielä kerran
virvoketta.

"Sinä tarkoitat sitä kääröä?"

"Niin, tietysti. Luuletko voivan olla mahdollista, että
moottoripyöräilijä heitti sen sattumalta neiti Rigerin puutarhaan?"

"En", Olle hymähti, "ja minua ihmetyttää, että ylimalkaan voit
sellaista kysyä. Käärö oli tietenkin tarkoitettu neiti Rigerille, ja
hänelle se heitettiin. Luuletko, että joku kallisarvoinen käärö
kuletettaisiin ensin lentokoneessa tänne ja sitten viskattaisiin
moottoripyörästä, ilman mitään syytä, aivan vieraan henkilön huvilan
puutarhaan. Ja käärö heitettiin neiti Rigerin puutarhaan, sen ehdimme
nähdä molemmat. Nyt on meidän selvitettävä, mikä osuus hänellä on tässä
hauskassa jutussa."

"Niinhän se on", myönsi Kivinenkin, "mutta minä en oikein uskoisi..."

... "että neiti Riger olisi sekaantunut, ja tällaisella tavalla, tähän
ensiluokkaiseen salakuljetusjuttuun." Olle nauroi hiukan
kiusoittavasti. "Niin se käy, kun pihkaantuu. Ei uskoisi mitään
epäedullista, vaikka mitkään järkisyyt eivät estäisikään. Sinäkin
tunnet niin perin vähän neiti Rigeriä, olet vasta pari viikkoa ollut
hänen kanssaan tekemisissä, et tiedä mitään hänen entisyydestään etkä
nykyisyydestäkään. Mutta tunne on tietysti voimakkaampi. Ei niin, että
minäkään luulisin mitään pahaa, mutta nykyajan naisista en mene mitään
edeltäpäin vannomaan. Voihan olla, että neiti Riger vaikka huvittelee
salakuljetusurheilulla. Tämä peräti uudenaikainen ja hieno muoto,
lentokone, voi viitata sellaiseen."

"Hm, mitä huvitteluun tulee, niin olen varma siitä, ettei tässä voi
olla kysymystäkään mistään sellaisesta. Minä näet tunsin
moottoripyöräilijän, vaikka sinun onkin pidettävä tämä tieto täytenä
salaisuutena. Et saa missään tapauksessa virkkaa siitä mitään
poliisille etkä lehdellesi, vielä vähemmin tietenkin neiti Rigerille."

"_Tunsit_?" -- Ollen äänessä kuulsi selvä epäusko ja ihmetys.

"Niin, tarkoitan, että olen joskus ollut hänen kanssaan tekemisissä.
Nimeä en tiedä, mutta siitä saan kyllä selvän päivässä tai ainakin
parissa. Puhun siitä enemmän myöhemmin. Nyt on ensin saatava
mahdollisimman täydelliset tiedot neiti Rigerin menneisyydestä sekä
siitä, missä hän tänään on ollut kello kahdentoista ja kahden välillä.
Mitä edelliseen tulee, niin luulen voivani saada ainakin arvokkaita
viittauksia tämäniltaisen purjehdusmatkan aikana, ja jälkimmäisestä
saat sinä koettaa huolehtia. Minä avustan kyllä. Meillä ei ole mitään
kiirettä, sillä arvoisa esivalta on meistä ratkaisevasti jälessä. Me
tiedämme minne käärö on joutunut, ja saamme tietää, kuka tuo
moottoripyöräilijä oli. Juttu on salakuljetetusta, ja käärössä oli
varmastikin jalokiviä. Epäilen niiden olleen tuotuja Saksasta.
Jalokivien vientitullihan on siellä kaksikymmentäviisi prosenttia,
joten muutaman miljoonan takia kannattaa kyllä ryhtyä näinkin
laajakantoisiin ja vaivaloisiin yrityksiin."

"No niin, käydään toimeen. Näin loma-aikana seikkailee mielelläänkin.
Mitä sinä sanoit tietäväsi siitä moottoripyöräilijästä?" kysyi Olle.

"Olen nähnyt hänet Helsingissä, muutamassa taidekaupassa. Niinkuin ehkä
tiedät, ovat Helsingin ja yleensä Suomen taide- ja antikvaarikaupat
nykyään täynnä mitä kallisarvoisimpia ulkomaalaisia taideteoksia
ja -esineitä, etupäässä tietenkin venäläisiä. Niitä ovat tuoneet
mukanaan ja myyneet Suomeen paenneet venäläiset, ja suuri osa myös on
ensin Venäjällä varastettua ja sitten salaa kuljetettua Suomeen. No
niin, katselimme taidekaupassa tauluja, -- minä, muuan taiteilija ja
eräs mesenaatti. Huomiotamme kiinnitti etenkin hollantilainen
mestarimaalaus, vanha ja arvokas, oikeastaan määrittelemätön rahassa.
Taiteilija ei sanonut mitään, vihelteli vain ja kysyi kuin ohimennen
taidekauppiaalta, mistä hän oli saanut taulun. Tämä selitti, ettei se
ollut hänen omansa, vaan se oli tuotu vain myytäväksi. Taiteilija
tiedusti omistajaa, ja hänen sitä kysyessään astui sisään
keskikokoinen, kalpeakasvoinen tumma mies, joka puhui hiukan
murteellista ruotsia. Taidekauppias viittasi häneen. Hänet esiteltiin,
mutta en silloinkaan kuullut hänen nimeään. Taiteilija kysyi hintaa.
Mies hiukan mietti ja mainitsi kuusinumeroisen luvun. Summa oli mitätön
taulun arvoon nähden, mutta meillä ei ollut yhteensäkään edes puolta
tuosta rahamäärästä asettaa liikekannalle. Silloin kysyi taiteilija
äkkiä, mistä hän oli taulun saanut. Mies selitti sen ostaneensa
Pietarissa. 'Niinkö, tunnetteko mahdollisesti ruhtinas N--skin?' kysyi
taiteilija. Mies meni hiukan hämilleen, mutta kielsi. 'Niin,
katsokaas', puhui taiteilija kylmäverisesti, 'tämä taulu kuuluu hänen
perhekokoelmiinsa. Hän ei ole sitä myynyt, sillä hän on itse paennut
Suomeen ja oleskelee parhaillaankin täällä. Mutta saatujen tietojen
mukaan on muutamia hänen taulujaan, ennenkuin neuvostohallitus ennätti
ne ottaa suojelukseensa, ehditty varastaa. Onko teillä mahdollisesti
siitä jotakin tietoa? Ja millä tavalla Te toitte taulun maahan?' --
Mies ja taidekauppias menivät hämilleen, mies koetti sopertaa jotakin,
mutta taiteilija ja me poistuimme. Kun paria päivää myöhemmin tulimme
takaisin, oli taulu poissa. Omistaja oli vienyt sen pois, selitti
taidekauppias. Sekä taulu että mies katosivat. Sain kuulla, että
ruhtinas oli vahvistanut täydelleen taiteilijan otaksumat."

"Ja mistä luulet voivasi hänet niin varmasti tuntea?" tiedusti Olle.
"Sinähän ehdit vain hetken katsoa häntä?"

"Hänen nenänsä muoto ei niin hevin haihdu mielestä", selitti Kivinen.
"Se on hiukan -- juuri senverran että erottaa -- epämuodostunut, ja se
riittää. Tuntisin hänet missä tahansa ja milloin tahansa."

"Ja mistä luulet saavasi tietoon hänen nimensä?"

"Taiteilijalta. Minä sähkötän hänelle."

"Mutta hänen osoitteensa?"

"Myös sieltä. Olen varma siitä, että taidekauppias tiesi hänestä
enemmänkin, ja taiteilija osaa kyllä pakoittaa häneltä tiedot. Ja
toinen seikka: mies lienee ollut enemmänkin taidekaupoissa, joten
otaksun siitä, että myöskin Tukholman taidekauppiailta saamme jotakin
selvitystä. Ja tämäkin on asian nykyisellään ollen jo sangen paljon.
Onhan meillä nyt edes jonkunlainen käsitys koko seikkailusta."

"Tjah, uskaltaisiko tästä nyt lähteä liikkeelle", virkkoi Olle hiukan
haluttomana. "Tuolla on kuuma."

"Onpa niinkin, mutta ajatteles, jos saamme tästä jutusta selvän! Ennen
poliisia! Ja sitten julkaisemme lehdessä!"

"Neiti Elise Rigerin osuuden myöskin?"

Kivinen vaikeni hetkiseksi.

"Perhana, mitä hänellä on tässä oikeastaan tekemistä! Olisi saanut
pysyä nyt syrjässä. Totisesti, kun onni joskus potkaisee, niinkuin
meitä, jotka aivan sattumalta vainuamme sitä moottoripyöräilijää, niin
sitten pitää naisen tietenkin sotkeutua väliin. En sen puolesta, että
minulla olisi mitään erikoista neiti Rigeriä kohtaan, mutta tuntuu
hiukan ilkeältä ajatella hänen joutuvan syytettyjen aitaukseen.
Sittenpähän nähdään! Lähtekäämme lennätinlaitokselle. Ja tiedätkö, mitä
sitten teemme! Me otamme auton ja ajamme asemalle. Niin kauan kun
jäljet ovat tuoreet, tiedustelemme moottoripyöräilijää. Minulla on
hiukan omia luulojani ja haluaisin saada ne joko vahvistetuiksi tai
kumotuiksi."




3,

Se, joka ei ole tullut ympyräviivan yli, on sen sisäpuolella.


Lennätinlaitoksella nakutti kaksi konetta, ja virkailijat hikoilivat
paitahihasillaankin niiden ääressä. Kivinen, Ollen seuraamana, astui
kursailematta aitauksen sisäpuolelle ja tervehti toista virkailijaa,
keski-ikäistä, hiukan keikaroivaa miestä.

"Hyvää päivää! Anteeksi asumme, mutta te kai ymmärrätte!" sanoi
virkailija.

"Vielä kysyttekin", nauroi Kivinen. "Ja työtä on paljon?"

"Tänään on kohtalaisesti, kun poliisimestari on sähkötellyt joka
suunnalle sen lentokonejutun takia."

"Niin, arvaa sen! Minullakin olisi nyt vähän sähköttämistä. Saisinko
lomakkeen!"

"Kyllä, hetipaikalla! Niin, niitähän onkin tuolla", virkkoi virkailija
ja pujahti aitauksen ulkopuolelle. Kivinen silmäili nopeasti
koneen vieressä olevia lomakkeita. Siinä näkyi olevan useitakin
poliisimestarin kirjoittamia, mutta pinkkaan asetettujen lähetettyjen
sähkösanomien joukossa oli päällimmäisenä muuan, joka kiinnitti Kivisen
huomion.

Sähkösanoma oli lyhyt: "Tukholma, Strandgatan 43. Import & Export.
Tilatut saapuneet, R."

Virkailija palasi ja ojensi lomakkeen. Kivinen kiitti ja istuutui
kirjoittamaan.

"Saanko tarjota?" lausui sanomalehtimies ja ojensi savukekotelonsa.
"No, miten edistyy teidän juttunne?" virkkoi hän hymyillen.

Virkailija naurahti itsetyytyväisesti. "Kiitos kysymästä. Luulenpa,
että linnoitus alkaa olla antautumaisillaan. Muuten, terveisiä neiti
Rigeriltä. Hän kävi tässä noin tunti sitten ja jutteli kymmenisen
minuuttia. Jaa, teillä on hyvä maku, herra Kivinen, täytyy tunnustaa",
pilaili virkamies.

Kivinen naurahti tyytyväisesti, ja hänen vilkkaat ja avoimet kasvonsa
vetäytyivät leveään hymyyn. Olle vihelsi pitkään.

"Kai tulette tämäniltaiseen juhlaan", kysyi Kivinen.

"Kyllä, saan silloin vapaata. Täytyyhän tässä jumalattomassa
kuivuudessa edes hiukan kastella kaulaa ja huvitella."

"Näkemiin sitten, ja suuri kiitos!" sanoi Kivinen ja antoi
virkailijalle täytetyn lomakkeen ja maksun. "Illalla tavataan."

Päästyään kadulle lähtivät ystävykset autoasemalle.

"Vieläkö epäilet neiti Rigerin syyllisyyttä?" kysyi Olle.

"En sano mitään. Osoitteen kirjoitan heti muistiin. Tukholma,
Strandgatan 43. Import & Export. Luulenpa, että moottoripyöräilijä on
jossakin tämän osoitteen lähistöllä."

Pienen aukeaman laidassa oli autoasema. Ystävykset nousivat autoon, ja
kuljettaja, haukotellen ja venytellen jäseniään, kiersi moottorin
käyntiin. Auto hypähti liikkeelle ja painui kesän täydessä vihreydessä
komeilevain puutarhain ja niitten lomitse pilkottavain huvilain
reunustamalle valtatielle. Ilmanpaineen synnyttämä tuulenhenki virkisti
sietämättömässä kuumuudessa.

"Asemalle!" määräsi Kivinen.

Auto liukui pitkin sileää ja kovaa tietä, sivuutti muutamia
maalaisrattaita, kallistui hiukan mutkassa ja sujahti sitten neiti
Rigerin huvilan ohi. Ketään ei näkynyt. Parin kilometrin päässä olevan
pikku ravintolan luona Kivinen antoi määräyksen pysähtyä. Ystävykset
hyppäsivät autosta, menivät verannalle ja tilasivat hiukan juotavaa.
Isäntä tuli itse tarjoilemaan. Olle, joka oli parikin kertaa ollut
ravintolassa, tarttui puheeseen.

"Hyvää päivää! Joko olette kuullut siitä suuresta jutusta?"

"Kyllä väin", virkkoi isäntä.

"Muistatteko sattumalta, mihin aikaan se moottoripyöräilijä porhalsi
tästä ohi?"

"Moottoripyöräilijä? Olen istunut tässä koko päivän kuistilla ja
päätellyt tilejäni, mutta mitään moottoripyörää ei tänään ole tästä
kulkenut ohi."

"Jaha", Ollen äänessä oli hiukan ihmettelevä sävy. "Minne vie se
sivutie, joka haaraantuu tässä lähellä oikealle?"

"Lähimmälle rautatiepysäkille, heti seuraavalle tältä asemalta."

"Pääseekö asemalta pysäkille toista tietä?"

"Asemalta menee melkein rataviertä kyllä toinen."

"Hyvä, me voimmekin sitten pistäytyä sinne! Täytyy nyt hiukan toimia,
jotta saisimme jonkunlaisen selostuksen lehteen. Kas niin, hyvästi!"

Ystävykset maksoivat ja nousivat uudelleen autoon.

Asemalla ystävykset menivät rautatiekirjakauppaan ja ostivat muutamia
pääkaupungin lehtiä ja ajanvieteromaaneja. Kivinen koetti, eikä ilman
tulosta, hymyillä nuorelle myyjättärelle.

"Mihin aikaan lähtee juna Tukholmaan?" kysyi sanomalehtimies.

"Nyt kello 5.27 ja sitten illalla 9.05."

"Entä aamulla?"

"Aamulla ei kulje mitään junaa, vasta kello 1.18 lähtee ensimmäinen."

"Menikö tänään paljonkin väkeä tällä päiväjunalla?"

Myyjätär katsahti vähän ihmeissään ahkeraan kyselijään.

"Ei, ainoastaan muutamia, pari rouvaa, eräs vanha pariskunta ja
muutamia maalaisia."

"Ette huomannut ketään urheilupukuista miestä?"

Neitonen nauroi ääneen.

"Ahaa, herrat ovatkin poliiseja! Ei ketään, jota voisi luulla
moottoripyöräilijäksi, ei näkynyt. Ja jos sellainen olisi ollut, niin
tästä sen olisi kyllä huomannut."

Kivinen kiitti tiedoista ja pyysi sitten, ettei neitonen kertoisi
mitään heidän kyselystään. Sanomalehtimiehet nousivat uudelleen autoon
ja ajoivat aivan radan vartta kulkevaa tietä pitkin seuraavalle
pysäkille, noin viisi kilometriä. Täällä Kivinen haki käsiinsä muutaman
uneliaan asemamiehen, joka setelin vaikutuksesta huomattavasti
piristyi.

Ei, moottoripyörää hän ei ollut nähnyt. Kyllä, varmasti, jos sellainen
olisi mennyt ohi, niin hän tietäisi siitä. Jaa, väkeäkö! Olihan niitä
ollut muutamia, pari kolme herraa, muuan neiti tästä lähistöltä ja eräs
asemamies. Puetutko, ei hän oikein muista, tavallisiin kesävaatteisiin.
Oli ollut kiirettä. Pitkältäkö valtatielle? Jaa, ehkä pari kilometriä.
Kyllä voi autolla ajaa.

Kivinen kumarsi ja riensi autoon, joka painui syrjätielle. Tie oli
kyllä kapeahko, mutta muuten hyvä ja kova. Huviloita oli aina jonkun
matkan päässä.

"Mitä sinä luulet nyt oikein hyötyneesi?" kysyi Olle, puolittain maaten
auton pehmeillä nahkaistuimilla ja savutellen mahtavaa sikaaria.

"Miehestä en saanut suurtakaan vihiä. Matkustanut Tukholmaan, kuten
arvata sopiikin. Mutta minä tiedän jotakin hänen pyörästään", lausui
Kivinen salaperäisesti hymyillen.

"Ja missä se on?" kysyi Olle.

"Minä en tiedä, missä se _on_, mutta minä tiedän, missä se _ei ole_, ja
se on jo varsin paljon. Huomaa, meillä on alue, jossakin määrin
ympyränmuotoinen: meri, joki, asema ja pysäkki. Moottoripyörä oli tällä
alueella. Merelle tai joelle se ei päässyt. Jää asema, jossa sitä ei
ole nähty, ja pysäkki, missä vakuutetaan samaa. Vain kahta tietä pitkin
pääsee alueelta. Metsässä ei voi ajaa. Siis: on selvää, että pyörä on
jonnekin jätetty. Se on ympyräviivan sisäpuolella. Se mahdollisuus on
olemassa, että se olisi jätetty metsään, mutta katsoen siihen, että
sellainen kapine on vähän liian kallis uhrattavaksi, ei otaksuma näytä
todennäköiseltä. Ei, minä luulen, että pyöräilijällä oli joku
tukipaikka tämän syrjätien varrella, luultavastikin sen alkupäässä. Hän
hyppäsi pyörältä heti syrjätielle tultuaan ja talutti, ettei herättäisi
huomiota, sen johonkin huvilaan, muutti vaatteita ja marssi sitten
kunniallisena kansalaisena pysäkille ja nousi kello 1.18 junaan. Hän
ehti sen hyvin tehdä. Asiasta saamme piankin varmuuden. Poliisi
tietenkin tutkii ympäristön, ja muutenkin moottoripyörän kokoinen
kapine kyllä löydetään. Ellei sitä löydetä, niin oma otaksumani on
ainoa mahdollinen. Epäilen, etteivät poliisit kykene pääsemään näinkään
pitkälle."




4.

Kivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten ja
ovien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä tasaisesti.


Ilma oli jo raikas, kun kasinon orkesteri rai'utti ensimmäisen valssin.
Laajalla verannalla, josta avautui kaunis ja mahtava näköala
tummenevalle merelle ja valkoiselle rantahietikolle, istui reumatismin
ja muitten vaivojen, sekä todellisten että kuviteltujen, runtelemia
seurueita, maun ja sukupuolen mukaan nauttien joko tavallisia
virvokkeita tai miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, syöden
illallista ja keskustellen kylpyläväen keskuudessa välttämättömistä
juoruista sekä päivän suuresta sensationumerosta: lentokoneen
vierailusta ja siitä heitetystä kääröstä.

Lihavahkot tukkukauppiasten rouvat tarkkailivat salavihkaa tyttäriänsä,
jotka hikisinä ja punoittavina tanssivat pönäkkäin luutnanttien tai
aloittelevien tuomareitten -- tai pahimmassa tapauksessa -- iloisten,
mutta yhtä tyhjien ylioppilaitten ja taiteilijain kanssa, kadoten
sitten vilvoittelemaan kasinon puutarhan tunnelmallisiin lehtimajoihin
tai puoleksi pensaitten piilossa oleville penkeille, jotka kaikki
paikat ovat sopivan vaarallisia nuorille naimaiässä oleville neitosille
ja heidän kavaljeereilleen heinäkuun ihanana iltana. Nuoret tanssivat
ja kuhertelivat, vanhemmat istuivat ja katsoivat, ja toivottomat
vanhatpiiat tiesivät saavansa puheenaihetta vielä seuraavaksikin
päiväksi. Siitä ei tosin erikoista puutetta ollut, sillä kylpylän
vilkas elämä tarjoaa etenkin näille erehtymättömille tarkastelijoille
ehtymätöntä puheenaihetta suljetuissa kahviseuroissa.

Olle Nordgren istui toimittaja Karl Anderssonin kanssa lähellä pääovea,
josta näkyi tanssivain häikäisevä parvi: neitoset ja rouvat vaaleissa
kesäpuvuissaan, komeat ruotsalaiset upseerit muhkeissa univormuissaan
ja siviiliherrat jäykissä mustissa asuissaan ja hohtavan valkoisissa
rintamuksissaan. Ilo ja elämänhalu kuvastui kasvoilla, ja jonkunlainen
kansainvälinen leima loi loistoa ja vaihtelevaisuutta. Kivinen näytti
kokonaan unohtaneen päiväsen tutkimusaikeensa ja tanssi innokkaasti ja
sulavasti viehättävän neiti Rigerin kanssa. Olle tähyili suomalaista
ystäväänsä, jonka pitkä ja notkea vartalo keinui kauniissa kaarissa
viehkeän valssin mukaan. Kivisen soikeilla, valoisilla kasvoilla
leijaili tyytyväisyyden ja autuuden ilme, ja toimittaja Karl Andersson
hautasi lyhyttä unelmaansa hieman murheellisen, jos kohta ulkonaisesti
välinpitämättömän näköisenä hitain kulauksin.

Neiti Riger oli loistavalla ja välittömällä tuulella, ja Kivinen
keskusteli vaarattomista asioista älykkään pirteästi. Neiti Riger
tiedusti ohimennen salakuljetusjuttua, mutta Kivinen vastasi
välttelevästi, ja koko asia jäi siihen. Sanomalehtimiehen oli vaikea
uskoa, että tämä iloinen ja huoleton neitonen, joka nyt tanssi hänen
kanssaan kiihkeässä valssissa, olisi sekaantunut mitä vakavimpaan
salakuljetusyritykseen, jossa oli asetettu vaaralle alttiiksi maine,
vapaus ja ainakin muutama miljoona. Hän hymähteli itsekseen naisluonnon
käsittämättömyydelle, mutta tyytyi, vaikka ihmetellen, neiti Rigerin
seuraan, joka tänä iltana oli tavallista suopeampi, jopa hiukan
sydämellinenkin. Muutamat itsetietoiset upseerit kohauttivat kyllä
halveksivasti olkapäitään tuntemattomalle "siviililurjukselle", joka
oli ryöstänyt kylpylän ensimmäisen kaunottaren, mutta se seikka vain
lisäsi Kivisen tyytyväisyyttä. Hän oli voitolla, sen hän tunsi, mutta
mielessään hän päätti, ettei hän anna näennäisen voittonsa sokaista
itseään. Hänellähän oli suoritettavana sangen arka ja vaikea tehtävä,
jolla ei ollut kuhertelun kanssa mitään yhteistä.

Muutaman tanssin perästä, ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan, lähti
pikku seurue rantaan laiturille, jossa oli neljä purjevenettä. Kivinen
ja neiti Riger sijoittuivat yhteen, sanomalehtimies nosti tottuneesti
purjeet, irroitti ankkurin, ja lauhassa tuulessa vene liukui luovaillen
ulapalle. Meri oli tumma, lännessä kajasti laskeneen auringon punertava
hehku, ja kauempana hämärsi pari kalliosaarta, jotka olivat matkan
määränä. Veneet irroittuivat toinen toisensa jäljestä laiturista, ja
niistä kuului iloista ja äänekästä puheensorinaa, joka selvästi
kantautui yli melkein tyynen vedenpinnan.

Kivinen istui peräsimessä, pitäen kädessään purjenuoraa, ja neiti Riger
istui tuulen yläpuolella nojaten molemmin käsin laitaan, antaen
lainehtivan tukkansa hulmuilla tuulessa, nuorteana, reippaana ja
kauniina, katseen haaveillen kiitäessä kaukaisuuteen.

"Pidättekö purjehtimisesta?" aloitti Kivinen, mielestään varsin
lapsellisesti, mutta äkkiä syntyneen oudon hiljaisuuden painostamana ei
hän keksinyt muutakaan sanottavaa.

"Tämä on ihanaa. Olen ensimmäistä kertaa purjehtimassa."

"Niinkö? Te olette siis sisämaan lapsi."

"Oikein päätelty."

"Odottakaas, minä koetan arvata kotipaikkanne", sanoi Kivinen. "Enhän
ole tunkeileva?"

"Mitäpä siinä olisi salailemista."

"Siis: ensin nimi. Riger! Germaaninen: tanskalainen, ruotsalainen,
norjalainen, englantilainen tai -- saksalainen. Ristimänimenne
vahvistaa otaksuman. Te olette saksalainen. Pohjoissaksalainen te ette
ole, teissä ei ole pohjoissaksalaista flegmaattisuutta, te olette
vilkas eteläisen auringon kasvatti."

"Tähän saakka ovat päätelmänne oikeita. Jatkakaa."

"Te olette kaupunkilainen, vieläpä suurkaupunkilainen. München! Ei, se
ei sovi! Otetaanpa avuksi ulkomuotonne! Se paljastaa salaisuutenne, ja
teidän yleinen esiintymisenne, käytöstapanne sekä makunne tekevät sen,
ettei kotipaikastanne voi erehtyä."

Neiti Riger nauroi vallattomasti, ja hohtava hammasrivi loisti
ruusuisten huulten välissä. Kivinen huomasi hänen silmissään
vastustamattoman vaarallisen tulen, -- noissa suurissa syvissä
samettisilmissä. Hieno silkkiliina leijui tuulessa kilpaa kiharoitten
kanssa, ja sanomalehtimiehen huomio pyrki väkisinkin kääntymään
purjeitten hoitamisesta ja veneen ohjauksesta, kunnes leikillisen
karkea huuto lähimmästä purresta herätti hänet todellisuuteen.

"Herra Kivinen, herätkää! Tahallinen päälleajo on laissa kielletty!"
kirkui lennätinvirkailija, kun Kivisen vene kiiti suoraan toisen purren
laitaa kohti.

Kivinen yhtyi nauruun ja käänsi veneen. Kun toinen pursi oli loitonnut,
kietaisi Kivinen purjenuoran polvensa ympäri ja sytytti savukkeen.

"Ettekö usko, neiti Riger, että kykenen määrittelemään kotipaikkanne?"
kysyi hän.

"En tietenkään. Johtopäätöksenne ovat loistavat, mutta ette saa minua
niin helposti ansaan. Te koetatte hämmästyttää minut, niin että itse
sanoisin."

"Lyöttekö vetoa?"

"Mistä vain!"

"Hyvä. Te saatte pyytää minulta mitä haluatte, jos minä joudun
tappiolle, ja samoin minä teiltä, jos voitan. Kunniasananne, että
vastaatte omantuntonne mukaisesti."

"Suostun! Saatte mitä tahdotte. Kättä päälle!" Neiti Riger ojensi
kätensä, johon sanomalehtimies innokkaasti tarttui.

"Nyt sain teidät ansaan", sanoi hän.

"Älkää olko liian varma", nauroi neiti Riger. "Siis, missä on
kotipaikkani?" Hän kumartui aivan lähelle sanomalehtimiestä ja katsoi
tätä silmiin. Silkkiliina sipaisi pari kertaa Kivisen ohimoita, ja
kullanloistavat kiharat koskettivat hänen otsaansa.

"Se on _Wien_!" sanoi Kivinen, ja hänen harmaat silmänsä olivat
tiukasti kiinnitetyt neiti Rigeriin. Tämä huudahti, irroitti kätensä ja
oikaisi vartalonsa, puhjeten vapauttavaan nauruun.

"Taikuri! Te arvasitte oikein!"

"Olin varma siitä. Ja nyt otan palkkioni!"

Salamannopeasti kietoutuivat sanomalehtimiehen kädet neiti Rigerin
notkean vartalon ympäri, vetivät hänet vastustamattomasti puoleensa, ja
neitosen heikosti huudahtaessa Kivinen painoi nopean, kiihkeän
suudelman tämän raikkaille huulille. Se huumasi hänet.

"Ei, katsokaas venettä!" sanoi neiti Riger rauhallisesti. Kuin kylmä
vesisuihku vaikuttivat nämä järkevät sanat sanomalehtimieheen. Hän
päästi neiti Rigerin vapaaksi ja tarttui valloilleen päässeeseen
purjenuoraan ja peräsimeen. Syntyi hetken hiljaisuus. Kivinen katsahti
arasti seuralaiseensa. Neiti Riger järjesteli tyynesti tukkaansa. Hän
ei näyttänyt suuttuneelta, jos ei ihastuneeltakaan.

Neiti Riger käänsi päätänsä ja katsoi hymyillen sanomalehtimieheen.

"Oletteko tyytyväinen?" hän kysyi. Äänenpaino oli leikillinen, ja
Kivinen sai takaisin tavallisen reippautensa.

"Kyllä, vaikka en voikaan antaa itselleni anteeksi, etten käyttänyt
tilaisuutta useamman ottamiseen."

"Te olette tyydyttämätön. En osannut arvata, että te vaatisitte
tällaisen palkkion, mutta", neiti Riger nauroi vallattomasti, "en
kadu."

Sanomalehtimiehen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän tiennyt mitä
ajatella. Oliko kaikki vain, kuten ulkonaisesti näytti, leikkiä, --
oliko neiti Riger häneen rakastunut vai tekikö hän pilkkaa? Kivinen oli
tuntevinaan naisia, mutta nyt hän oli ymmällä. Oli ollut kaiken iltaa.
Hän ei käsittänyt neiti Rigerin käyttäytymistä. Kivinen piti itseään
koko lailla kylmänä ja järkevänä, eikä hän luullut päänsä menevän
helposti pyörälle. Neiti Riger oli antanut suudella, mutta tuo kylmä ja
rauhallinen huomautus veneen ajautumisesta kriitillisimpänä
silmänräpäyksenä!

"Mitä te ajattelette?" kysyi neiti Riger äkkiä.

"Muistuttelen itselleni säveltä operetin sanoihin: 'Kuka naisista
selvän saa, piru heissä on vallalla ain!'"

"Kas vain, te filosofoittekin! Minua ilahduttaa, että meissä on jotakin
käsittämätöntäkin. Eikö niin?"

Kivinen nauroi.

"Niin, älkää naurako! Ettekö tekin ole samaa mieltä, että ellei
naisissa olisi jotakin käsittämätöntä, eivät he olisi puoleksikaan niin
hauskoja?"

"Kyllä, mutta nyt..."

"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, minä nyt vuorostani", sanoi
neiti Riger.

"Koettakaapa?"

"Te ihmettelette minua ja minun käytöstäni."

"Ja sitten?"

"Te koetatte päästä selville minusta ja asioistani. Mutta se ei onnistu
teille."

"Niinkö luulette. Lyöttekö vetoa?"

"Varokaa! Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Se, että te voititte
ensimmäisellä kerralla, ei todista, että te voitatte toisella. Mutta
minä suostun. Samoilla ehdoilla kuin ennenkin."

"Päätetty."

"Minä tiedän, että te epäilette minun sekautuneen salakuljetusjuttuun",
laukaisi neiti Riger äkkiä.

Se osui. Kivinen ei voinut pidättää huudahdusta.

"Te... minä...?"

"Näettekö, enkö arvannut oikein! Annan teidän olla luulossanne. Niin,
olen kyllä sotkeutunut juttuun, mutta millä tavalla, sen saatte itse
koettaa selvittää. Jos se teille onnistuu, niin olette voittanut vedon
ja minä olen, kykyni ja kunniallisuuden rajoissa, teidän vallassanne."

"Siis avoin taistelu?"

"Ja armoton."

"Minä voitan sen."

"Se nähdään, mutta sanon vain, että toinen suudelma on paljon vaikeampi
saada kuin ensimmäinen."

Kalliosaari oli jo aivan lähellä, ja mielenkiintoinen keskustelu
keskeytyi. Purret laskivat rantaan, ja seurueet nousivat maihin. Meri
huokui tummana, hämärä kävi tiheämmäksi, mutta rantakalliolla,
sytytettyjen nuotioitten ääressä, jatkui välitön nuorekas elämänilo
kesäisenä yönä.

Kun Kivinen aamupuolella yötä marssi viileässä raikkaassa ilmassa
valtatien reunaa pitkin kotia, ohi nukkuvien huviloitten ja
kastehelmissä kimaltelevien puutarhojen ja nurmikkojen, puisteli hän
päätänsä, puolittain pahoitellen, puolittain tyytyväisenä. Hän oli
rakastunut, auttamattomasti rakastunut. Hetken hän oli luullut
saaneensa vastarakkauttakin, ja sitä hän luuli vieläkin, mutta... Siinä
oli "mutta", ja se oli suuri.

Niin, neiti Riger oli vastustajatar. Viehättävä vastustajatar, mutta
vaarallinen. Ja hänen hiukan väsynyt päänsä koetti ratkaista pulmaa:
jos hän voittaa ja saa neiti Rigerin salakuljetuksesta syytettynä
telkien taa, mitä hän tekee voitollaan? Ja ellei hän voita, niin ei kai
hänellä ole myöskään mitään mahdollisuutta?

Ja mistä neiti Riger tiesi, että hän epäili? Ja miten neiti Riger oli
uskaltanut tunnustaa? Hm, vastustajatar oli antautunut ensimmäiseen
otteluun, ja, hänen täytyi se myöntää, voittanut sen yllättävän
loistavasti. Hänen korttinsa olivat nyt sekaisin, ja mikä pahinta,
hänen sydämensä laita oli vielä huonommin.

Ollelle ei mitään! ajatteli Kivinen avatessaan huvilansa portin.




5.

Seikkailijat huomaavat, että langat alkavat juosta yhteen.


Kivinen ja Olle istuivat aamupäivällä kasinon verannalla kahvia
juomassa. Päivä oli yhtä kuuma kuin eilenkin, meri oli tyyni, ja vain
laajat mainingit kohisivat valkoiselle rantahietikolle, hyrskyten ja
vaahdoten. Kivinen tunsi itsensä uinnin jälkeen virkeäksi
ja reippaaksi, ja kylmä itsehillintä, jonka hän oli ollut
menettämäisillään edellisenä yönä, oli palannut kirkkaan päivän ja
auringon keralla. Olle, purevasanainen, mutta hyväntahtoinen vanha
sanomalehtimies, pakinoitsija, salapoliisi ja orpolasten
huoltoyhdistyksen puheenjohtaja, tarkasteli hiukan ivallisesti
ystäväänsä, jonka vieläkin harhailevat silmäykset ja hajamieliset
vastaukset eivät jääneet häneltä huomaamatta. Kivinen ei ollut puhunut
mitään keskustelustansa neiti Rigerin kanssa eikä hänellä vielä aamulla
ollut mitään aikomusta tehdä sitä vastaisuudessakaan, mutta ajateltuaan
vähän tarkemmin päätti hän uskoa ainakin oleellisimmat kohdat taatulle
ystävälleen. Ainoastaan arkaluontoisimmat yksityiskohdat päätti hän
sivuuttaa vaieten.

"Hm, herra tuntuu elävän yhä vielä purjehdusretken lumoissa", aloitti
Olle. "Ryhdytäänkö yleensä johonkin, ja mihin?"

Kivinen taputti Ollea kädelle.

"On niin helppoa syrjästäpäin nauraa. Mutta annetaan _sen_ asian nyt
olla. Juttu on selvitettävä!"

"No niin. Meillä on nyt kolme asiaa: ensiksi se moottoripyöräilijä.
Odotamme sähkösanomaa. Sitten on neiti Riger? Ja sitten on meidän
löydettävä moottoripyöräilijän huvila?"

Kivinen muutti asentoaan, sytytti savukkeen, heitti jalkansa ristiin ja
kertoi Ollelle keskustelunsa ja saamansa tiedot neiti Rigeristä. Olle
kuunteli ääneti, leikitellen sormillaan ja nyökäytellen hyväksyvästi
päätänsä.

"Enimmin kummastuttaa minua", lopetti Kivinen, "miten hän on voinut
aavistaa, että me epäilemme häntä."

Olle hykerteli käsiään.

"Hän on älykäs nainen, perin älykäs. Ja rohkea. Kaksi vaarallista
ominaisuutta. Ja kaunis. Vielä vaarallisempaa. Sinä olet jo täydelleen
hänen lumoissaan. En tiedä, miten hän lienee saanut asian selville,
mutta lopputulos osoittaa hänen olevan sekä älykäs että oikeassa.
Muuten, tiedätkö, aikooko hän viipyä täällä vielä kauankin?"

Äkillinen epäluulo täytti Kivisen mielen.

"Niin, sinä olet oikeassa. Minä en tiedä lainkaan. Mutta hänellähän ei
ole mitään syytä viipyä täällä. Yritys on onnistunut, tavara tallessa
eikä muut kuin me epäile vähintäkään. Odotas, minä soitan!"

Kivinen nousi nopeasti ja meni tarjoiluhuoneen puhelinkaappiin.

"Saanko 162! Kiitän! Onko neiti Riger? Hyvää huomenta! Niinkö, nytkö
vasta? Ettekö ole ollut edes uimassa. Niin, tuletteko? Kyllä, kyllä!
Kiitän! Näkemiin!"

Kivinen soitti kiinni ja palasi Ollen luo.

"Kyllä hän ainakin vielä on täällä. Lupasi tulla iltapäivällä käymään
kylpylaitoksella ja kasinollakin."

"Sinä sanoit hänen olevan Wienistä."

"Niin."

"Mitään muuta et tiedä?"

"En kerrassaan mitään."

"Hm." -- Olle siveli sileätä leukaansa. "Onko sinulla hänen
valokuvaansa?"

"On", myönsi Kivinen hiukan kummastuen. "Otin muutama päivä sitten
omalla koneellani hänestä joitakuita kuvia."

"Onko sinulla niitä mukanasi?"

Kivinen otti esiin lompakkonsa ja kaivoi siitä muutamia pienikokoisia,
mutta selviä ja onnistuneita valokuvia viehättävästä neiti Rigeristä.

"Kas niin, nämä kelpaavat. Nyt ei muuta kuin kynä ja paperia." Olle
viittasi luokseen tarjoilijan ja pyysi paperia ja mustetta, asettuen
sitten ne saatuaan kirjoittamaan.

"Kenelle sinä kirjoitat?" tiedusti Kivinen.

"Muutamalle tuttavalleni, wieniläiselle sanomalehtimiehelle. Jos
kysymyksessäoleva neitonen on todella Wienistä, niin takaan, että
meillä jonkun päivän kuluttua on hänestä ja hänen elämästään
täydellinen selostus. Se mies tuntee Wienin paremmin kuin minä
Tukholman, ja se on jo paljon", sanoi Olle hiukan itserakkaasti.

Saatuaan kirjoitelmansa valmiiksi hän pisti kirjeen ja valokuvat
kuoreen, liimasi sen, kirjoitti osoitteen ja sujautti taskuunsa.
Senjälkeen miehet nousivat ylös ja maksoivat.

"Hm, kello on kohta jo yksitoista, mutta lähtekäämme kumminkin etsimään
sitä sinun huvilaasi", ehdotti Olle, kun ystävykset hitaasti ja
vaivaloisesti astelivat upottavassa hiekassa.

"Samantekevää, mutta poiketaan kotona katsomassa, olisiko saapunut
sähkösanomaa Suomesta."

Sellaista ei ollut kuitenkaan tullut, ja ystävykset jatkoivat
matkaansa, poiketen huvilain ja puutarhain välissä kiemurtelevalle
polulle, jossa oli mukavampi kulkea, kun pohja oli kova ja puut
tarjosivat siimestä. Olle puhkui hyvinvoipaisuudessaan, retuuttaen
takkia käsivarrellaan, pirteänä ja iloisena kaikesta huolimatta, kun
taas Kivinen, laihahko ja jäntevä, asteli rauhallisesti ja näköjään
täysin piittaamattomana kuumuudesta. Kierrettyään neiti Rigerin huvilan
taitse miehet saapuivat valtatielle ja syrjätien risteykseen.

Paikka oli autio, lähin huvila pilkotti parin sadan metrin päässä. Olle
heittäytyi nurmikolle puitten varjoon ja pisti tupakaksi. Kivinen jäi
seisomaan hänen viereensä ja silmäili miettien ympäristöä.

"Tiedätkö, että tehtävämme taitaakin olla helpompi kuin luulinkaan. Kun
tulimme autolla pysäkiltä, en huomannutkaan muuatta pientä, mutta
ratkaisevan tärkeää seikkaa, joka suuressa määrässä rajoittaa
etsiskelyaluettamme. Katsos, tuolla lähellä alkaa mäki."

"Entä sitten?"

"Kuten sanoin, otaksun moottoripyöräilijän tässä risteyksessä tai
jonkun matkan päässä siitä hypänneen pyörältä ja taluttaneen sen
huvilan vajaan. Hän ei liene uskaltanut ajaa, sillä moottorin surina
olisi kuulunut läheisiin huviloihin ja voinut jälkeenpäin herättää
epäluuloja. Mutta luuletko, että joku jaksaisi tai uskaltaisi
viivytellä niin kauan, että saisi tavallisen moottoripyörän hilatuksi
tuon mäen yli? Ei, olen varma siitä, että etsimämme huvila on mäen
tällä puolen tai sitten sitä ei ole missään. Moottoripyörää ei
kuitenkaan ole löydetty. Poliisi ei tiedä mitään, sanomalehdet yhtä
vähän. Juttu on täydellisen salaperäisyyden verhoama."

Olle myönsi ystävänsä johtopäätökset oikeiksi. Sanomalehtimiehet
jatkoivat matkaansa. Noin parin sadan metrin päässä oli ensimmäinen
huvila, suuri ja kaunis rakennus mahtavan puutarhan keskellä. Joukko
lapsia leikki pihamaalla.

"Tuo se ei ole ainakaan", virkkoi Olle. "Lasten lähettyvillä ei
uskalleta ryhtyä salajuoniin."

Vinosti tämän huvilan vastapäätä oli toinen, melkein näkymättömissä
tuuheitten lehtipuitten takana.

"Ei tuokaan ole oikein minun makuuni", sanoi Kivinen. Sanomalehtimiehet
kulkivat hitaasti valolaikkujen kirjavoittamalla maantiellä,
tarkastellen ympärilleen; mutta saavuttuaan mäen huipulle heidän täytyi
myöntää, että ainakaan tällainen pintapuolinen tutkimus ei tukenut
millään tavoin Kivisen otaksumaa. Mikään huvila ei tuntunut
vähimmässäkään määrin sopivan sellaiseen tarkoitukseen. Kaikissa oli
asukkaita huomattavan paljon, eikä tuntunut ollenkaan uskottavalta,
että salakuljettaja olisi uskaltautunut niin suureen vaaraan. Huvilat
olivat suuria perhekeskuksia. Hiukan harmitellen epäonnistunutta
otaksumaansa ja hukkaanmenneitä vaivojaan kääntyivät miehet takaisin.

"Tämä tuntuu alkavan mutkistua", tuumi Kivinen heidän molempain
painellessa reippaalla vauhdilla kotiapäin.

"Niin, katsos, on jossakin määrin epätodennäköistä, että mies olisi
uskaltanut edes taluttaa pyöräänsä näiden huvilain ohi. Jostakin
huvilasta se olisi varmastikin huomattu", selvitteli Olle.

"Niin, mutta minä pidän kiinni vain siitä, että pyörää ei ole nähty
asemalla eikä pysäkillä. Sen _täytyy_ olla jossakin tällä välillä. Ja
meidän _täytyy_ se löytää."

"Sitten me sen tietenkin löydämmekin", virkkoi Olle hiukan
humoristisesti.

"Älä naura! Sinä teit vallan oikean huomautuksen, että salakuljettaja
tuskin on uskaltanut edes taluttaa pyöräänsä huvilain ohi. Se päätelmä
avaa uuden mahdollisuuden, joka onkin olemassa, ellen muista väärin."

"Annas kun minä tiedustelen tuolta mieheltä, joka laittaa aitaa", sanoi
Olle.

Saapuessaan miehen luo, joka tien vieressä veisteli aidanpylväitä,
sanomalehtimiehet pysähtyivät ja tervehtivät. Mies vastasi hereten
työstänsä.

"Hyvää päivää!" aloitti Olle. "Tunnetteko tätä huvila-asutusta?"

"Kyllä!" vakuutti mies vilkastuen, kuten huvila- ja kylpyseuduilla
aina, kun huomataan tilaisuus pikku ansioon.

"Niin, katsokaas, meillä on vähän kummallinen asia... etsimme muuatta
herraa, jonka pitäisi asua näissä huviloissa, mutta me emme ole
löytäneet."

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi mies asiallisesti.

"Siinä juuri onkin hulluin paikka, kun emme sitä tiedä. Kävi nimittäin
siten, että muuan tuttavamme kutsui meidät tänne maalle, antaen
osoitteen ja huvilan vuokraajan nimen, mutta me pudotimme nimikortin.
Osoitteen me muistamme ja sen verran paikkaa, että huvilan pitäisi olla
tuon mäen tällä puolella."

"Se käy vähän vaikeaksi", arveli mies.

"Niin, sen mekin olemme huomanneet", nauroi Olle ja tarjosi savukkeen,
"mutta kun meillä olisi jotenkin tärkeää asiaa emmekä aivan vähällä
viitsisi kääntyä takaisinkaan, niin yritämme vielä. Huvila on
luultavastikin pieni, ja sikäli kuin muistan, ei siinä asu kuin
korkeintaan pari kolme henkeä yhteensä."

"Olisikohan se se...", mies mietti.

"Tiedättekö, johtaako valtatien risteyksestä mitään polkua jonnekin
huvilaan, tuonne taakse?"

Mies nyökkäsi.

"Johtaa kyllä. Jonkun matkan päässä valtatiestä on melkein metsän
keskellä pieni huvila. Siellä on tänä kesänä näkynyt asukkaita."

"Eikö siellä sitten ennen ole ollut?"

"Kyllä siellä ennen on ollut, mutta viime kesänä ei ollut. Minkälainen
mies se teidän ystävänne on?"

Kivinen kuvasi tarkoin ja havaannollisesti moottoripyöräilijän. Mies ei
ollut oikein varma.

"Kerran taisin nähdä sellaisen miehen, jaa, neljä päivää sitten, mutta
en tiedä, olisiko hän ollut siellä huvilassa. Tapasin hänet
tienristeyksessä."

Ystävykset alkoivat tuntea, että arvoitus oli ratkeamaisillaan. Olle
kiitti ja maksoi miehelle tiedoista, ja entistä reippaammalla vauhdilla
jatkoivat etsijät matkaansa. Tien risteykseen saapuessansa he näkivät
tuskin huomattavan polun, joka kohtalaisen leveänä luikerteli tiheään
metsään. He kulkivat satakunta metriä sitä pitkin, mutta sitten alkoi
Kivistä arveluttaa.

"Ei, ei mennä nyt päivänvalolla! Jos siellä sattuisi joku olemaan, niin
se voisi herättää epäluuloja, ja jos neiti Riger saisi kuulla, huomaisi
hän meidän alkavan tietää ehkä enemmän kuin hänen rauhalleen ja
turvallisuudelleen sopii."

Kotiin palatessaan löysi Kivinen pöydältä sähkösanoman. Hän repi sen
nopeasti auki ja luki Ollelle:

    "Akseli Kivinen. Kuststad. Miehen nimi Robert Kahl. Nykyään
    luultavasti Ruotsissa. Tietoja voit saada taidekaupasta
    Strandgatan 43, Tukholma. Antero."

Molemmat vihelsivät. Langat alkoivat juosta yhteen. Neiti Riger oli
sähköttänyt samaan taloon, josta oli saatavissa selvitystä
moottoripyöräilijästä.

Olle heittäytyi sohvalle lepäämään.

"Mitä nyt olisi tehtävä?" kysyi Kivinen.

"Tjah, lähtekäämme iltajunassa Tukholmaan."

"Jättäisimmekö neiti Rigerin yksin tänne?"

"Minkäpä sille tekee. Täytyy jättää."

"Hän arvaa matkamme tarkoituksen."

"Arvatkoon! Mehän pelaamme muutenkin melkein avonaisin kortein."

"No niin, tehkäämme kuten ehdotat, mutta matkamme meidän täytynee
jättää huomiseen. Juna lähtee hiukan yli yhdeksän illalla, joten emme
ehdi käydä huvilassa ennen lähtöämme. Ja siellä meidän on kuitenkin
pistäydyttävä."

"Niin lienee parasta. Mitä tarkoitat huvilassa pistäytymisellä?"

"Mitä vain, tilanteitten mukaan. Jos siellä ei ole ketään, kuten on
otaksuttavaa, niin aion tarkastella sisäpuoleltakin. Muuten tyydyn
ulkopuolisiin havaintoihin."

"Siinä tapauksessa saanet sen asian hoitaa yksinäsi. Minusta ei oikein
ole yöllisille retkille, enkä toisekseen millään tavoin osaa liikkua
hiljaa."

"Jää vain kotiin, se on kyllä mukavampaa, ja yksi mies herättää aina
vähemmän huomiota kuin kaksi. Jutellaan myöhemmin enemmän. Nyt minuakin
raukaisee."

Kivinen vetäytyi toiselle sohvalle ja syventyi tutkimaan Tukholman
lehtiä. Olle nukahti.




6.

Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman
yksityiskohtainen ja johdonmukainen.


Taivas oli pilvessä, niin että oli kohtalaisen pimeä, kun Kivinen
sadetakkiin puettuna ja lippalakki silmille vedettynä pujahti huvilansa
portista polulle, lähtien nopeasti ja äänettömästi kulkemaan
tienristeystä kohti. Ollen kanssa hän oli sopinut, että ellei
häntä neljän tunnin kuluttua alkaisi kuulua, sopisi soittaa
poliisilaitokselle. Taskussa hänellä oli browninki, pari tiirikkaa ja
sähkölamppu, joten hän oli täydellisesti valmis aikomaansa puolittain
salapoliisin, puolittain murtovarkaan yritykseen.

Tienristeykseen tullessaan hän silmäsi varovasti ympärilleen. Ketään ei
näkynyt. Hän pujahti syrjäpolulle ja jännitti kuulonsa ja näkönsä,
sillä hän ei halunnut tulla yllätetyksi. Pari sataa metriä kuljettuaan
hän huomasi puiden välissä häämöittävän rakennuksen. Kivinen pysähtyi
ja kuunteli. Metsässä oli aivan äänetöntä, vain hiljainen tuulenhenki
huojutti puiden latvoja ja suhisi vienosti lehvistössä. Kivinen hiipi
eteenpäin, valmiina joka hetki pujahtamaan metsään.

Huvila oli pieni, yksikerroksinen, hiukan huonossa kunnossa. Kivinen
kiersi sen ympäri. Kaikki ikkunat olivat pimeässä. Huvilaan oli kaksi
ovea, toinen kuistilta ja toinen keittiön puolelta. Kivinen koetti
varovasti ovia. Ne olivat suljetut. Senjälkeen hän kiinnitti huomionsa
ikkunoihin. Kuistin vieressä oleva ikkuna tuntui huolimattomasti
lukitulta. Hän kurottautui varpailleen ja tarttui alalistaan. Ikkuna
avautui. Sisäänpääsy oli kuitenkin vaikea, sillä ikkuna oli korkealla
ja seinä aivan sileä. Sanomalehtimies katseli neuvottomana ympärilleen.
Aivan oikein, kuistia vasten nojallaan, pensaitten piilossa, oli lyhyet
puutarhatikkaat. Kivinen asetti ne ikkunan kohdalle, kuunteli ja
tarkasteli, laskien vihdoin jalkansa astuimelle.

Menköön syteen taikka saveen! -- ajatteli hän ja kiipesi sisään,
browninki toisessa ja sähkölamppu toisessa kädessä.

Ikkunalaudalle päästyään pysähtyi Kivinen uudelleen kuuntelemaan.
Kaikki oli rauhallista. Hän painoi sähkölamppunsa nappulaa, ja kirkas
valojuova puikahti lattialle. Hän sammutti lampun samassa
silmänräpäyksessä, hyppäsi äänettömästi lattialle ja veti ikkunan
kiinni, jottei tuulenhenki ilmaisisi jonkun tunkeutuneen sisään.

Sanomalehtimiehen täytyi myöntää itselleen, että tilanne oli koko
lailla epämiellyttävä. Miten hän voisi selittää sisääntulonsa ja
tarkoituksensa? Hänellähän oli vain epäluuloja ja otaksumia, ja jos
nyt joku hänet keksisi, olisi ainoa keino mitä nopein ja
siekailemattomin pako, sillä muutoin hän voisi joutua tekemisiin lain
ja lainvartijoitten kanssa. Mutta koska hän oli tullut näin pitkälle,
ei auttanut enää takaisin kääntyä. Huvila oli tutkittava.

Hän aloitti siitä huoneesta, johon oli tullut. Sähkölampun valossa hän
näki, että se oli tupakka- tai seurusteluhuone. Kalustoa oli pieni
kirjahylly, pöytä, sohva ja puoli tusinaa tuoleja. Seinillä oli
muutamia kuvia, lattialla matto, mutta muuten oli huone alaston ja
autio. Mikään ei osoittanut, että siellä olisi oltu äskettäin.
Tuhka-astiakin pöydällä oli tyhjä ja puhdas.

Sattuma on suosiollinen, -- ajatteli Kivinen. -- Talo pimeä, ikkuna
auki ja tikapuut saatavilla. Eteenpäin!

Sanomalehtimies hiipi ovelle, ja hän oli sisimmässään varma, että se
oli auki. Niinkuin olikin. Hän avasi sen varovasti, pysähtyi
kynnykselle kuuntelemaan ja valaisi sitten taskulampullaan ympäristöä.
Hän oli huoneita yhdistävässä käytävässä. Vasemmalla puolella oli tyhjä
vaatenaulakko ja sen vierellä ovi kuistille. Vastapäätä sitä huonetta,
josta hän oli tullut, oli ovi, mutta kun sanomalehtimies alkoi sitä
tarkastella, huomasi hän ikäväkseen ja harmikseen, että se oli
kaksinkertaisessa lukossa, tavallisessa ja ameriikkalaisessa. Tiirikka
kyllä auttaisi selviytymään edellisestä, mutta toisen avaaminen oli jo
koko lailla vaikeampaa.

Perällä oli vielä neljäs ovi.

Kivinen hiipi varpaillaan pitkin mattoa, joka lihas jännittyneenä. Talo
oli edelleenkin aivan äänetön. Hän tarttui kädensijaan, kuunteli ja
painoi sen hitaasti alas. Se antoi myöten, ja äärimmäisen pidättyvästi
koetti Kivinen työntää ovea auki. Onnistui. Ei edes sarana narahtanut,
ja kiitävän tuokion ehti sanomalehtimies ajatella, ettei ikkunan eikä
ovien saranat olleet kertaakaan narahtaneet.

Hän astui hitaasti sisään ja painoi lamppuaan. Valojuova kiiti pitkin
lattiamattoa, osui ikkunaan, livahti nopeasti syrjään ja valaisi äkkiä
pöydän. Kivinen jäi tuijottamaan eteensä liikkumattomana, sillä
näkemänsä ällistytti hänet perinpohjin.

Pöytä, jota hän valaisi, oli katettu kahdelle hengelle: kaksi
kahvikuppia, sokeriastia, leivoslautanen ja kirjaillun peitteen alla
kahvipannu. Samassa silmänräpäyksessä selvisi Kiviselle, mitä oli
tuoksu, jota hän oli ollut tuntevinaan jo ikkunasta sisään kiivettyään.
Se oli tuoreen kahvin tuoksu, miellyttävä ja voimakas, mutta kun hän
vasta tienristeyksessä oli heittänyt pois väkevän sikaarinsa, ei hän
ollut tuoksua täysin vaistonnut.

Talossa oli ihmisiä.

Silmänräpäyksessä nämä mietteet välähtivät hänen mielessään, valo
sammui, ja hän yritti nopeasti pujahtaa takaisin käytävään, kun samassa
kuului napsaus ja koko huone tuli valoisaksi katossa riippuneen
sähkölampun syttyessä, ja tuttu miellyttävä ääni lausui varmasti ja
rauhallisesti:

"Tervetuloa, herra Kivinen!"

Sanomalehtimiehen käsi sukelsi salamannopeasti taskuun, hänen rajusti
kääntyessään, mutta ojennettu browninki vaipui alas, kun hän näki,
sähkönappulan luona seinään nojaamassa, tummaan aistikkaaseen
iltapukuun pukeutuneen, veitikkamaisesti ja voitonriemuisesti
hymyilevän neiti Rigerin.

"_Te_ täällä?" huudahti Kivinen ihan suunniltaan.

"Niin", lausui neiti Riger hymyillen, niin että ihastuttavat hampaat
tulivat näkyviin, "mitä ihmettelemistä siinä on? Anteeksi, minähän
voisin ehkä hiukan ihmetellä sitä, että _te_ olette täällä."

Kivinen tunsi itsensä noloksi, niinkuin ainakin mies, joka yllätetään
murtovarkaan hommissa panostettu browninki ojennettuna viehättävää
naista kohti, mutta hämmennystä kesti vain hetken, sillä vaikka hän
olikin äärimmäisen ymmällä tästä odottamattomasta tapaamisesta, ymmärsi
hän, että ellei muun, niin ainakin itserakkauden kannalta hän ei saisi
hämmennystään näyttää.

Hän pisti nopeasti browningin taskuunsa ja otti keveästi kumartaen
lakin päästään.

"Häiritsenkö?" kysyi hän kohteliaasti.

"Ette suinkaan! Minä odotin teitä."

"Huomaan sen", virkkoi sanomalehtimies, kääntyen pöytää kohti. "Tämä
ihastuttava kahvipöytä lienee tarkoitettu meille."

"Kyllä, mutta kun olen teitä jo pitkän aikaa odottanut, on kahvi
jäähtymäisillään. Pyydän, heittäkää päällysvaatteenne! Niin, tuonne
eteiseen!"

Kivinen kohautti olkapäitään ja meni eteiseen riisumaan
päällysvaatteensa. Tutkimusretki näkyi tulevan vaiherikkaammaksi kuin
hän oli osannut kuvitellakaan.

"Tehkää hyvin!" ja neiti Riger viittasi Kiviselle. Tämä istuutui
vastapäätä viehättävää emäntää ja silmäsi ympärilleen. Huone oli
yksinkertaisen aistikas huvilahuone kirkasvärisine seinäpapereineen ja
kevyine huonekaluineen, kukkineen ja kirjailtuine liinoineen.
Ikkunaverhot olivat alasvedetyt, ja varjostettu kattokruunu loi
miellyttävän hillityn valaistuksen. Neiti Riger oli säteilevän kaunis,
hänen silmänsä loistivat tavallistakin kirkkaampina, ja koko olennosta
säteili viehkeää naisellisuutta. Ympäristö, suloinen seuralainen ja
kohtauksen romanttisuus saivat sanomalehtimiehen täydelleen
valtoihinsa. Kysyi tahdonponnistusta, jotta hän jaksaisi muistaa, ettei
hän ollut tullut tänne miellyttävää kahvikeskustelua, vaan
häikäilemättömän salakuljetusyrityksen tutkimista varten.

Neiti Riger siirsi syrjään kirjaillun kahvikannun myssyn ja kaatoi
tuoksuavaa juomaa molempiin kuppeihin, ojentaen sitten vieraalleen
sokeri- ja kerma-astian ja tarjoten leivoksia.

"Pienen kävelyn jälkeen raikkaassa yöilmassa toivon kahvin maistuvan!"
sanoi hän veitikkamaisesti. Kivinen kohautti olkapäitään.

"Älkää sortako sorrettua!" sanoi hän tahallisen alistuvaisesti. "Mistä
tiesitte minua odottaa?"

"Sehän kuuluu oikeastaan sotasalaisuuksiini, mutta voin sen kertoakin.
Näin päivällä teidät ja herra Nordgrenin polulla, ja kun te käännyitte
takaisin aivan alkupäässä, välähti mieleeni, että te hämärän tullen
jatkatte tutkimusmatkaanne. Naisellinen vaistoni sanoi minulle aivan
oikein."

"Mutta miksi pöytä on katettu vain kahdelle?"

"Otaksuin, ettei herra Nordgren kunnioitusta herättävine ruhoineen
olisi sovelias ja tuskinpa halukaskaan liikkumaan tällaisilla,
anteeksi, jossakin määrin murtovarkaan polkuja muistuttavilla
retkillä."

"Taaskin oikein."

"Ja kun arvasin aikomuksenne, niin päätin järjestää pikku yllätyksen.
Ettekö ihmetellyt sattumaa, herra Kivinen?"

"Kyllä, hiukan: talo pimeässä, ikkuna auki, tikapuut saatavilla, ovet
lukitsematta, saranat voidellut..."

Neiti Riger nauroi.

"Sain kyllä vaivata hiukan päätäni, mutta lopputulos korvasi kaiken. En
ole milloinkaan niin nauttinut oman voimani tunnosta kuin nähdessäni
teidän browninki ojossa kääntyvän minua kohti, valon ja yllätyksen
sokaisemana."

"Tulin tänne etsimään moottoripyöräilijää."

"Sen kyllä arvasin. Teillä näkyy olevan melko lailla johtopäätöskykyä,
ja minun on oltava kiitollinen kohtalolle, ettette te ole Kuststadin
poliisipäällikkö, vaan ainoastaan sanomalehtimies, sillä edellisessä
tapauksessa minä kai istuisin jo varmassa tallessa ja kylpylän arvoisa
yleisö saisi uutta ja mitä mielenkiintoisinta keskustelun aihetta."

"Niin varmasti istuisittekin."

"Miksi te ette ilmoita tietojanne viranomaisille?"

"Monestakin syystä: minulla ei ole mitään velvollisuuksia, ja sitten
minä olen lyönyt vedon kanssanne. Ja aion sen myös voittaa."

"Minä myönnän jo nyt joutuneeni tappiolle", sanoi neiti Riger hiljaa.

Kivinen säpsähti. Sanat ja ääni, jolla ne lausuttiin, olivat kokonaan
toiset kuin mihin hän oli neiti Rigerin kanssa seurustellessaan
tottunut. Tavallinen leikkisä ylimielisyys ja varmuus oli poissa, ja
sijaan oli tullut naisellinen alistuvaisuus. Kuulosti väsymykseltä.
Katsahtaessaan seuralaiseensa hän huomasi tämän ilmeen muuttuneen.
Juuri äsken vielä vilkkaan ja iloisen seikkailijattaren sijassa oli
murtunut ja kärsivännäköinen nainen. Sanomalehtimies joutui hämilleen
tästä yhtä äkillisestä kuin odottamattomastakin muutoksesta.

"Te myönnätte... jo nyt..." sanoi hän ihmetellen.

"Minun täytyy. Ja... ja... voisin antaa vaikka palkinnonkin... jo
nyt..." virkkoi neiti Riger tapaillen, samalla kohottaen kosteat
silmänsä, jossa vilahti hetkeksi entinen veitikkamaisuus. "Vaikka
niinkuin silloin purjehdusretkellä", lisäsi hän nopeasti, luoden
samalla katseensa alas.

Sanomalehtimies ei käsittänyt, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen,
että hän olisi halusta painanut huulensa neiti Rigerin nyt hiukan
värähteleviä huulia vasten. Mutta hän hillitsi itsensä. Neiti Riger oli
erehtynyt, jos hän oli luullut niin helposti saavansa hänet voitetuksi.

"Minä en voi ottaa vastaan palkintoa, sillä en katso sitä ansainneeni.
Vetoa en ole vielä voittanut, mutta _kun_ sen voitan, niin saatte olla
varma, että pidän kyllä huolen palkinnon saamisesta", lausui hän
nopeasti ja koetti saada äänensä kohteliaan huolettomaksi ja
vilkkaaksi.

"Te ette siis tahdo ottaa vastaan palkintoanne?" kysyi neiti Riger kuin
havahtuen ja loi syvät kosteat silmänsä sanomalehtimieheen. Kivisen
vangitsi tämä katse, lempeä ja luja, ja veri syöksyi hänen päähänsä.

"En palkintona, mutta kyllä muuten..." sopersi Kivinen ja tarttui neiti
Rigerin käteen. Tämän sormet puristautuivat kiinni hänen sormiinsa.
Kivistä poltti pehmeitten naiskäsien kosketus.

Neiti Rigerin katse imeytyi kiinni häneen, ja sanomalehtimies tunsi
kuin koko olemuksensa uppoavan noiden kosteitten silmien pohjattomaan
mereen. Hän hypähti ylös ja veti neiti Rigerin syleilyynsä, suudellen
vastustamattomille raikkaan punaisille huulille. Neiti Riger ei
estellyt, mutta irroittautui lempeästi hymyillen, painaen sitten päänsä
käsiinsä ja jääden istumaan pöytään nojaten. Kivinen tunsi huumausta ja
hän olisi tahtonut luopua tehtävästään, unohtaa kaikki ja vetää
uudelleen lähellä istuvan viehättävän naisen syliinsä. Eihän häntä
tehtäväänsä sitonut mikään velvollisuus eikä pakko, hän oli vapaa
luopumaan, salaamaan ja antamaan anteeksi, niinkuin neiti Riger olisi
tahtonut, ja hän tiesi saavansa uuden suudelman ja kauniin naisen
kiitollisuuden. Mutta jokin häntä pidätti, ja se oli vaistomainen
aavistus, hämärä tietoisuus, ettei hänen edessään oleva nainen ollut
tavallinen rikollinen, ettei juttu ollut niin yksinkertainen ainakaan
häneen nähden kuin se nyt pyrki näyttämään. Hänen olisi otettava täysi
selvyys, ja vasta silloin hän voisi täydellisesti määrätä suhteensa
neiti Rigeriin. Ja ehkä hän voisi, vaikka vastoin asianomaisen tahtoa,
auttaa myöskin neiti Rigeriä... Ja tämän ensimmäinen kysymys suorastaan
pakoitti hänet ratkaisemaan.

"Te ette siis aio luopua tutkimuksistanne. Kun sitten olette saanut ne
loppuun, annatteko minut ilmi?"

Kivinen mietti.

"Voisin ainoastaan yhdessä tapauksessa tehdä sellaista, mutta olen
varma siitä, ettei teihin nähden ole sitä mahdollisuutta olemassa. En
ole tässä maassa ehdottomasti, ainakaan omasta mielestäni, sidottu lain
kirjaimeen, ja minkä omatuntoni myöntää oikeaksi, sen hyväksyn, vaikka
se ei olisikaan täydellisesti sopusoinnussa lain kanssa."

Kivinen kylmeni itsekin näistä järkevän harkituista sanoistaan. Neiti
Riger suoristautui ja järjesti hiuksensa.

"Ettekö voisi minulle kertoa historiaanne?" kysyi Kivinen vakavasti.

"Minä kertoisin mielelläni, mutta minä en voi."

"Ettekö milloinkaan?"

"Ehkä jonkun ajan kuluttua."

Neiti Rigerin äänessä kuului entinen varmuus, ja hän pyysi Kivistä
jatkamaan juontia, kaataen kahvia.

"Miksi tulitte tänne huvilaan?" kysyi Kivinen hetken kuluttua.

"Tapaamaan teitä ja estämään teidät tutkimasta huvilaa. Ja saadakseni
teidät luopumaan aikeestanne."

"Millä te luulitte saavanne minut luopumaan?"

Neiti Riger ei vastannut mitään. Ainoastaan vahva punerrus levisi hänen
kasvoilleen.

"Te laskitte oikein", puhui Kivinen verkkaan, "mutta te laskitte myös
väärin. Niin, minä pidän teistä. Siihen te perustitte. Te tiedätte,
että rakastan teitä. Minä en tunne teitä juuri ollenkaan, minä tiedän,
että te olette sekaantunut vaaralliseen salakuljetusjuttuun, mutta minä
rakastan teitä, en keveästi ja ohimenevästi, vaan todella. Jos
haluaisin vain huvitella, niin mikään ei olisi helpompaa kuin luopua
aikeestani. Mutta nyt minä todella rakastan teitä; ehkä vasta olen
oppinut näinä hetkinä, ja senvuoksi, juuri senvuoksi en voi luopua
tehtävästäni. Minun on saatava asiasta selko, ja kun tiedän kaikki,
silloin voin kysyä teiltä sitä, mitä haluan tietää, Mutta jo nyt,
ettekö luota minuun niin paljon, että kertoisitte minulle, mitä on
sydämellänne, ja mikä teitä painaa?"

Kivinen tulistui, ja hänen puheensa uhkui vakuuttavaisuutta. Neiti
Rigerin katse harhaili, mutta liikkumattomana hän kuunteli omituista
rakkaudentunnustusta omituisessa tilanteessa.

"Jos olisi kysymys vain minusta", aloitti neiti Riger, "en empisi.
Mutta kuten te aavistatte ja tiedättekin, ei kysymys koske vain minua.
Ja ne, jotka ovat luottaneet minuun, eivät saa pettyä luottamuksessaan.
Olen mennyt liian pitkälle, voidakseni peräytyä."

"Niin olen mennyt minäkin, ja meidän on siis taisteltava."

Neiti Riger katsoi miestä, jota hän ei kaikella viehätysvoimallaan
ollut kyennyt saamaan luopumaan miehelle hänen nähdäkseen aivan
yhdentekevästä aikeesta.

"Ettekö mitenkään voisi peräytyä?" kysyi hän hetken kuluttua uudelleen
sanomalehtimieheltä, samalla kun hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"En voi", vastasi Kivinen hiljaa mutta varmasti. "Ymmärtäkää minua
oikein."

"Minä ymmärrän, mutta en hyväksy. Mitä oikeutta teillä on sekaantua
teille muutama viikko sitten vielä aivan vieraitten, yhdentekevien
ihmisten asioihin?" Neiti Rigerin äänessä kuului epätoivoon saatetun
naisen katkeruus.

"Te ette ole minulle yhdentekevä", vastasi Kivinen. "Olen sen teille jo
sanonut. Minä rakastan teitä, uskokaa se, ja minä tahdon paljastaa
elämänne salaisuuden. Olkaa vakuutettu siitä, että sen myös ennen
pitkää paljastan. Aavistus sanoo minulle, että ehkä teen teillekin
hyvän työn. Joka tapauksessa rakkauteni puolesta taistelen."

"Minä en siinä tapauksessa rakasta teitä milloinkaan."

Kivinen naurahti katkerasti.

"Se on hyvinkin luultavaa, mutta minä en myöskään rakkauttani _osta_
luopumalla aikeestani. Ja vaikka minulla ei toistaiseksi ole mitään
syytä luulla teidän minua rakastavan, en anna ainakaan vielä tämän
kieltävän vastauksen itseäni peloittaa. Ja nyt lienee minun aika
lähteä. Te olette pannut maineenne alttiiksi, järjestäessänne tämän
yllätyksen. Syy sellaiseen menettelyyn on tietenkin ollut hyvin
pakoittava. Te olette rohkea nainen, ja minä kunnioitan teitä."

Kivinen nousi ja ojensi kätensä. Neiti Riger hypähti ylös.

"Minä lähden myös."

Sanomalehtimies auttoi tumman viitan neiti Rigerin hartioille, puki
ylleen palttoonsa, ja he poistuivat, Kivinenkin tällä kertaa ovesta.
Ääneti he kulkivat metsäpolkua pitkin, neiti Rigerin nojatessa Kivisen
käsivarteen. Sade oli tauonnut, ilma oli raikkaan tuore ja tuulikin
melkein vaimennut. Ehdittyään neiti Rigerin huvilan portille
ainoatakaan ihmistä kohtaamatta Kivinen työnsi portin auki ja ojensi
kätensä. Neiti Riger puristi sitä pitkään. Kivinen ei voinut vastustaa
itseään, vaan sulki neitosen syliinsä.

"Älkää ajatelko minusta kovin pahaa", soivat neiti Rigerin viimeiset
sanat hänen korvissaan, kun hän laskeutui vuoteelleen, Ollen hiukan
muristen kysellessä retken tuloksia. Kivinen vastaili harvakseen ja
vaikeni pian kokonaan. Hän tahtoi olla yksin ajatuksineen.




7.

Kiukkuisistakin vastauksista voi saada arvokkaita tietoja.


"Tutkimusmatka taisikin muuttua kosintaretkeksi!" virkkoi Olle
hyväntahtoisesti hymyillen, kun sanomalehtimiehet hörppivät
aamukahviaan huvilansa kuistilla.

"No ei aivan sentään, mutta läheltä piti! Sinä, Olle, olet tainnut
hiljaa muuttua hiukan pistäväksi ja kohtelet minua kuin koulupoikaa,
joka on ensimmäistä kertaa rakastunut. Eikö neiti Rigeriin voisi sitten
rakastua?" puheli Kivinen jonkunverran tyytymättömänä.

"Kyllä vain, ja jos minä olisin sinun ikäisesi, siinä kolmenkymmenen
korvilla, niin olisinpa totta vie jo paljon pitemmällä kuin sinä",
vastasi Olle itsetietoisesti.

Kivinen oli aamulla kertonut seikkailunsa huvilassa Ollelle, tällä
kertaa aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Ollen apu tuntui hänestä
välttämättömältä niin rakkaus- kuin seikkailujutussakin.

"Kahta asiaa minä en vain käsitä", sanoi Olle. "Mistä neiti Riger
arvasi meidän epäilevän häntä ja miksi hän yhä edelleen viipyy täällä
kylpylässä? Viipymiseen täytyy olla aivan ensiluokkaisen tärkeä syy."

"En minäkään ymmärrä, mutta kai nekin asiat selvenevät, kunhan
odotetaan. Tänään on meidän joka tapauksessa lähdettävä Tukholmaan.
Oletko ajatellut mitään suunnitelmaa herra Kahlin paljastamiseksi?"

"Sitä en ole vielä ajatellut, mutta sen sijaan olen aikonut järjestää
neiti Rigerin silmälläpidon. Me emme tiedä, kuinka kauan meidän täytyy
viipyä Tukholmassa, emmekä mitenkään voi jättää neiti Rigeriä aivan
yksin tänne. Meidän täytyy tietää, mitä hän tekee täällä meidän
poissaollessamme."

"Kenet siis aiot saada pitämään häntä silmällä?"

"Jorre Minckin, meidän nuorimman reportterimme, joka saa siten
tilaisuuden ansaita kannuksensa. Jorre on pystyvä poika, vikkelä ja
rohkea, ja vaitelias kuin kala. Kun illalla saavumme Tukholmaan, niin
järjestän asian. Hän on jo aamulla täällä, ja häneltä saamme sitten
raportit joka päivä, ja jos mitä tärkeää tapahtuu, voi hän sähköttää."

"Käy laatuun", sanoi Kivinen nousten pöydästä ja mennen hakemaan
savukelaatikkoa. Kuistille palatessaan hän tarjosi Ollelle ja virkkoi
sitten:

"Etkö luule lähtömme herättävän neiti Rigerissä epäluuloja?"

"Varmastikin, mutta koettakaamme ainakin lieventää niitä. Voimmehan
yrittää muuatta tavallista pikkutemppua, joka, ellei se autakaan, ei
myöskään pahenna. Juna lähtee etelään puoli kaksitoista. Me
voimme matkustaa pari asemaväliä etelään ja sitten siellä nousta
Tukholman-junaan. Liput ostamme tältä asemalta etelään jonnekin
kauemmaksi, niin että jos neiti Rigerin päähän pälkähtää ryhtyä
tiedusteluihin, sotkee tämä temppu ainakin hiukan hänen
johtopäätöksiään."

"All right!"

       *       *       *       *       *

Puolenpäivän tienoissa saapuivat ystävykset autolla asemalle ja
nousivat etelänjunaan, jääden kuitenkin jo seuraavalle asemalle. Heidän
odotettuaan vajaan tunnin saapui Tukholmaan menevä juna, ja siinä
ystävykset huristivat Kuststadin aseman ohi. Neiti Riger ei ollut
näkyvissä, ja pikku temppu oli kaikesta päättäen onnistunut.

Junassa oli tukahduttavan kuuma, matkustajia paljon, ja vasta illan
tullen, Tukholmaa lähestyttäessä, kävi olo siedettävämmäksi.
Ystävykset ostivat sanomalehtiä, mutta niiden tiedot Kuststadin
salakuljetusjutusta olivat niukkoja ja niukkuudessaankin aivan vääriä.
"Poliisi tutkii asiaa ja kieltäytyy antamasta tarkempia tietoja
toistaiseksi, mutta toivoa sopii, että tämä häikäilemätön juttu
paljastetaan ja syylliset saatetaan tekemisiin lain ja oikeuden
kanssa", loppuivat ne kaikki mahtipontisesti ja tyhjästi. Niin, poliisi
ei antanut tietoja, ja ystävykset kyllä tiesivät, että siihen heillä
oli täysi syy, kun mitään tietoja ei heillä ollut. Politiikkaa oli
lehdissä sitä enemmän, ja uudet tiedot Ahvenanmaan-asiasta saivat
riikinruotsalaisten kielet liikkeeseen, mutta sanomalehtimiehet
peittivät kasvonsa lehdillä ja ryhtyivät torkkumaan, junan kiitäessä
läpi hämärtyväin seutujen kohti Svean valtakunnan kaunista
pääkaupunkia.

Asemalla ystävykset nousivat autoon ja ajoivat suoraan sen lehden
toimitukseen, jossa Olle työskenteli. Yövuoron miehet olivat aisoissa,
toimitussihteeri luki ja järjesteli korjauslukuarkkeja, ja pari kolme
reportteria oli parhaillaan muokkaamassa nautittavaan asuun illan
uutissaalista. Ollen tulo herätti ansaittua huomiota, sillä paitsi
sitä, että Olle tunnustetusti oli paras ja nerokkain uutishankkija,
ymmärrettiin toimituksessa heti, että vain ensiluokkaisen tärkeä asia
oli voinut saada Ollen, vanhan epikurolaisen, päätäpahkaa saapumaan
pölyiseen Tukholmaan vilppailta kesälaitumiltaan. Olle kätteli
jokaista, kysyi kuulumisia ja esitteli Kivisen, suomalaisen
sanomalehtimiehen ja poliittisen vastustajan Ahvenanmaanasiassa.

"Onko päätoimittaja täällä?" kysyi Olle toimitussihteeriltä.

"Siellä 'ukko' on huoneessaan. Kuuluuko mitään uutta siitä
salakuljetusjutusta?" tiedusti tämä vuorostaan.

"Eipä mitään ihmeellistä, mutta eiköhän jonkun ajan kuluttua", vastasi
Olle salaperäisesti hymyillen, lähtiessään päätoimittajan luo. Kivinen
jäi katselemaan ruotsalaisen suurlehden yötoimitusta, tuota monessa
suhteessa huippuunsa kehitettyä nopeuden, tarkkuuden, aistikkuuden ja
pirteyden järjestelmää, kerraten taas mielessään monesti
tekemänsä vertailun suomalaisen sanomalehdistön teknillisestä
valmistumattomuudesta skandinaavisen lehdistön rinnalla.

Hetken kuluttua tuli Olle takaisin, seurassaan komeapartainen,
kaljupäinen herra, jonka Kivinen arvasi päätoimittajaksi.

"Herra Minck, te voitte jättää nyt uutisenne toisten kirjoitettavaksi.
Herra Nordgren antaa teille uuden tehtävän. Menette hänen kanssaan.
Tässä on shekki. Taloudenhoitaja on vielä tavattavissa konttorissaan.
Nostatte rahat, ja onnea matkaan!"

Jorre Minck, kahdenkymmenen ikäinen nuori mies, nousi pystyyn pöytänsä
äärestä, iloisesti hämmästyen. Tiesihän uusi tehtävä jotakin suurempaa
kuin tuota alituista kokouksissa istumista, jopa kaikesta päättäen
matkaa maaseudulle. Huh, kymmeneen kuukauteen hän ei ollut nähnyt puita
muuta kuin puistossa.

Päätoimittaja pyörähti huoneeseensa ja Olle jätti hyvästit
toimittajatovereilleen, laskeutuen sitten Kivisen ja Jorren kanssa
kadulle. Jorre käväisi konttorissa ja ilmestyi takaisin, taskussaan
pyöreähkö summa ruotsalaisia kruunuja.

Olle katsoi kelloaan. "Lähdetään minun asuntooni." Miehet nousivat
autoon, joka painui Tukholman yövilkkaille kaduille.

"Nyt heti asiaan", sanoi Olle, kun seurue oli saapunut hänen komeaan
vanhanpojan-asuntoonsa. "Juna lähtee tunnin kuluttua etelään.
Matkustatte Kuststadiin ja sijoitutte meidän huvilaamme. Tässä on
osoite. Esiinnytte meidän palvelijanamme ja sanotte tulevanne etelästä.
Pidätte silmällä neiti Rigeriä."

Olle selitti perinjuurin kaikki asianhaarat tarkkaan kuuntelevalle
Jorrelle.

"Mahdollisimman yksityiskohtainen raportti joka päivä, ja jos huomaatte
jotakin epäilyttävää, niin sähköttäkää heti. Jos ilmenee merkkikin,
että neiti Riger aikoisi matkustaa, ilmoittakaa. Jos hän ehtisi lähteä
ennenkuin me ehtisimme saapua, seuratkaa häntä. Onko selvää?"

"Kyllä vain. Minä kai saan menetellä miten itse parhaaksi näen tietoja
hankkiessani?"

"Kyllä, mutta itseänne ette saa paljastaa."

Jorre kiiruhti ulos.

       *       *       *       *       *

Aamulla ystävykset, muutettuaan hiukan ulkonäköänsä, lähtivät
viimeinkin tutkimusmatkalleen. Mitään suunnitelmaa ei heillä
varsinaisesti ollut. Kaikki sai jäädä riippumaan sattumasta ja
ympäristöstä. Jo kauempana nousivat miehet autosta ja lähtivät jalan
kulkemaan edelleen. Aamu oli ihana, meri välkkyi, ja satamassa vallitsi
kuumeinen työ, räiske ja pauhina; vintturit kitisivät, laivapillit
soivat ja satamatyömiesten huudot sekaantuivat rantaradalla puhkuvien
vetureitten vihellyksiin.

Ystävykset kävelivät reippaasti ja saapuivat viimein n:o 43:n luo. Talo
oli vanha ja vanhanaikainen, kaksikerroksinen kivirakennus. Alhaalla
oli kaksi kauppaa: "Diverse Handel" ja "Konst Salon", mutta toisessa
kerroksessa komeili vastikään maalattu isokokoinen kilpi: "Import &
Export A.B." Koko toinen kerros näytti olevan sen hallussa.

"Lähdetään tutkimaan maaperää tuohon 'taidekauppaan'", sanoi Olle, ja
ystävykset avasivat oven ja laskeutuivat pari askelmaa "Konst Salonin"
epäilyttävän siivoiseen liikehuoneustoon.

Sen ulkoasu ja sisäinen järjestys ei ollenkaan vastannut tarjolla
olevia tavaroita, sillä niistä oli ainakin osa ja suuri osa varsin
arvokasta, ja Olle näki jo ensimmäisellä silmäyksellä, että vanhoja
maalauksia ja taide-esineitä oli hyvinkin huomattava kokoelma.
Jonkunlaisen myymälätiskin takana seisoi vanha, kuivettunut
miehenkäppyrä, joka kumartaen astui tulijoita vastaan. Olle antoi
merkin Kiviselle, että tämä olisi vaiti, ja tarttui itse puheeseen,
esiintyen taiderakkaana pikkugulashina. Vastattuaan jotenkin lyhyesti
kauppiaan tervehdykseen, hän jäi seisomaan muutaman mitättömän
jäljennöksen eteen, tarkastellen räikeää ja mautonta tekelettä
asiantuntijan ilmein.

"Hm, flaamilaista koulua! Mitäs tämä maksaa?" kysyi Olle rauhallisen
huolimattomasti.

"Ainoastaan kolmetuhatta viisisataa kruunua, mutta kuten tietenkin
huomaatte, se ei ole flaamilaista koulua, vaan arvokas löytö
ranskalaisen uusklassillisen koulun myöhemmältä ajalta", vastasi myyjä
kohteliaasti, voiden tuskin pidättää ylenkatseellista hymyään Ollen
taidehistoriallisen huomautuksen johdosta.

Olle ei oikaissut erehdystään, vaan siirtyi katselemaan muuta.
Huoneessa oli antiikkisia huonekaluja, osa oikeita, osa Saksassa
äskettäin valmistettuja tyydyttämään ihmisten realistista
historiannälkää. Pienempiä taide-esineitä oli paljonkin, nähtävästi
Saksasta, Itävallasta ja Venäjältä kuljetettuja. "Valuuttavampyyrit"
tekivät hyviä kauppoja, ostaessaan näistä sekamelskaisista maista
alhaisella kurssilla arvokasta kulttuuriesineistöä ja myydessään sen
sitten suunnattomalla voitolla sodasta hyötyneitten maitten
nousukasrahalistolle. Olle mietti itsekseen, että kuinkahan moni esine
oli tähänkin kauppaan laillista tietä joutunut, mutta piti ajatuksensa
omana tietonaan. Ulkonaisesti hän tutki tavaroita gulashin
laajaliikkeisellä ja tärkeäilmeisellä asiantuntemuksella.

"Vieläkö kauppa tässä kannattaa?" kysyi Olle.

"Eipähän se nyt erikoisesti, mutta omilleen pääsee", vastasi myyjä
teennäisen surkeasti.

Olle purskahti nauruun.

"Niin, toista taitaa olla sokeri- ja valuuttakauppa, vai mitä, veli",
sanoi hän lyöden Kivistä olkapäälle. "Siinä voi terävä mies ansaitakin.
Paljonko tahdotte koko kaupastanne?"

Myyjä hämmästyi Ollen varmaa ja välinpitämätöntä ääntä, mutta huomasi
kuitenkin, ettei tämä voinut totta tarkoittaa.

"Onpa vähän vaikea sanoa, mutta kyllä se sentään nousee joltiseenkin
summaan", vastasi hän vältellen.

"Miljoonaan?" arvaili Olle.

"En tiedä, enkä myy missään tapauksessa", virkkoi myyjä tahtoen
lopettaa keskustelun.

"Niin no, eipä sen puolesta", hohotti Olle, "on minussakin sen verran
liikemiehen vikaa, etten pane rahaa kiinni tällaiseen moskaan. Saahan
joku taulu roikkua huoneen seinällä, koska se kuuluu niinkuin
sivistykseen, mutta tukkutaiteesta minä en ymmärrä. Paljonko maksaa
tämä tuhka-astia?"

Olle näytti hienotekoista itämaista tuhka-astiaa.

"Sata kruunua", vastasi myyjä.

"Tästä minäkin jotain ymmärrän", sanoi Olle ja pisti astian taskuunsa.
"Niin, kannattaako tämä kauppa tässä?" kysyi hän toistamiseen. "En
tarkoita nimenomaan kauppaa, vaan tätä paikkaa. Eikö keskikaupungilla
olisi mukavampaa?"

"Ehkä... kyllä."

"Paljonko maksatte vuokraa tästä, vai onko tämä oma talonne?"
tiedusteli väsymätön gulashi.

"Ei ole minun, vaan osakeyhtiön, jonka konttori on yläkerrassa."

"Import & Export A.B:nkö?"

"Juuri sen."

"Mikä yhtiö se on?" -- Kivinen silmäsi Ollea, sillä Ollen jatkuva ja
tankkaava kyseleminen alkoi hänestä tuntua käsittämättömältä.

"Import & Export osakeyhtiö", vastasi myyjä näsäviisaasti ja
kärsimättömästi. Olle ei huomannut mitään.

"Luopuisitteko ehkä tästä huoneustostanne?" kysyi hän uudelleen. "Minä
tarvitsisin varastohuonetta tänne satamaan enkä saa sitä mistään.
Maksan hyvin."

"En luovuta", vastasi myyjä kiukkuisesti.

"Onko tuo yläkerran yhtiö vain välitysliike, vai harjoittaako se
liikettä omilla laivoillaan?"

"En tiedä!" Myyjä polkaisi jalkaansa.

"Kuinka kauan kestää vuokrasopimuksenne?" jatkoi Olle aivan
rauhallisesti.

"Sata vuotta!" kiljaisi myyjä. "Piruako se teihin kuuluu? Te ette saa
tätä huoneustoa enkä minä tiedä mitään yhtiöstä enkä sen laivoista enkä
mistään ja..."

Mies kiivastui, ja hänen silmänsä loistivat vaarallisesti.

"Mistä te saatte nämä tavaranne?" uskalsi Olle heti kun myyjän täytyi
pysähtyä vetämään henkeänsä.

"Ulos, ulos!" kirkui mies aivan raivoissaan ja tarttui Ollen
käsivarteen.

"Älkää hermostuko!" rauhoitti Olle kylmästi. "Minä maksan ensin
tavarasta ja sitten siitä ajasta, mikä teiltä menee vastatessanne
kysymyksiini. Paljonko olen velkaa? Ehkä kaksisataa kruunua riittää?"

Mies rauhottui, ja ahneutta vilahti silmissä, kun Olle suurellisin
elein ojensi kaksi sadankruunun seteliä. Sitten hän kääntyi ympäri ja
kömpi Kivisen seurassa ulos. Päästyään lähimmän kadunkulman taa Olle
purskahti raikkaaseen nauruun. Kivinen yhtyi siihen, mutta ihmetteli
samalla.

"Mihin oikein tähtäsit tuolla kyselemiselläsi?" tiedusti hän.

"Minäkö! Onhan se selvä! Tahdoin saada jotakin tietoa arvoisasta
yhtiöstä, joka varmaakin varmemmin on yhteydessä tämän 'taidekaupan'
kanssa. Miehen käytös todisti sen. Minä tarjosin hänelle hyvää maksua
muutosta, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Ja
kuitenkin tuo paikka on aivan sopimaton taidekaupalle. Mutta me
olemmekin kai tekemisissä paljon suuremman homman kanssa kuin
aavistatkaan. Taide-esineet ja taulut on varmastikin salakuljetettu, ja
voisin lyödä vetoa siitä, että 'Import & Export A.B:n' toimitusjohtaja
tietää jotakin niiden hankkimisesta. Koko talo on sen hallussa, ja
paikka on salakuljetukseen mainio, nimittäin varastopaikaksi. Ai
perhana, kun unhoitin!"

"Mitä niin?"

"Minun olisi pitänyt tiedustaa jalokiviä. Olisiko niitä tuolla
äijänköriläällä ollut myytävänä? Vaikka eihän se olisi mitään auttanut.
Neiti Riger ei niitä varmastikaan ole vielä kauppaan laskenut."

"Ja mihin me nyt ryhdymme?" kysyi Kivinen.

"Nyt menemme syömään aamiaista jonnekin hotelliin ja sitten käymme
tutkimaan osakeyhtiötä perusteellisesti."

Miehet nousivat autoon ja ajoivat hotelliin. Syötyään maukkaan
aamiaisen ja hiukan tarkkailtuansa Tukholman nykyistä hotellielämää
omituisuuksineen -- he näkivät seurueita, joissa yksi kustansi
tarjoilun, mutta piti myös yksin huolen kaikkien väkijuoma-annoksista
-- Olle ilmoitti lähtevänsä maistraattiin ja kehoitti Kivistä ajamaan
hänen asuntoonsa. Hän palaisi pian.

Olle hyppäsi autoon, ja Kivinen lähti kävelemään. Ollen asuntoon
päästyään hän avasi ikkunat, heittäytyi turkkilaiselle leposohvalle
pitkäkseen ja jäi miettimään neiti Rigeriä ja toissayötä huvilassa.
Mikä tuo nainen oli ja mihin hän tähtäsi? Iltapostissa saataisiin
Jorrelta luultavastikin jonkunlainen selonteko.

Olle palasi noin tunnin kuluttua, ja Kivinen näki jo ensi silmäyksellä,
että jokin asia oli onnistunut. Olle oli palavissaan, ja vasta
heitettyään pois takkinsa ja siemaistuaan virvoitusvettä hän aukaisi
suunsa.

"Minä olin maistraatissa. Hain yhtiötä. Olin varma, etten sitä
löytäisi, mutta löysin kuin löysinkin. Bluffia koko homma, osakepääoma
25,000 kruunua! Peijakkaan vientiäkö tai tuontia sillä harjoitetaan!
Perustaja on Aleksander Popov. Tunnen. Hämäräperäinen ryssä! Ollut
jotensakin varmasti vakoilijana. Mutta tiedätkö, keitä muita on
yhtiössä? Ka, kaksi venäläistä kreiviä, itämerenmaakuntalainen parooni,
saksalainen tukkukauppias, saksalainen kreivi...! Joo, siinä on enemmän
kuin epäilyttävä yhtymä! Ja kaiken huippu, tuntematon ystävämme Robert
Kahl kuuluu johtokuntaan..."

Kivinen hyppäsi ylös.

"... ja sinne kuuluu myöskin muuan Karl Riger, itävaltalainen upseeri."

"Riger?" Kivinen huudahti tahtomattaan. Olle katseli tyytyväisenä
suomalaista virkaveljeään.

"Juttu alkaa luistaa. Pari muutakin pikku huomiota tein: 'taidekauppa',
jossa kävimme, rekisteröitiin viikko senjälkeen kun yhtiö. Ja toiseksi:
yhtiöllä on laiva 'Arthur', mutta koko yhtiön olemassaolon aikana se ei
laivakirjojen mukaan ole käynyt muuatta lähisatamaa pitemmällä."

Kivinen mietti. Ollen paljastukset olivat suuriarvoisia, ja nähtävästi
he olivat tekemisissä suurpiirteisen, tavallaan laillistetun
salakuljetusjärjestön kanssa. Kuuluiko neiti Riger siihen? Vai oliko
hän turvautunut sen apuun? Siinä oli kysymys, johon täytyi saada
vastaus. Hän ei saisi rauhaa ennemmin. Oli selvä, että neiti Riger
olisi voinut, jos olisi tahtonut, helpoittaa tätä tutkimustyötä, mutta
näinkin oltiin hyvällä alulla.

"Ei ollut hauskaa selailla maistraatissa pölyisiä kirjoja", selitti
Olle, "mutta ainahan työ palkitaan. Satamakonttorissakin onnistui yli
odotusten. Nyt on meillä aineistoa tarpeeksi vaikka vangituttaa koko
seurue, mutta sen aina ehdimme tehdä. Me voimme tutustua tällaiseen
liiketoimintaan tarkemminkin ja yllättää herrat itse teossa. Jumaliste,
siitä saadaan jymyuutinen!"

Ollen silmät sulkeutuivat, ja hän näki mielessään paljastuspäivän
lehden, yli sivun kulkevine otsikkoineen, kuvineen ja selostuksineen,
ja sanomalehtisydän paisui ammattiylpeydestä. Kivistä kannusti sama
toivo, mutta vielä enemmän toinen: neiti Rigerin kirkkaat silmät.

"Nyt voimme hiukan levätä", sanoi Olle ja vetäytyi sohvalle.
"Iltapuolella lähden persoonallisesti tutustumaan 'osakeyhtiöön'."

Olle otti käteensä sanomalehden ja ryhtyi sitä perusteellisesti
tutkimaan. Uutishankkijana ja salapoliisina hän oli tottunut lukemaan
lehden tarkkaan, ja siihen hänellä ei aamulla ollut aikaa.
Ilmoitussivut tutkittiin yhtä huolellisesti kuin tekstisivutkin.

"No se sattui", huudahti hän äkkiä ja säntäsi pystyyn. "Jeeveli, ihan
meitä onni suosimalla suosii!"




8.

Olle selviytyy sangen pulmallisesta tilanteesta ylistämällä tohtori
Brattia ja hänen järjestelmäänsä.


Kivinen pysähtyi kävelyssään.

"Mitä siellä on?"

"Ainoastaan muutaman rivin ilmoitus: 'Import & Export A.B:n
ylimääräinen yhtiökokous pidetään tänään klo 7 ip. hotelli Terrassa
huone n:o 28'."

Kivinen vihelsi kuuluvasti.

"Vai kokous! Miten ne uskaltavat ilmoittaa?"

"Yhtiön säännöissä, epäluulojen välttämiseksi, oli sensuuntainen
määräys. Mutta se kokous! Siellä olisin minä kernaasti läsnä."

"Sen kyllä uskon", nauroi Kivinen, "ja kyllä minäkin perehtyisin
liikeasioihin koko nopeasti; mutta toivominen ja oleminen ovat eri
asioita."

"Niinhän ne ovat, mutta..." alkoi Olle, jääden miettimään. "Peijakas
sentään, sinne täytyy päästä! Ajatella otsikkoa lehdessä: Lehtemme
reportteri salakuljettajien 'yhtiökokouksessa!' Mutta miten?"

Miehet istuutuivat, sikaarit sytytettyään, pohtimaan asiaa. Tilaisuus
oli niin oivallinen, ettei sitä sopinut jättää käyttämättä. Oli selvää,
että salakuljettajat hautoivat uusia suunnitelmia, jakoivat ehkä
osinkoja; ja joka tapauksessa saisi sellaisessa kokouksessa
korvaamattoman arvokkaita tietoja. Ja jos niin kävisi, voisi koko
seurueen silloin sen koolla ollessa vangituttaa.

Parin tunnin keskustelun jälkeen hyväksyttiin viimein
toimintasuunnitelma, joka kyllä oli rohkea ja sattumaan luottava, mutta
jota parempaa ei myöskään voitu keksiä. Olle päätti luopua käynnistään
yhtiön konttorissa, sillä asiain näin ollen se saattoi vain vaikeuttaa
aietta. Ellei tämä onnistuisi, voisi turvautua siihen käyntiin
viimeisenä keinona.

Iltapuolella Olle lähti ulos. Hän palasi pian, järjestettyään
"Terra"-hotellin hovimestarin kanssa asian käytännöllisen puolen. Ollen
oli kyllä täytynyt turvautua salapoliisimerkkiinsä, mutta sitten olikin
kaikki luistanut hyvin, ja kun hän antoi hovimestarille muutamia
salaisia tietoja ja tuntuvan kiitollisuudenosoituksen, tiesi hän
voivansa näytellä aikomansa kappaleen aivan huoletta hotellin
palvelusväestä, jos siitä mitään kappaletta tulisikaan.

Kotona Olle naamioi itsensä aivan perusteellisesti, alusvaatteita ja
taskuesineitä myöten, vanhaksi merikapteeniksi. Ihon hän maalasi,
värjäsi hiukan tukkaansa, kampasi sen taakse, kiinnitti ylähuuleen
pienet viikset, ja puettuaan ylleen vastaavan asun hän ei vain
näyttänyt, vaan hän oli vanha merikapteeni ahavoituneine kasvoineen,
sileäksi ajeltuine leukoineen, harmahtavine hiuksineen, huojuvine
käynteineen, piippunysä suussa, kaulaliina leveässä solmussa ja
nenänpää kuin alati loistava majakka, joka kertoi selvemmin ja
varmemmin kuin mitkään sanat, mitä satamia kohti kapteeni aikoinaan oli
lasketellut. Mukaansa hän otti pienen vanhan kapsäkin, ja hiertyneeseen
lompakkoonsa hän pisti muutamia hankkimiaan papereita, jotka
osoittivat, että hän oli kapteeni Abraham Johansson, kotoisin Malmöstä.
Kapsäkkiin hän asetti kaikenlaisia matkatavaroita ja pullon konjakkia.

"All right! Antaa mennä, mutta parasta lienee sentään kulkea reivatuin
purjein, sillä jos siellä myrsky puhkeaa, tulee siitä hirmu, ja silloin
nähdään vieläkö kapteeni Aaprahammi Johanssonin pikipöksyt kestävät
tässä maamyrskyssä yhtä halkeamattomina kuin Kapin edustalla", deklamoi
Olle, onnistuneesti jäljitellen "maallaseilaavan" kapteenin pursuavaa
sanatulvaa.

"Sinä kelpaat!" arvosteli Kivinen. "Kai me lähdemme nyt."

"Niin, mutta erikseen! Muutoin voi herätä epäluuloja! Sinä tiedät
tehtäväsi: jos huoneesta 28 kuuluu melua tai huutoa, niin hälytä, sillä
silloin on kapteeni Johansson totisesti tiukassa paikassa. Ellei, istu
rauhassa, kunnes sinua tullaan hakemaan."

Olle painui ovesta mahtavasti huojutellen kookasta runkoaan. Puolen
tunnin kuluttua Kivinenkin istuutui autoon ja ajoi "Terraan."

"Huone n:o 27!" virkkoi hän ojentaen vastaanrientäneelle ovenvartijalle
matkalaukkunsa. Sanomalehtimies nousi leveitä rappusia toiseen
kerrokseen. Ovenvartija asetti matkalaukun nurkkaan.

Ovenvartijan poistuttua Kivinen heti ryhtyi viheltämään jotenkin
kuuluvasti. Sitten hän soitti tarjoilijaa ja pyysi kahvia. Sen tultua
hän sulki oven, kuunteli hiukan, avasi sitten matkalaukkunsa ja otti
esille pienikokoisen mauserin. Hän tarkasti sen panostuksen ja asetti
sitten aseen pöydälle. Maistoi kahvia, sytytti savukkeen ja jäi
istumaan. Täytyi vain odottaa. Hän ojentautui sohvalle seinän viereen
ja jäi kuuntelemaan.

Ollen tulo hotelliin oli ollut paljon huomiotaherättävämpi.
Merikapteeni Abraham Johansson, kuten hän kuuluvasti ovenvartijalle
selitti, oli jotenkin täydessä lastissa, ja pohjaan oli tullut vuoto.
Täytyi öljytä, ja kapteeni oli tarjonnut ovenvartijallekin ryypyn
pullostaan. Hovimestari oli hymyillyt lähistöllä, mutta pyytänyt sitten
"arvoisaa ja kunnioitettavaa kapteenia hillitsemään hiukan itseään,
koska maalla täytyi pitää hiukan pieniäänisempi kurssi kuin
Atlantilla." Kapteeni olikin rauhoittunut ja kömpinyt omin neuvoin ylös
ja häipynyt. Ketään ei sattunut juuri silloin -- sattunut tai ei, siitä
tiesivät vain hovimestari ja Olle -- olemaan toisen kerroksen
käytävässä, ja niinpä olikin kunnon kapteeni viilettänyt reivaamattomin
purjein sisään ensimmäisestä ovesta, ja se ovi sattui olemaan n:o 28.
Huoneessa oli kapteenin käynti koko lailla varmistunut, ja hän oli
marssinut suoraa päätä alkoviin, asettanut kapsäkin sängyn alle, pullon
yöpöydälle ja tirauttanut tilkkasen lasiinkin, riisunut sitten
puolittain kauluksensa, jättäen sen niskaansa riippumaan, pistänyt
pienen browningin housujen etutaskuun ja vetänyt verhot alkovin eteen,
heittäytyen makaamaan toiselle vuoteelle täysissä tamineissaan,
katsottuaan ensin kelloansa. Se oli viisitoista minuuttia yli kuusi.

Klo 7 alkaisi Import & Export A.B:n ylimääräinen yhtiökokous samassa
huoneessa.

Yli puolen tuntia makaili kunnon kapteeni vuoteessa, koetellen sen
ominaisuuksia ja havaiten ilokseen, ettei se narissut ainakaan pienestä
liikkeestä. Kapteenin katse harhaili pienessä alkovissa, mutta kuulo
oli koko ajan jännittynyt äärimmilleen. Hän vilkaisi taas varovasti
kelloaan. Se oli 6.45.

Parin minuutin kuluttua kuului askeleita ja puhetta huoneen n:o 28
ulkopuolelta, ovi avattiin, ja sisään astui askeleista ja äänistä
päättäen kolme henkilöä. Kapteeni jähmettyi liikkumattomaksi, silmät
sulkeutuivat ja kasvojen ilme muuttui raukean veltoksi kuten maalla
seilanneen ja nukkuneen kapteenin naamavärkki tavallisesti näyttää.

Tulijat sulkivat oven ja kuuluivat istuutuvan.

"Kahl teki hyvän afäärin", sanoi syvä bassoääni venäjäksi.

"Hyvähän se on, mutta minä puolestani vastustan sellaisiin
uhkarohkeuksiin ryhtymistä. Juttu on herättänyt huomiota. Me olisimme
voineet joutua paljastetuiksikin", puhui toinen kiivaasti, selvästikin
saksalaisella korostuksella.

"Ka, mitäpä huolimme. Elää täytyy, emmekä me osaa emmekä tahdo
työtäkään tehdä. Pikku yhtiömme tuottaa kyllä sievästikin, mutta minun
tuloni eivät tahdo mitenkään riittää menoihin. Ne eivät ole milloinkaan
riittäneet, ei edes silloin kun minulla oli vielä se maatilani
Etelä-Venäjällä. Jaa, Pietari oli toista! Niin no, ihminen voi tulla
surumieliseksi, näin toisinaan!"

"Juo, äläkä runoile", virkahti kolmas, rämisevä-ääninen mies. "Popov
pitää huolen maksamisesta."

Kuului lasien kilinää, avattiin pullo ja kaadettiin. Miehet kilistivät.

"Kukistuneitten suuruuksien malja!" esitti basso aitovenäläisellä
itse-ivalla. Miehet joivat.

"Osat ovat vaihtuneet", aloitti basso jälleen. Tuntui kuin hänen
sydämellään olisi ollut liian paljon ja hänen täytynyt se väkisinkin
saada sanotuksi, siitäkin huolimatta, etteivät kuuntelijat välittäneet
hänen puheestaan. "Ennen me hallitsimme, ja silloin olivat
vallankumoukselliset vastustajiamme. Nyt hallitsevat entiset
vallankumoukselliset ja me olemme joutuneet oppositsioniin. Eläkööt
vallankumouksellisten menettelytavat! Yksimielisyys ja järjestys on
voimaa! No, piru vie, me olemme yksimielisiä ja me olemme järjestyneet,
ja me ansaitsemme rahaa. Keinot on monet, niin, eihän salakuljetus
oikeastaan ole mikään tavoiteltava päämäärä, mutta tuottavana keinona
voi sen hyväksyä."

Basso puheli melkein kuin itsekseen, ja nukkuvasta kapteenista tuntui
niinkuin venäläinen olisi ollut väkijuomien liikuttama. Toiset kaksi
supisivat keskenään ja kilistelivät lasejaan.

Neljännestunnin kuluttua avattiin ovi uudelleen, ja huoneeseen astui
kaksi muuta.

"Onko teillä rahaa, herra Popov?" ehätti basso kysymään.

"Te olette nostanut osinkonne jo aikoja sitten, kreivi Nikolski",
vastasi Popoviksi nimitetty mies kaiuttoman kovalla äänellä.

"Mutta se on myös jo aikoja sitten loppunut", vastasi kreivi
yksinkertaisesti.

"En voi mitään." Miehet istuutuivat.

"Vaikka muutama tuhat", pyyteli kreivi. "Kaikki maksaa, asunto ja
juomat ja se vietävä Annet... niin no, kerta kaikkiaan: tarvitsen
rahaa. Te olette rahastonhoitajamme, herra Popov, ja teidän täytyy sitä
hankkia. _Täytyy!_ Minä olen tottunut siihen. Kun ennen kirjoitin
tilanhoitajalleni, että täytyy, niin aina tuli..."

"Koettakaa nytkin kirjoittaa", kehoitti Popov ivallisesti.

"Piru vie, ihminen! Te uskallatte! Minä olen kreivi -- ja te? Ette
mitään! Vaikka minulla ei olisi riepuakaan yllä, niin minä olen kreivi,
ja vaikka teillä olisi Alaskan kultakaivokset taskussanne, te olette
vain Popov! Tavallinen Popov!" Kreivi kiivastui, ja hänen äänessään
kuului entisen venäläisen pajarin rajaton itsetietoisuus ja
mahtipontisuus.

"Ryhtykäämme asioihin", sanoi Popov kylmästi, vastaamatta mitään
juopuneen kreivin solvauksiin, vaikka äänen vapisemisesta huomasikin,
että hän oli raivostunut.

"Kahlin jutusta saimme ennakkomaksuna neljäkymmentätuhatta.
Viisituhatta mieheen. Tässä on rahat. Kreivi saa kaksituhatta entisten
lisäksi." Yhtiön toimitusjohtaja jakoi rahat, ja kreivi Nikolski pisti
liivintaskuunsa kaksi tuhannen kruunun seteliä yhtä huolettomasti kuin
ennenkin oli pistellyt sinne tuhansia ruplia.

"Jatkuuko Kahlin juttu vielä?" kysyi saksalainen.

"Kyllä, mutta enempää en sano. Kuusikymmentätuhatta saamme kai parin
kolmen päivän kuluttua."

"Minusta ei poliisi ole päässyt mihinkään selvyyteen, ja nyt lienee
asia jo hautautunut", sanoi Kahl itsetietoisesti.

"'Arthur' lähtee tänään taas matkalle, ja on toiveita, että
tämänkertainen lasti tuottaa hyvin. Mutta minulla on uusi ja
suurenmoinen suunnitelma, joka, jos se onnistuu..." Popovin ääni aleni
kuiskaukseksi ja hän meni ovelle. Kaikki vaikenivat, ja Popov tuli
takaisin.

"... niin ansaitsemme miljoonia!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi saksalainen.

"Prinssiä!"

"Ja miten?"

"En tiedä vielä, mutta kai huomeniltaan mennessä on minulla suunnitelma
valmis. Tahdon vain saada tietää, hyväksytäänkö koko aietta?"

"Kyllä, jos se onnistuu", tuumi kreivi sofistisesti.

"Sieppaamme prinssin miljoonat."

"Mutta sehän arvataan heti, ja hän antaa meidät ilmi."

"Eipä niinkään, sillä hän on kokonaan meidän käsissämme. Hän on vielä
Saksassa, ja jos siellä saadaan vähänkin vihiä hänen hommistaan, joutuu
hän heti vangituksi. Hänelle jää ratkaistavaksi, tahtooko pitää
vapautensa ja osan rahoistaan, vaiko ei mitään. Rahat on meillä käsissä
viikon kuluessa, ja siihen mennessä voimme myydä yhtiömme ja valmistaa
kaikki katoamistamme varten."

Kapteeni Aaprahammi Johansson kiroili itsekseen, sillä venäjän
ymmärtäminen vaati häneltä suurta tarkkaavaisuutta. Ruumiskin tuntui
puutuvan, ja hän koetti hiukan muuttaa asentoaan. Mutta maksoi vaivan
olla "yhtiökokouksessa." Miehillä oli suuret suunnitelmat, ja ellei
kapteenia keksittäisi, voisi noissa suunnitelmissa tapahtua suuriakin
laskuvirheitä.

"Mutta neiti Riger! Hän saattaa vaikeuttaa yritystä", selitti
varovainen saksalainen.

"Kyllä, mutta me saamme hänet kyllä toimitetuksi syrjään."

"Otammeko Rigerin mukaan?" kysyi jälleen saksalainen.

"En minä ainakaan kehoita, sillä mitä vähemmän jakajia, sitä suurempi
saalis. Neiti Riger ei epäile mitään, kun Kahl suoritti temppunsa aivan
rehellisesti, ja tyttö kuuluu pelkäävän niin kauheasti, että hyväksyy
varmastikin jokaisen toimenpiteen, joka vapauttaa hänet itse olemasta
läsnä. Hyväksytäänkö siis aie, niin minä ryhdyn tarpeellisiin toimiin?"

"Kyllä vaan!"

"Näin sivumennen saan ilmoittaa", aloitti Kahl, "että tänään kävi kaksi
herraa siellä Vieckin luona. Olivat kyselleet kaikkea mahdollista,
kunnes Vieck ajoi ulos, mutta en luule, että siinä olisi ollut mitään
enempää. Tavallinen gulashi, joka luuli saavansa helpollakin huoneuston
rakennuksestamme."

"Täytyy olla joka tapauksessa varovainen", esitti saksalainen.

"Kokouksen pidämme huomenillalla kello yksitoista alakonttorissa",
sanoi Popov, "ja siihen mennessä on minulla juttu selvä. Kahl ehtinee
myös jo silloin matkaltaan."

"Kyllä."

"Muuta ei kai enää olekaan?"

Kukaan ei vastannut mitään.

"Minä aion mennä nukkumaan", selitti kreivi ja nousi ylös. Kapteenin
käsi sukelsi salamannopeasti etutaskuun, hän sulki silmänsä ja alkoi
hiljaa kuorsata. Tilanne oli yhdellä iskulla muuttunut mitä
kriitillisimmäksi.

Miehet nousivat ylös ja hyvästelivät. Kreivi haukotteli ja lähestyi
alkoovia.

"Näkemiin sitten, hyvät herrat!" sanoi hän ivallisesti ja veti verhot
syrjään. Samassa hän päästi huudon.

"Täällä on urkkija!" kiljaisi hän, ja koko yhtiön johtokunta säntäsi
alkoviin, jääden seisomaan kuorsaavan kapteeni Aaprahammi Johanssonin
eteen.

"Sulkekaa ovi", määräsi Popov hiljaa, mutta lujasti, ja Kahl noudatti
käskyä. Johtokunnan jäsenet olivat vetäneet esiin revolverinsa ja
seisoivat ryhmittyneinä vuoteen edessä, katsellen kapteeni Johanssonin
ruskeaa niskaa, ahavoituneita kasvoja ja punaista nenää, joka pihisi ja
korisi. Olle näytteli hyvin, sillä olihan tässä suorastaan henki
kysymyksessä, ja hänen esittämänään tuntui lystäillyt ja sitten
nukkunut merikapteeni täysin luonnolliselta, jopa siinä määrin, että
salakuljettajat joutuivat hiukan ymmälle.

"Herätämmekö miehen?" kysyi saksalainen hiljaa. "Hän näyttää todella
nukkuvan."

"Tietysti! Miehestä on saatava selko", puhui Popov kiivaasti, mutta
hiljaa. "Oh, lempo, hän on ollut täällä kaiken aikaa, eikä kenenkään
päähän pälkähtänyt tutkia alkoovia. Me olemme nautoja!"

Kapteeni olisi hymyillyt ivallisen tyytyväisesti, jos olisi uskaltanut,
mutta nyt hän vain jatkoi kuorsaustaan. Niskassa retkotti kaulus, ja
jalat roikkuivat puoleksi ilmassa. Kaiken kaikkiaan hän oli
ehdottomasti humoristinen nähtävä. Venäläinen kreivi tajusi tämän
puolen asiasta.

"Merimies!" hän kuiskasi. "Ja nukkuu kuin tukki!"

"Pitäkää aseet varalla!" komensi Popov, tarttui äkkiä kapteenia
niskasta ja nosti hänet pystyyn voimalla, jota ei olisi uskonut
lähtevän hänen näköisestään pitkän hintelästä miehestä. Kapteenin
kuorsaus keskeytyi äkkiä, ja kun Popov hellitti kätensä hänen
niskastaan, kaatui kunnon kapteenimme takaisin vuoteeseen, heräsi
puolittain, ja hänen lyhyet lihavat jalkansa tekivät epätoivoisen
humoristisia ponnistuksia löytääkseen tukea. Kapteeni kierähti sangen
luontevasti lattialle, pää kopahti sängynjalkaan, ja samassa hän
heräsi.

"Ta' me fan!" kirosi kapteeni sydämensä pohjasta, avasi turvottuneet
silmänsä ja istualtaan silmäsi ympärillään olevaa seuruetta. Hän ei
näyttänyt käsittävän mitään, katse harhaili kuin rannattomalla
valtamerellä, ja kapteeni tarttui tukkaansa kuvaamattoman
hullunkurisella eleellä. Suu meni muikeaan irvistykseen, kapteeni
nuolaisi tahmealla kielellään kuivia huuliaan ja silmäsi uudelleen
ympärilleen.

"Hyvää päivää, pojat!" sanoi hän yksinkertaisesti ja nousi ylös,
kääntäen seurueelle selkänsä, kaataen pullosta konjakkia lasiin ja
ryypäten sen pohjaan syvällä ahnaalla kulauksella. "Johtokunnan"
jäsenet eivät vastanneet mitään, katselivat vain kapteenin pettävän
luontevaa heräämistä ja pitivät silmällä hänen liikkeitään.

"Mitä asiaa?" kysyi kapteeni karskisti. "Saako olla?" ja hän kaatoi
lasin täyteen, tarjoten sitä lähinnä itseään seisovalle venäläiselle
kreiville. "Tohtori Brattin ja hänen järjestelmänsä tuotetta!"

"Kädet ylös!" komensi Popov kylmästi ja tähtäsi revolverillaan
kapteenia suoraan rintaan. Tämän kasvot saivat äärettömän hämmästyneen
ilmeen, ja jäsenet tuntuivat kieltäytyvän tottelemasta. Suu auki hän
tuijotti miehiin.

"Nopeasti!" toisti Popov, ja hänen pienet silmänsä välähtivät
uhkaavasti. Kapteeni pudotti täyden lasin lattialle ja nosti kätensä
jäykkinä ylös.

"Mi... minulla ei ole rahaa", sopersi hän tolkuttomasti. Venäläinen
kreivi ei voinut enää pidättää itseään, vaan puhkesi raikuvaan nauruun.

"Mieshän on selvässä ja perinpohjaisessa pohmelossa", sanoi hän
Popoville.

"Olkoon mitä on, mutta tehköön tiliä kaikesta", vastasi tämä. "Tulkaa
tänne!" -- Kapteeni siirtyi keskelle huonetta ja vajosi aivan
tahdottomana muutamaan nojatuoliin. Popov laski alas aseensa, mutta
kapteeni piti käsiään edelleenkin ylhäällä, samalla kuin hänen
katseensa edelleenkin vielä harhaili häntä ympäröivissä miehissä,
hämmästyneenä ja yksinkertaisena. Nyt oli näyteltävä hyvin, sillä sen
onnistumisesta riippui kaikki.

"Miten tulitte tänne?" kysyi Popov.

"Kaupunkiinko?" kysyi kapteeni vuorostaan.

"Tänne huoneeseen?" vastasi toimitusjohtaja, ja hänen silmänsä
koettivat tunkeutua kapteenin sisimpään.

"En muista... niin, olin hiukan ryyppäämässä... ajoin tänne autolla...
tulin makaamaan", koetti kapteeni kaivella muistiaan ja selvittää
ajatuksenjuoksuaan, mikä tuntui tuottavan hänelle voittamattomia
vaikeuksia.

"Mikä on nimenne?" kysyi Popov.

"Abraham... Abraham Johansson..." oikaisi kapteeni.

"Ammattinne?"

"Kapteeni... niin, entinen kapteeni, sillä en ole purjehtinut enää
moneen vuoteen..."

"Mistä olette tullut tänne?"

"Malmöstä."

Popov kumartui äkkiä ja pisti kätensä kapteenin povitaskuun ja veti
esille tämän lompakon. Hän tarkasti sen sisällyksen ja tutki passin,
joka oli yhtäpitävä kapteenin ilmoitusten kanssa.

"Mitä tekemistä teillä oli tässä huoneessa?" kysyi salakuljettaja
tiukasti ja kiinnitti harmaat silmänsä kapteeniin.

"Tekemistä?" kertasi tämä. "Olihan minulla tekemistä, kun tulin
nukkumaan. Mutta mitä, piru vieköön, tekemistä teillä on minun
kanssani?" Kapteenin ääni oli vaativa ja korskea, ja viimeisetkin
unenrippeet olivat hävinneet. Hän katseli sangen itsetietoisesti
seuruetta ympärillään.

Salakuljettajat eivät tienneet mitä ajatella. Heidän edessään oli
ehdottomastikin kapteeni, pohmelossa oleva mies, mutta he eivät
jaksaneet ymmärtää, miten tämä oli tullut juuri tähän huoneeseen.

"Pitäkää pienempää suuta", varoitti Popov ilkeästi, "sillä ottakaa
huomioon, että te olette tullut _väärään_ huoneeseen nukkumaan. Tämä
huone kuuluu meille."

Kapteeni hölmistyi, ja hänen korskea ilmeensä hävisi.

"Vääräänkö? Minä en ohjaa milloinkaan väärään, en vaikka olisin
kaksinkertaisessa myrskyssä, ja tällaisen pienen lystäilyn jälkeen on
pääni yhtä selvä kuin jalkani heikot. Minä tulin huoneeseen n:o 78 ja
olen siellä. Mutta teidän tulemistanne en käsitä."

"78!" ihmetteli Popov tosissaan. "Tämä on n:o 28."

"Eikö pirussa! Katsokaa!" Kapteenin ääni oli niin vakuuttavan varma,
että Kahl nousi ja meni ovelle, katsoen numeroa ulkopuolelta.

"Tämä on 28", sanoi hän palatessaan.

Kapteeni meni miettiväiseksi. Kahl kuiskasi sitten jotakin Popoville ja
poistui uudelleen. Seurue oli ääneti ja katseli kapteenia, joka ei
näyttänyt taaskaan käsittävän mitään, kostutti vain pari kertaa
huuliaan kielellään ja huokasi. Tilanne oli juuri kriitillisimmillään,
ja kaikki riippui hiuskarvasta. Kapteeni oli perustanut koko
suunnitelmansa hotellissa aikaisemmin käydessään havaitsemaansa
pikkuseikkaan.

Kahl ilmestyi takaisin ja kuiskaili Popovin kanssa, nyökäyttäen lopuksi
päätä.

"Te olette nähtävästikin erehtynyt numerosta", sanoi hän kokolailla
kohteliaammalla äänellä, "mutta varovaisuus ei ole haitaksi. Meillä oli
täällä tärkeä liikeneuvottelu, emmekä halua saattaa asioitamme kaikkien
tietoon. Otamme selvän puheistanne. Odottakaa!"

Popov nousi ylös, ja Kahl istuutui hänen paikalleen vastapäätä
kapteenia. Toimitusjohtaja poistui ja viipyi ulkona noin kymmenen
minuuttia. Hänen palatessaan kapteeni näki hänen ilmeestään, että asia
oli saanut onnellisen käänteen.

"Huomaan teidän puhuneen totta", sanoi hän lyhyesti, "ja voitte nyt
mennä huoneeseenne. Mutta joka tapauksessa, jos me vielä kerran
tapaamme toisemme, niin emme leiki, muistakaa se!" jatkoi hän
uhkaavasti.

Kapteeni nousi ylös, otti hattunsa, kapsäkkinsä, jonka sisältö sitä
ennen tutkittiin, ja pullonsa, ja lähti sanaakaan puhumatta huoneesta,
toisessa kädessä pullo, toisessa kapsäkki, hattu takaraivolla ja kaulus
niskassa, kömpi neljänteen kerrokseen, sulki oven ja purskahti
sydämelliseen, mutta hiljaiseen nauruun. Peli oli voitettu. Mutta
täytyi olla hiukan aikaa varovainen.

Puolen tunnin kuluttua hän kutsui luokseen hovimestarin ja kysyi tältä
salakuljettajia. Kaikki olivat jo lähteneet. Hän sanoi hovimestarille
jotakin, ja muutaman minuutin kuluttua saapui ikävissään odotellut
Kivinen huoneeseen. Hän oli kuullut vain venäläisen kreivin
huudahduksen ja lasin putoamisen ja ollut kohtalaisessa jännityksessä
asetoverinsa kohtalosta.

"Miten onnistuit?" kysyi hän Ollelta.

"Erinomaisesti! Sain selville melkein kaikki! Koko juoneni perustin 2:n
ja 7:n yhdennäköisyyteen näissä ovinumeroissa. Kahl kävi tarkastamassa
ja huomasi kai hänkin. Näyttelin pohmeloista kapteenia ja onnistuin
pettämään arvoisat herrat, vaikka kyllä hyvin täytyikin näytellä. Pääni
kopautin näytellessäni sängynjalkaan, mutta kyllä se värkki kestää.
Jaa, me lähdemme nyt tunnin kuluttua katsastamaan 'Arthuria'. Siellä on
jotakin hommaa."




9.

Höyrylaiva "Arthur" saa kutsumattomia kansimatkustajia.


Sanomalehtimiehet menivät ensin Ollen asuntoon. Jorre Minckiltä oli jo
saapunut lyhyt kirje.

    "Herra Nordgren! Olen saapunut perille ja tutustunut ympäristöön.
    Neiti Riger on ollut kotosalla. Kävi asemalla ja puheli
    rautatiekirjakaupan myyjättären kanssa. Kysyi Teitä ja herra
    Kivistä. Sanottiin matkustaneen etelään. Kävi myöskin
    lennätinkonttorissa, mutta en toistaiseksi ole saanut selvää,
    minne hän sähkötti. Päivällä kävi kaksikin kertaa maalarimestari
    Backbergin luona. On kysymyksessä jotkut maalaustyöt huvilassa.
    Metsähuvilan vajasta löysin moottoripyörän. Se oli aika hyvin
    piiloitettu. Metsähuvilassa ei asu ketään. Luulen pysyväni
    tapausten tasalla, sillä Amorin, ripeän kieleni ja kohtalaisen
    ulkomuotoni avulla olen päässyt sangen hyviin väleihin neiti
    Rigerin sisäkön Minnan kanssa. Minna tahtoo jäljitellä
    kylpylänneitosia ja puhuu jotakin iloisista toveruussuhteista.
    Tänä aamuna sain Minnalta pienen tunnustuksen toveruudesta ja
    hänen kanssaan tähän saakka seurustelleelta sotamieheltä ylen
    vihaisen katseen. Minulla on hyvä toivo päästä käymään neiti
    Rigerin huvilassa tämän ollessa poissa, ehkä jo parin päivän
    kuluttua, jolloin täällä on suuret kansanjuhlat uima- ja
    soutukilpailuineen, vesipolopeleineen ja tanssiaisineen.

                                  Kunnioittaen Jorre Minck."

"Jorre on ovela poika!" hymähti Olle. "Päivän on ollut paikalla, ja
pojalla on jo toveruussuhde!"

Olle riisui kapteeninasunsa ja toi sitten valtavasta pukuhuoneestaan
kokonaisen röykkiön erilaisia vaatekapineita, heittäen ne sohvalle.

"Valitkaamme noista!" sanoi hän. "Jos kiinni joudumme, ei niistä ehkä
ole suurtakaan apua, mutta suojelevat ne kuitenkin hiukan. Pukeudu
merimiehen ja rantajätkän välimuodoksi."

Puolen tunnin työn jälkeen olivat herrasmiehet muuttuneet peräti
epäilyttävän näköisiksi olioiksi pikiintyneine housuineen, viiruisine
ihopaitoineen ja räikeine kaulaliinoineen.

"Kuules, Olle", aloitti Kivinen, "eikö tämä matka oikeastaan ole turha?
Me tiedämme nyt, että yhtiö suunnittelee jonkun koiruuden tekemistä
prinssille ja neiti Rigerille. Meidän on saatava selko siitä eikä
lähdettävä turhanpäiten ajelemaan salakuljetusretkillä."

"Kaikki aikanaan. Laiva saapuu takaisin hyvissä ajoin, ja huomenillalla
koetamme tavalla tai toisella saada selvän kokouksesta. Silloin pitäisi
lurjusten suunnitelman olla valmis."

"Iloinen olen joka tapauksessa, koska neiti Rigerin osuus jutussa näkyy
kuitenkin olevan aivan erikoislaatuinen. Milloin luulet vastauksen
ehtivän tänne Wienistä?"

"Ehkä jo huomenillalla. Sieltä sähkötetään heti."

"Olkoon menneeksi! Saadaanpahan tästä hyvä lehtijuttu."

Olle laittoi muutamia voileipiä, molemmat miehet ottivat taskumatit
mukaansa, täyttäen ne kylmällä teellä, aseet tarkastettiin, ja Olle toi
varastostaan kaksi paksua, jokseenkin lyhyttä kumipamppua.

"Tämä on paras ase!" sanoi hän pistäessään sen povitaskuunsa. "Ei tapa,
ei päästä ääntä, mutta sitä maistanut pitää suunsa kiinni."

Muutaman minuutin kuluttua pujahti keittiöportaista pihalle kaksi
rantajätkää, jotka nopeasti ympärilleen vilkaisten painalsivat kadulle,
ohjaten kulkunsa satamaa kohti.

Tukholman kaduilla oli hämärä, ja vilkasliikkeisimmillä paikoilla
luotiin ystävyksiimme monta kaihtavaa katsetta; muutamat
järjestyksenvalvojat suvaitsivat kiinnittää heihin aina valppaan
huomionsa. Olle, joka oli tottunut retkeilemään millaisessa asussa
tahansa, eli omaksumassaan osassa täydellisesti, mutta Rivinen tunsi
itsensä hiukan epävarmaksi, ja vilkaistuaan muutamasta katupeilistä
kuvaansa hän vaistomaisesti koetti korjata asuaan. Vasta päästyään
syrjäkaduille, lähemmäksi satamaa, hän tunsi olevansa sittenkin omassa
nahassaan.

"Mitä sinä aiot oikein hommata 'Arthurilla'?" kysyi hän matkalla
mälliään huolettomasti imeskelevältä Ollelta.

"Katsastelen hiukan tätä nykyaikaista salakuljetusta", vastasi Olle
venytellen tukholmalaisen rantajätkän nuotilla.

"Mitä, lähdemmekö me ehkä 'Arthurin' mukana?"

"Niin olisi aikomus."

"Mutta miten voimme säilyä huomaamattomina?"

"Jollakin tavalla. Pääasia on päästä laivaan huomaamattomana."

Kivinen aavisti, että yöstä tulisi jännittävä, ehkä liiankin
jännittävä, sillä salakuljettajat olivat vaarallista väkeä, ja jos he
huomaisivat paljastuksen uhkaavan, ei olisi mitään takeita, etteikö
murhakin tulisi kysymykseen.

Kun Olle ei tiennyt, missä kohden "Arthur" sijaitsi, täytyi heidän
ryhtyä järjestelmällisesti sitä etsimään. He aloittivat aivan
äärimmäisestä päästä, tietenkin väärästä, kuten huomasivat, sillä
"Arthur" keinui juuri vastakkaisessa päässä satamaa, pitkälle pistävän
laiturin nenässä. Satama oli jo melkein autio, joitakuita
tullivartijoita liikuskeli vielä ulkona, poliisit syljeskelivät veteen
tai juttelivat kipparien kanssa, ja muutamia jätkiä istui möljällä
jalat ilmassa. Ystävystemme tulo ei herättänyt minkäänlaista huomiota,
mutta keksittyään "Arthurin" he painuivat varastomakasiinien taakse
pohtimaan suunnitelman yksityiskohtia. "Arthur" oli keskikokoinen
höyrylaiva, vanha ja ränstyneen näköinen, ja sitä oli aikoinaan
käytetty matkustajalaivana, mutta sitten muutamin muutoksin
lastihöyrynä. Piipusta tuprusi savua, ja höyry pihisi vedenpintaan. Se
oli ilmeisestikin lähtöhommissa. Kajuuttaluukuista loistavat tulet
ilmaisivat, että aluksessa oli väkeä parastaikaakin.

He istuutuivat muutaman varaston portaille, ja Olle sytytti piippunsa.

"Siinä se on", sanoi hän, "mutta pääsy tuntuu olevan koko hämärä. Joku
mies nojailee laivan partaaseen, niin ettei voi ajatellakaan
pujahtamista."

Kivinen murahti jotakin myönnytykseksi.

"Vieressä on parkkilaiva", virkahti suomalainen sitten, ja onnellinen
ajatus pälkähti hänen päähänsä.

"Entä sitten?" kysyi Olle.

"Sen kokka sivuuttaa höyrylaivan perän. Jos pääsisimme ensin parkkiin,
niin voisimme hypätä 'Arthuriin', huomiota herättämättä."

"Sitä kannattaa yrittää", sanoi Olle nousten seisomaan.

"Odotas! Jää sinä tänne varastorakennusten suojaan, mutta niin, että
voit nähdä parkkilaivan. Minulla on toinenkin aatos, ja parkkilaivasta
voin nähdä, onnistuuko se. Jos kaikki on selvä, annan kättä
heiluttamalla merkin, ja sitten koeta keinotella itsesi laivaan.
Terve!"

Kivinen hiipi varastorakennusten taitse, ja päästyään parkkilaivankin
ohi hän lähestyi sitä takaapäin. Sen kajuutoista näkyi tulta, mutta
kannella ei ollut ketään. Sanomalehtimies seisahtui hetkeksi, vilkaisi
sitten ympärilleen ja nopealla, reippaalla hyppäyksellä tuli kannelle,
suoraan nuorakäärölle, niin ettei pienintäkään ääntä syntynyt.
Nopeasti, mutta samalla varovasti hän hiipi nelimastoisen parkkilaivan
kokkaan ja silmäsi "Arthuria." Laivamies nojasi edelleenkin partaaseen,
selin Kiviseen, ja poltteli piippuaan. Ketään muuta ei näkynyt.
Sanomalehtimies katseli höyrylaivan keskikannen yli ulottuvaa katosta.
Aivan oikein, sen päälle ei johtanut tikkaita, mutta peräkannen
kajuutan katolta voisi sinne helpostikin kiivetä.

Varmistauduttuaan näkemästänsä heilautti Kivinen kättään ja jäi sitten
maaten odottamaan nuorakasojen keskeen Ollen saapumista. Noin kymmenen
minuutin kuluttua hän kuuli hiljaista hengitystä läheltään ja huomasi
Ollen.

"Sinäpä tulet hiljaa", kuiskasi Kivinen ihmetellen.

"Niin, olen sukkasillani", nauroi Olle hillitysti ja näytti kenkäparia
kädessään. "En uskaltanut muutoin tulla, sillä minun olemuksellani ei
kävellä hiljaisesti, vaikka kuinka tahtoisi, jos on kengät jalassa. No,
mitä olet ajatellut?"

Kivinen selitti suunnitelmansa, ja Olle nyökäytti hyväksyvästi
päätänsä.

"Sopii kyllä. En luule kenenkään päähän pälkähtävän tulla katolle, ja
muutoin on siellä pelastusvenheitten keskeltä mahdoton meitä huomata."

"Eteenpäin siis!" virkkoi Kivinen ja nousten parkkilaivan laidalle
pudottautui hiljaa höyrylaivan kannelle. Olle seurasi esimerkkiä, mutta
ellei Kivinen olisi ottanut vastaan, olisi kunnon "kapteeni
Johanssonin" alastulo voinut herättää enemmänkin huomiota. Parilla
kolmella kissamaisella hyppäyksellä, jos nyt Ollen liikkeistä saattoi
sellaista laatusanaa käyttää, olivat miehet kajuutankatolla, Kivinen
kiipesi katoksen päälle ja auttoi sinne Ollenkin. Katos oli puusta ja
peitetty maalatulla öljykankaalla. Päästyään veneittein suojaan Kivinen
katsahti partaaseen nojaavaa miestä. Tämä oli yhtä rauhallinen kuin
ennenkin.

"Arthurilla" oli kaksi kutsumatonta kansimatkustajaa.

Sanomalehtimiehet makailivat katoksella puolen tuntia. Kivinen hilautui
katoksen reunalle ja ryhtyi pitämään vahtia pelastusveneen kokan
alitse. Tupakoiva laivamies nähtävästikin odotti jotakin, kai herra
Kahlia.

Sanomalehtimies katsoi kelloaan. Se oli vähää vaille yksitoista.
Alhaalta kuului askeleita, kajuutanportaitten ovi avautui ja kannelle
astui kolme laivamiestä, jotka menivät ennestään odottavan miehen luo.

"Eikö ala kuulua?" kysäisi muuan miehistä, luultavastikin kapteeni
kultakalunaisesta merilakistaan päättäen.

Kukaan ei vastannut, ja seurue jäi nojaamaan laivan parrasta vastaan,
tupakoimaan ja syljeskelemään. Sanomalehtimiehet eivät uskaltaneet edes
kuiskailla, sillä kaikki oli ympärillä hiljaa, satama rasvatyyni, ja
vain höyry pihisi heikosti.

"Ka, tuolta se viimeinkin tulee!" vilkastui laivamies ja osotti
hämärään peittyneelle laiturille. Muutaman hetken kuluttua tulikin
näkyviin kiirehtivä mies, joka jo kaukaa huusi, että laiva oli
irroitettava. Alhaalta nousi kannelle vielä neljä miestä, tulija, joka
osottautui Kahliksi, astui laivaan ja tervehti lyhyesti kapteenia.
Kiinnitysköydet irroitettiin, perämies kiirehti ruorirattaan luo,
potkuri myllersi vedenpinnan, ja "Arthur" liukui ulos satamasta
salakuljettajineen ja kansimatkustajineen.

"Tästä tulee hauska laivamatka", kuiskasi Kivinen Ollelle ja sytytti
savukkeen, sillä piipusta tupruava savu esti ilmitulon.

"Arthur" sivuutti satamassa ankkuroidut höyry- ja purjelaivat, liukui
salmeen ja lisäsi vauhtia, sukeltautuen Tukholman saaristoon. Alkoi
tuntua jo tuulikin, ensin hiljaisena ja leppoisena, mutta sikäli kun
lähestyttiin merta, tuli vihaisempia puuskauksia, meri alkoi
väreillä ja hiukan lainehtia, ja ylhäällä katoksella kyyköttävät
sanomalehtimiehet olivat peräti tyytyväisiä, kun olivat pukeneet ylleen
tukevat villapaidat. Aamuilma oli märkää ja kosteaa.




10.

Salakuljettajat joutuvat aavistamattaan kokemaan Robinsonin elämää.


Laivamiehet olivat kadonneet kajuuttaan, kahta lukuunottamatta, jotka
olivat vahdissa, ja perämiestä, joka liikkumattomana seisoi kojussaan
rattaansa luona. Kahlkin oli hävinnyt näkyvistä. Hän oli luultavastikin
keskustelemassa kapteenin kanssa tämän hytissä. Sanomalehtimiehet
olisivat antaneet paljonkin, jos olisivat saaneet olla kuulemassa
keskustelua, mutta se oli mahdotonta, ja he olivat toistaiseksi sangen
tyytyväisiä siellä yläilmoissaankin. Kivinen laskeutui selälleen ja
katseli taivasta ja ajelehtivia pilviä ja Olle muutteli varovaisesti
tämän tästä asentoaan, ruumiin väsyessä pakollisesta ja epämukavasta
liikkumattomuudesta.

Kivinen koetti arvailla "Arthurin" matkaa. Mistä aiottiin tavaraa
salakuljettaa? Tapaisiko "Arthur" jonkun ulkolaisen laivan ja
tapahtuisiko lastaus avoimella merellä? Se tuskin oli todennäköistä,
sillä jos oli jonkunlainenkaan aallokko, ei "Arthur" selviytyisi, ja
joka tapauksessa vaatisi hiukankin suuremman määrän lastaus huomattavan
ajan. Vai olisiko salakuljettajilla jossakin varasto, johon tavarat
ulkomailta tuotiin ja josta sitten "Arthur" kävi ne hakemassa? Tämä
otaksuma tuntui paljon todennäköisemmältä.

Kone puuskutti tasaisesti, laiva keinui, ja sanomalehtimiehet
väkisinkin torkkuivat, vaikka kylmä värisyttikin jäseniä. "Arthur"
erkani saaristosta, aava välkkyvä Itämeri avautui idässä, laiva kääntyi
etelään. Aurinko nousi taivaanrannalla suoraan merestä ja kultasi veden
ja laivan.

Neljän paikkeilla "Arthur" kääntyi hiukan länteen. Kauempana häämöitti
muuan saari ja sen takana tasainen rantaviiva. "Arthurin" kokka kääntyi
saarta kohden. Sanomalehtimiehet oikoilivat jäseniään katoksella,
toivoen auringon nousevan korkeammalle lämmittämään yökylmän jälkeen.
Noin puolen tunnin kuluttua oli saari, pieni, kallioinen ja kaikesta
päättäen asumaton, suoraan heidän edessään, ja viiden paikkeilla laski
"Arthur" suoraan rantaan, kallion kylkeen, köydet kiinnitettiin pariin
tukevaan kantoon ja laivamiehet nousivat maihin, heidän joukossaan Kahl
ja kapteeni. Sanomalehtimiehet vetäytyivät varovaisesti veneitten
suojaan, siksi kunnes koko arvoisa seurakunta oli kadonnut saarelle ja
"Arthur" jäi yksin rantaan salaisine kansimatkustajineen.

"Hitto, minulla on aatos!" huudahti Olle hypäten ylös, kun viimeinen
salakuljettaja oli häipynyt.

"Mikä se olisi?" kysyi Kivinen. "Että lähtisimme noitten herrojen
mukaan?"

"Etkö käsitä tätä yksinkertaista, mutta nerokasta suunnitelmaa? Me
olemme laivassa."

"Niin olemme."

"Salakuljettajat ovat saarella."

"Toistaiseksi."

"Lähin saari on ainakin kymmenen kilometrin päässä ja mantere ainakin
kolmenkymmenen."

"Entä sitten?"

"Sitä matkaa ei jaksa äkkipäätä kukaan uida."

"Ei ainakaan Kahl kanannahkoineen."

"Eivätkä ne toki osaa lentääkään."

"Muuta kuin selälleen."

"Meillä on kompassi ja kartta."

"Entä sitten?"

"Ja minä osaan käyttää höyrykonetta."

"Siis...?" alkoi Kivinen ja hänen silmänsä pyöristyivät hämmästyksestä
ja ajatuksesta, joka oli ylen mahdoton, mutta samalla vastustamattoman
hauska ja humoristinen.

"Siis: me lainaamme 'Arthurin' ja jätämme arvoisat salakuljettajat
nauttimaan saarelle Robinson elämästä."

"Lempo soikoon!" innostui Kivinen.

"Me teemme sen", sanoi Olle ja hyppäsi kajuutan katolle.

"Mutta miten sitten selviydymme Tukholmassa? Koko sakki voi hajota, jos
saavat jotakin tietää. Kahl ei saavu kokoukseen, ja silloin sitä tuskin
pidetäänkään."

"Tulkoon mitä tulee, mutta tämä on liian sopiva tilaisuus! Ajattele
otsaketta lehdessä: Kirjeenvaihtajamme siepannut salakuljettajain
laivan ja jättänyt heidät saarelle, josta Robinsonit löydettiin."

"Toimeen siis", virkkoi Kivinen ja hyppäsi kannelle, juosten maihin.
"Minkälainen työnjako?"

"Sinä hoidat peräsintä ja minä konetta."

Olle sukelsi konehuoneeseen ja Kivinen irroitti kiinnitysköydet,
sieppasi puosha'an ja työnsi "Arthurin" irti kalliosta, hypäten sitten
laivaan. Tilanne oli hyvinkin kriitillinen, sillä saattoivathan
salakuljettajat tai ainakin joku heistä palata millä hetkellä tahansa.
Kivinen veti esiin mauserinsa ja asetti sen viereensä. Olle kuului
heittelevän puita pesään, ja äkkiä kävi laivassa nytkäys, potkuri
hurahti pyörimään ja vesi alkoi porista perässä. Kivinen tarttui
peräsinrattaaseen, käänsi sen, ja "Arthur" liukui hiljalleen, perä
edellä, irti saaresta. Hurja poikamainen ilo valtasi Kivisen, eikä hän
malttanut olla hihkaisematta. Koneen jyskytys kävi voimakkaammaksi.

"Eteenpäin! Täysi höyry!" huusi Kivinen torveen, ja "Arthur" pysähtyi
vapisten ja alkoi sitten kyntää eteenpäin. Kun he olivat noin sadan,
puolentoistasadan metrin päässä, ei Kivinen voinut pidättää itseään,
vaan tarttui höyrypillin nuoraan ja vetäisi kolme kertaa. Kimeä,
vihlova vihellys ilmaisi salakuljettajille saaressa, että heidän
laivansa oli lähtenyt omille retkilleen. Kivinen ohjasi suoraan
saaresta poispäin. Hän jätti pariksi minuutiksi peräsinrattaan
valloilleen ja juoksi perään kiikari kädessään. Aivan oikein, saaren
rannalla näkyi joukko miehiä, ja pari pientä savupilveä ilmaisi, että
salakuljettajat purkivat kiukkunsa hyödyttömään ammuskeluun. Kivinen
naurahti ja palasi paikoilleen. Kone kävi tasaisesti ja varmasti, ja
puolen tunnin kuluttua ilmestyi Ollekin kannelle, nokisena ja
likaisena, kädet öljyssä ja piippu hampaissa.

"Minne me oikein ohjaamme?" kysyi Kivinen kerrottuaan ystävälleen
näkemänsä.

"Odotas, niin katsotaan", virkkoi Olle ja syventyi tarkastamaan
karttaa. "Tuonne noin. Tunnen väylän koko hyvin. Se on helppo ja
vaaraton ja hyvin merkitty. Poijujen välistä vain. Kai sinä pohjois- ja
eteläpoijut tunnet?"

"Kyllä vain, herra kapteeni", vastasi Kivinen tunnin vanhana
merimiehenä.

"Arthur" kynti Itämerta uusien isäntien ohjaamana, ja entiset
kiroilivat hyljättyinä Robinsoneina autiolla saarella.

Kun "Arthur" aamupäivällä, varovasti sivuutettuaan merkkipoijut ja
salakarit hitaasti ja kömpelösti laski pienen saaren laituriin,
kokoontui koko saaren mies- ja naispuolinen väki katsomaan harvinaista
tulokasta, ja esivaltaa edustava poliisikonstaapeli siirteli
levottomasti jalkojaan ja hypisteli viiksiään, kun laivaväeksi
osoittautui vain kaksi enemmän kuin epäilyttävän näköistä, likaista ja
ryysyistä rantajätkää, joista toinen oli hoitanut konetta ja toinen
ohjannut peräsintä. Konstaapeli ei tiennyt mitä tehdä, puuttuako asiaan
vai ei, mutta uteliaisuus ja virkavelvollisuus saivat voiton, ja kun
Olle ja Kivinen selviytyivät laiturille, astui konstaapeli vastaan ja
tiedusti heiltä, mitä varten he olivat tulleet.

"Toimme sen tänne laituriin toistaiseksi", selitti Olle ja sytytti
piippunsa.

"Kenen laiva tämä on?" kysyi konstaapeli.

"Emme tiedä", kuului tyyni vastaus, ja väkijoukosta puhkesi
kummastuksen huudahduksia.

Konstaapeli tunsi asian käyneen hyvin epäilyttäväksi.

"Ette tiedä", jatkoi hän tuikeasti ja arvovaltaisesti. "Mistä te sen
sitten saitte?"

"Löysimme", virkkoi Olle välinpitämättömästi niinkuin kysymys olisi
ollut tulitikkulaatikosta. Konstaapeli joutui aivan ymmälle.
Uskalsivatko nuo lurjukset valehdella noin röyhkeästi! Löytäneet
täydessä kunnossa olevan höyrylaivan!

"Mistä te sen löysitte?"

"Tuolta!" ja Olle teki laajan kädenliikkeen, kasvoillaan ikävystynyt ja
haluton ilme, aivan kuin laivojen löytäminen olisi ollut hänen
ammattityötänsä eikä hän olisi katsonut maksavan vaivaa puhella niin
vähäpätöisestä.

"Taitaa olla parasta, että seuraatte nyt minua", sanoi konstaapeli
painokkaasti ja katsahti kuin vedoten väkijoukkoon. "Saatte selvittää
löytönne nimismiehen luona!"

"Lähdetään vain!" mukautuivat rantajätkät. Konstaapeli määräsi pari
miestä vartioimaan laivaa ja tuli sitten seikkailijoittemme luo.

"Eteenpäin, hyvät herrat!" virkkoi hän virallisen ivallisesti.

Väkijoukko seurasi perässä jonkun matkaa, ja Olle riemuitsi mielessään,
ajatellessaan jonkun lähipäivän lehteä ja sen otsakkeita. Totisesti,
juttu kävi yhä hurjemmaksi ja siitä paisuisi todellinen mätäkuun
vetonumero.

Parin sadan metrin matkan kuljettuaan miehet saapuivat venevalkamalle.
Poliisi kävi istumaan veneen perään, seikkailijat sijoitettiin
keskituhdolle ja kokkaan kävi pari miestä soutajiksi. Alkoi neljän
kilometrin soutumatka mantereelle. Rannalla soutajat erosivat
seurueesta, ja poliisikonstaapelin kunniakkaaksi, mutta samalla
edesvastuulliseksi ja vaaralliseksi tehtäväksi jäi saattaa oletetut
laivavarkaat nimismiehen huostaan. Matkaa olikin toki kilometrin verran
vain, ja konstaapeli oli hyvin tyytyväinen, kun saatettavat eivät
olleet käyttäneet lukemattomia sopivia tilaisuuksia pinttääkseen
metsään.

Sanomalehtimiehet nousivat pääoven rappuja ylös ja joutuivat eteiseen.

"Sisään vain!" komensi konstaapeli, Kivinen avasi oven ja koko seurue
astui nimismiehen kaikkein pyhimpään. Ukko oli itse kotona ja silmäsi
resuisia maantienkulkijoita ankarasti ja tutkivasti. Kivistä nauratti,
kun hän ajatteli minkälaiseksi nimismiehen naama muuttuisi jonkun
minuutin kuluttua.

Poliisi tervehti ja selitti asian niin hyvin kuin taisi. Nimismies
kuunteli ensin varsin haluttomana, mutta tajusi sitten jutun
eriskummaisuuden ja loi ihmettelevän katseen sekä kertojaan että
seikkailijoihin.

"Hyvä, paras Mattson", sanoi hän, kun konstaapeli oli lopettanut
selostuksensa. "Ja mitä teillä on sanottavana selitykseksi?" hän kysyi
kääntyen sanomalehtimiesten puoleen.

"Yhtä ja toista", vastasi Olle, "kunhan konstaapeli Mattson ensin on
poistunut."

"Vai ni-in!" puhkesi nimismies epäilevän ivallisesti, ja konstaapeli
Mattson tunsi itseään verisesti loukatun. Kun huomautuksesta ei
näyttänyt olevan apua, toisti Olle sanansa entistä lujemmin. Nimismies
kohautti olkapäitään, mutta viittasi Mattsonille, joka poistui
silmissään pahaaennustava tuli. Kun ovi oli sulkeutunut hänen
jälkeensä, huoahti Olle syvään, siirsi nojatuolia, istuutui siihen ja
sytytti piippunsa, Kivisen seuratessa esimerkkiä. Nimismies oli liiaksi
hämmästynyt tästä kuulumattomasta julkeudesta, hän tuli vuoroin
punaiseksi ja valkoiseksi, haukkoi henkeään ja yritti puhjeta valtavaan
pauhaamiseen, mutta Olle rauhoitti.

"Älkää hermostuko. Tässä on merkkini!" Olle ojensi hänelle
yksityissalapoliisimerkkinsä. Se vaikutti. Nimismies kuivasi hikeään ja
katseli omituisia vieraita.

"Mitä tämä merkitsee?" sai hän vihdoin soperretuksi.

"Sen selitämme heti. Sallikaa esitellä: ystäväni, toimittaja Kivinen,
suomalainen sanomalehtimies!" ja Kivinen puristi likaisilla käsillään
ruotsalaisen maalaisnimismiehen turpeaa kouraa.

Olle kertoi hänelle pääkohdat heidän yöllisestä seikkailustaan, jättäen
kuitenkin mainitsematta, että juttu oli yhteydessä Kuststadin tapauksen
kanssa. Nimismies nauroi katketakseen saareen jääneitä salakuljettajia.

"Se oli sukkela temppu! Ne herrat on heti vangittava!"

"Ei missään tapauksessa", ehätti Olle väliin. "Vasta yöllä voitte
matkustaa 'Arthurilla' saareen, sillä muutoin voi juttu tulla tietoon
ennen aikojaan ja vaikeuttaa tutkimuksia Tukholmassa."

Olle selitti sitten suunnitelmansa ja nimismies suostui säilyttämään
asian toistaiseksi omana tietonaan. Olle tiedusti rautatiematkan
mahdollisuutta Tukholmaan ja sai kuulla, että asemalle oli kolme
kilometriä ja että juna lähtisi tunnin kuluttua. Nimismies lupasi
lainata hevosensa.

"Mattson!" huusi nimismies, ja konstaapeli astui nopeasti sisään,
varmana siitä, että saisi viedä rantajätkät parempaan säilyyn. Hänenkin
hämmästyksensä oli kuvaamaton, kun hän näki heidän istuvan
nojatuoleissa, levollisesti tupakoiden.

"Niin, Mattson, voitte palata saareen ja vartioida tarkasti laivaa.
Älkää selittäkö mitään uteliaille!"

Konstaapeli kumarsi ja poistui.

"Oletteko jo aterioinneet?" kysyi vieraanvarainen ruotsalainen.

"Olemme ja emme ole", vastasi Olle hilpeästi. "Söimme muutaman mukaamme
ottamamme voileivän ja ryyppäsimme kylmää teetä. Siinä kaikki."

Nimismies johdatti heidät ruokasaliin, ja sanomalehtimiehet tekivät
kunniaa maukkaalle aamiaiselle. Ruokailtuaan he nousivat rattaille ja
kiitettyään isäntäänsä ajaa huristivat asemalle, jossa heitä katseltiin
hiukan pitkään, kun he rääsyissään ajoivat nimismiehen rattailla. He
ostivat kolmannen luokan lipun, sillä ei edes Ollen häikäilemättömyys
riittänyt toisessa luokassa matkustamiseen.

Saavuttuaan iltapäivällä Tukholmaan he menivät heti ensiksi Ollen
asuntoon ja pukeutuivat inhimilliseen asuun. Syötyään ja lepäiltyään
käväisivät he toimituksessa. Siellä ei ollut mitään ihmeellistä
kuultavaa.

Kotona heitä odotti sähkösanoma.

"Wienistä!" huudahti Olle ja mursi sinetin. Molemmat ahmivat sen
mielenkiinnolla. Se kuului näin:

    "Olle Nordgren, Tukholma. Elise Riger on kamarineuvoksen tytär.
    Veli Karl Riger, Saksan alamainen, sotilasilmailija. Elise ollut
    jonkun aikaa näyttelijättärenä, oleskellut Ruotsissa kaksi vuotta.
    Perhe ollut suhteissa... prinssiin."

"Hänkö se onkin tämän jutun takana", virkkoi Kivinen.

"Arvoitus on ratkeamaisillaan. Lentäjä on tietenkin Karl Riger, neidin
veli."

Miehet ryhtyivät pohtimaan tilannetta. Oli tullut jo hämärä.

Äkkiä kuului ovikellon soitto. Olle kiiruhti avaamaan.

"Jorre!" huusi hän, ja molemmat tulivat sisään.

"Niin, minä itse", nauroi nuori sanomalehtimies. "Tuli kiire matka.
Neiti Riger tuli kaupunkiin yhdessä minun kanssani."

"Kaupunkiin?" kertasivat seikkailijat.




11.

Olle saa luvan ryöstää oman asuntonsa.


"Niin, neiti Riger lähti tänä aamuna matkalle, ja hädin tuskin ennätin
saada tiedon hänen aikeestaan ehtiäkseni mukaan", sanoi Jorre.

"Etkö saanut selville, vaikuttiko tähän äkkipikaiseen matkaan joku
erityinen syy?" kysyi Olle.

"Hän sai aamulla sähkösanoman, luultavasti Tukholmasta. Se
lennätinkeikari mainitsi jotakin siihen suuntaan, ja silloin sain
ensimmäisen aavistuksen. Riensin Minnan luo ja kautta rantain
tiedustellen pääsin selville, että neiti oli parhaillaan sisällä
pukeumassa matkaa varten."

"Mitä neiti Riger teki eilen ja tänä aamuna?"

"Ei mitään erikoista. Hän oli koko päivän kotosalla ja tarkasteli
huvilansa katon maalaamista."

"Huvilansa katon maalaamista?" toisti Kivinen ihmetellen. "Mutta sehän
oli aivan hyvässä maalissa sikäli kuin minä muistan. Samanlainen
harmahtava väri kuin muissakin lähihuviloissa."

"En minäkään, ainakaan huvilan isäntänä, olisi suostunut sitä
maalauttamaan", selitti Jorre Minck, "eikä tämäkään huvilan isäntä
siihen suostunut. En tiedä, liekö neiti Riger sitä kysynytkään, mutta
joka tapauksessa ihmetteli Minnakin neidin omituista päähänpistoa
ruveta maalauttamaan vieraan kesähuvilan kattoa. Vuokra-aikaakin oli
jäljellä vain kolmatta viikkoa. Mutta neiti oli sanonut tahtovansa
saada huvilan niin sieväksi kuin mahdollista, ja niinpä hän
maulauttikin katon omalla kustannuksellaan."

Olle pyöritteli sikaariaan ja vihelteli, ja Kivinen katseli kertojaan
harkitsevasti.

"Hm, se todistaa omituista luonnetta!" virkkoi hän hyvinkin
kaksimielisesti.

"Niin, en minäkään sitä muuksi voinut olettaa. En pidä katon
maalaamista erikoisen vaarallisena, mutta kylläkin koko lailla
omituisena ajanvietteenä nuorelle naiselle", tuumi Jorre filosofisesti.

"Minkäväriseksi hän maalautti katon?" -- Kivisen äänessä oli
jännittynyt väre.

"Punaiseksi, räikeän punaiseksi."

"Ettekö huomannut mitään muuta tuossa maalaamisessa?"

"Enpä... niin, katto jäi keskeneräiseksi, sillä neiti kaatoi
täysinäisen maalipöntön, ja kun maalarit selittivät, että heidän täytyi
mennä laittamaan uutta, sanoi neiti, että työtä voitaisiin jatkaa
ylihuomenna."

"Ylihuomenna, ylihuomenna..." hoki Kivinen ja koetti miettiä. Mitähän
nuorella seikkailevalla neitosella lie ollut mielessä. Päähänpisto se
ei ollut, mutta mitä se oli?

"Minne neiti on mennyt?" tiedusti Olle palaten asiaan. Nuoren
sanomalehtimiehen naama venähti hiukan pitkäksi. Hän kohautti
olkapäitänsä.

"Jospa sen tietäisinkin, mutta tyttö teki minulle pikku tempun,
luultavastikin aivan tietämättään. Hän lähti asemalta jalan, minä
seurasin perässä. Päästyään seuraavalle torille hän äkkiä nousikin
autoon. Hain katseellani toista, mutta en nähnyt, ja niin livahti hän
aivan silmissäni kadunkulman taa. Kun viimein sain auton, en löytänyt
mitään. Ajoin tänne, ja tässä olen."

Olle murahti, mutta tilannetta ei voinut auttaa. Ellei... ja äkillinen
päähänpisto antoi hiukan toiveita. Olle istuutui ja tarttui puhelimeen.
Hän mainitsi numeron.

"Halloo, onko hotelli 'Terrassa?' Pyytäkää hovimestari puhelimeen.
Kiitän. Onko hovimestari? Hyvää iltaa! Puhuu toimittaja Nordgren. Älkää
mainitko nyt puhelimessa sielläpäin mitään muuta kuin myönnytys tai
kielto. Siis, tiedättekö, onko hotelliin tullut muuan neiti Riger,
Elise Riger? Niin, ottakaa selvä onko hän tullut, ja jos on, onko hän
saapuvilla. Kiitän!"

Olle jäi odottamaan, ja hänen huulillaan karehti hieman viekas hymy.

"Jaa, halloo! Onko siis, niinkö! Huone 43! Kiitän suuresti, mutta älkää
puhuko halaistua sanaa. Kiitän!"

Olle soitti kiinni. "Tämähän oli oivallinen sattuma. Jorre, sinä saat
mennä sinne ja seurata häntä. Et saa päästää häntä näkyvistäsi.
Odottelet ulkona, jos hän menee jonnekin sisälle."

Jorre lähti siekailematta.

"Meidän kai täytyy taas sonnustautua", virkkoi Olle ja painalsi
vaatekomeroonsa, tuoden sieltä heidän merimiespukunsa. Tuota pikaa
olivat molemmat seikkailijat taas vaihtuneessa asussaan. Aseet otettiin
mukaan, samoin salalyhdyt.

Miehet painoivat lakit päähänsä ja avasivat oven eteiseen. Äkkiä kuului
oven takaa liikettä, raudan kirskunaa ja aivan hiljaista kuiskausta.
Olle pysähtyi samassa ja jäi kuuntelemaan, vetäen browningin taskusta.
Kivinen seurasi esimerkkiä.

"Joku koettaa tunkeutua sisään!" kuiskasi Olle hiljaa ja veti oven
varovasti kiinni, peräytyen huoneeseen. He jäivät seisomaan oven kahta
puolta seinää vasten painautuneina ja kuuntelivat. Kuului rasahdus,
ulko-ovi vedettiin varovasti auki, ja raskas, mutta pehmeä esine
tunkeutui eteiseen ja kohta toinenkin. Sanomalehtimiehet seisoivat kuin
kivettyneinä.

Murtovarkaita! ajatteli Kivinen ja puristi asetta kädessään. Ja
parhaaseenpa aikaan osasivatkin tulla!

Eteisestä kuului hillittyjä askeleita, seinäpaperit rapisivat, kun joku
kuljetti kättänsä niitä pitkin, ja viimein liikahti oven kahva.
Sanomalehtimiesten ruumiit jännittyivät.

Kahva painui hitaasti alas, ovi liikahti ja sitten äärimmäisen
varovasti aukeni. Sanomalehtimiehet kyyristyivät.

"Ei ketään!" kuului eteisestä käheä kuiskaus, ja sisään livahti
notkeasti kaksi haamua. Samassa silmänräpäyksessä ponnahtivat
sanomalehtimiehet pystyyn ja hypähtivät ovelle, ja heidän aseensa
kohosivat uhkaavasti.

"Kädet ylös!" kuului heidän jyrkkä komentonsa, ja täydelleen
yllätettyinä eivät murtautujat ehtineet edes kääntyä, vaan pudottivat
aseensa lattialle ja nostivat kätensä ylös. Notkeana hyppäsi Kivinen
paikalle ja sieppasi ne käteensä. Tunkeutujat kääntyivät samassa, ja
heidän kauhua ilmaiseva hämmästyksensä vaihtui samassa happamaan
irvistykseen, kun he huomasivat, kenen kanssa olivat tekemisissä.

"Soo, sepä oli sattuma!" naurahti toinen ilkeästi, pieni ja lihavahko
mies, ja hän silmäsi halveksivasti merimiespukuisia seikkailijoitamme.

"Olihan se!" sanoi Olle mahtavasti. "Mitäs herroilla on asiaa?"

"Kaipa sitä ollaan samoilla asioilla", nauroi mies ymmärtävästi ja
vilkutti silmää. Olle aikoi jo kivahtaa miehelle tämän röyhkeydestä,
mutta samassa hän pukuansa silmätessään oivalsi miehen erehdyksen.
Murtautujat pitivät heitäkin murtovarkaina. Seikkailusta näyttikin
tulevan hauska.

"Meidän asiamme eivät liikuta teitä", sanoi hän karskisti, "mutta
teidän asianne kyllä liikuttavat meitä."

"Niinhän kai", oli mies mukautuvinaan, "kun teillä on aseet, mutta
meillä ei ole. Mitä te oikein tahdotte?"

"Enpä tiedä", sanoi Olle välinpitämättömästi. "Jätämme kai poliisille,
vai mitä, kaveri?" hän jatkoi iskien silmää Kiviselle.

"Onhan meillä nyt aikaa", lausui tämä samassa äänilajissa, "joten
voimme miettiä. Heh, kuules, mitä jos esiintyisimme kerrankin
syyttäjinä, emmekä aina syytettyinä?"

Olle purskahti leveään ja makeaan nauruun, joka sai vedet silmiin,
mutta vieraat kävivät yhä hermostuneemmiksi.

"Mitä tahdotte, että jätätte meidät rauhaan?" kysyi pikku mies
kärsimättömästi.

"Emme mitään", hohotti Olle. "Jaha, aloittakaamme kuulustelu. Syytetyt
ovat hyvät ja istuvat."

Vieraat noudattivat kehoitusta nopeasti, jos kohta erittäin
vastahakoisin ilmein. Ollen browninki puhui selvää kieltä.

"Mikä on nimenne?" kysyi hän kurilla.

"Menkää h--tiin!" karjaisi mies. "Ottakaa täältä mitä haluatte... ja..."

"Kiitämme", sanoi Olle ivallisesti, ja häntä nauratti lupa saada
ryöstää oma asuntonsa. "Entä sitten?"

"Ja meiltä saatte lisää."

"Paljonko annatte saadaksenne täältä poistua?"

"Emme mitään, mutta siitä, että menette itse, annamme tuhat kruunua
käteistä."

Olle teroitti kuuloaan. Mitä tekemistä noilla vierailla oli hänen
asunnossaan?

"Mitä te täältä etsitte?" kysyi hän varovasti.

"Se ei kuulu teille. Me maksamme ja te menette."

"Eipä pidetä kiirettä!" virkkoi Olle kylmästi ja nauroi
kaksimielisesti. "Ja jätetäänpäs nyt pelaaminen ja käydään asiaan.
Meillä on kiire. Siis, paljonko saatte tännetulostanne Popovilta?"

Miehet liikahtivat rajusti, ja toisen mahtaileva ilme hävisi
silmänräpäyksessä.

"Mitä... Popovilta?" koetti hän änkyttää.

"Suu puhtaaksi!" karjaisi Olle. "Asiahan on selvä. Naamanne todistaa
kaiken. Vastatkaa kysymykseeni!"

"Me emme vastaa mitään", sanoi pikkumies äkkiä kylmästi.

"Niinkö!" Ollen ääni oli pilkallinen. "Ellette te kahden minuutin
kuluttua aloita selontekoanne, soitan poliisille." Ja Olle astui
kirjoituspöydän luo ja tarttui puhelimeen.

Miehet olivat ilmeisestikin hämillään, mutta Ollen päättävä käytös
vaikutti.

"Ja mitä lupaatte, jos kerromme?" kysyi toinen.

"Jos suoraan ja mutkattomasti kaikki kerrotte ja me toteamme teidän
puhuneen totta, niin saatte mennä niine hyvinenne. Me emme ole
poliiseja."

"Ettepä varsinkaan", uskalsi pieni irvistää.

"Nimittäin varsinaisia, mutta tunnetteko tällaista?" ja Olle näytti
kelmeiksi muuttuneille lurjuksille yksityissalapoliisin merkkiä.
"Ymmärrättekö nyt?"

Miehet istuivat sanattomina, mutta masentunut ilme puhui selvää kieltä.

"Vastatkaa kysymyksiini", aloitti Olle. "Siis, te olette Popovin
lähettämiä?"

"Niin."

"Mitä teillä oli täällä asiaa?"

"Meidän piti etsiä täältä muuan paperi."

"Paperi! Se on valetta."

"Kertokaa itse sitten paremmin", loukkaantui pikkumies.

"Ei mitään mahtailua", sanoi Olle lujasti. "Miksi tulitte tänne?"

"Tapaamaan herra Nordgrenia ja Kivistä", laukaisi lurjus. Olle nauroi,
ja Kivistäkin hymyilytti.

"Ja löysittekin meidät! Se sattui! Mitä te olisitte tehneet noille
herroille?"

"Olisimme heidät pidättäneet täällä asunnossa toistaiseksi."

"Todellakin! Ja mistä syystä?"

"Sitä me emme tiedä, mutta joku neiti kävi tänä iltana siellä yhtiössä
ja heti hänen käyntinsä jälkeen lähetettiin meidät tänne."

"Hauskaa kuulla! Minkälainen neitonen se oli?"

Pikkumies kuvasi, ja sanomalehtimiehet tunsivat kuvauksesta neiti
Rigerin. Heidän viehättävä vastustajattarensa siis oli aikonut
toimittaa heille sievän kepposen.

"Ja kuinka pitkäksi aikaa te olisitte nuo herrat pidättäneet?"

"Ainoastaan päiväksi tai pariksi. Me emme olisi tehneet niille mitään
pahaa."

"Sen me kyllä arvaamme. Onko siellä yhtiössä tänään paljonkin väkeä?"

"Kyllä siellä on. Sinne tuli muutamia."

"Missä ne pitävät kokousta?"

"Mistä te kaikki tiedätte?" ihmetteli pikkumies epäluuloisena.

"Me pidämme tiedonlähteemme ominamme", keskeytti Olle. "Vastatkaa
kysymykseeni."

"Siellä pihanpuolisessa alakonttorissa."

"Mistä pääsee pihalle?"

"Kadulta ja toisen talon takapihalta."

"Hyvä on. Tämä riittää. Jaha, niin, te saatte nyt vuorostanne odottaa
täällä päivän tai pari."

Ollen tähdätessä aseellaan tutki Kivinen toisten taskut, löytäen sieltä
erinäisiä murtokaluja, pari veistä, lompakot ja papereita. Hän asetti
kaikki kirjoituspöydälle. Olle avasi vaatekomeron oven ja viittasi
murtautujille. Nämä astuivat sisään, Olle kävi hakemassa hiukan ruokaa
ja juomaa, vei ne komeroon ja sulki sitten oven. Komerossa oli
sähkövalo ja ilmanvaihtolaite, joten miehillä ei ollut mitään
hengenvaaraa.

"Pakoyritys on aivan turha", neuvoi Olle ulkopuolelta. "Jos löydämme
teidät kiltisti ja siivosti käyttäytyneinä, niin saatte meidän
palattuamme mennä takaisin."

"Ketä te sitten olette?" kysyi pikkumies sisältä surkealla äänellä.

"Ah, anteeksi, emmepä tainneet esittäytyäkään herroille: minä olen Olle
Nordgren ja tämä ystäväni tässä Akseli Kivinen. Näkemiin, arvoisat
vieraani!"

Sisältä kuului tukahdutettu kirous, mutta Olle päästi raikkaan naurun,
ja ystävykset riensivät ulos, selvittyään tästä ensimmäisestä
seikkailustaan tänä iltana.




12.

Seikkailijat saavat odottamattaan ja tahtomattaan lisävoimia.


Sanomalehtimiehet pujahtivat varovasti "yhtiön" talon viereiseen pihaan
ja saapuivat kapeaan kujaan, joka päättyi sokkeloiseen takapihaan.
Tyhjiä pakkalaatikoita ja tynnöreitä oli pinossa, ja niitten välissä
mutkitteli ahdas käytävä. Korkea lankkuaita eroitti tämän pihan
viereisestä, mutta aidassa oli pieni portti. Kivinen kiipesi
laatikkojen päälle ja silmäsi aidan yli. Hän murahti puoliääneen, sillä
siellä näkyi puuhailevan pari miestä. Ei ollut yrittämistä
toistaiseksi.

Seikkailijat vetäytyivät pakkalaatikkojen suojaan, muutamaan
syvennykseen, ja laskeutuivat lastu- ja sahajauhokasalle, sytyttäen
savukkeet. Oli jo niin hämärä, ettei savua voinut huomata, ja muuten he
olivat täydellisessä suojassa, kun takapihalle päin ei ollut
ainoatakaan ikkunaa.

"Luulenpa, että seikkailumme lähestyy loppuaan", virkkoi Olle. "Kun nyt
tänään saamme selville noiden herrojen suunnitelman prinssin miljoonien
anastamiseksi, niin yllätämme heidät itse teossa ja annamme koko
joukkueen ilmi."

"Mutta tiedätkös, että meidän on pidettävä silmällä vielä muuatta
seikkaa, neiti Rigeriä. Hän ei kuulu koko joukkueeseen, ja hänet on
saatava täydellisesti erilleen koko jutusta. Kun paljastamme herrojen
suunnitteleman petoksen häntä kohtaan, luistanee se itsestään. Mutta
poliisille emme saa antaa vihiä liian aikaisin. Tässä on kaksi melkein
erillistä juttua: tuo lentokonejuttu neiti Rigereineen ja sitten
'Import & Export A.B.' herroineen. Yhtiön voimme paljastaa kokonaan
enkä luule siitä koituvan mitään vaaraa neiti Rigerille, sillä ellei
salakuljettajilta osata kysyä lentokonejutusta mitään, eivät he
tietenkään ehdoin tahdoin siitä kerro. Minulla alkaa olla jotenkin
selvä kuva neiti Rigerin toiminnan vaikuttimista, ja vaikka en niitä
kaikkia hyväksykään, ymmärrän kyllä hänen asemansa. Hänet on
pelastettava, vaikka vastoin omaa tahtoaan. Minun kunniani on
kysymyksessä."

"Eiköhän siinä liene muutakin kysymyksessä!" pisti Olle väliin ja
hymähti. Samassa kuului askeleita aivan läheltä. Joku kulki
pakkalaatikkojen välistä kujannetta pitkin. Kivinen ponnahti
äänettömästi pystyyn ja hiipi nurkan taakse, ja hän oli huudahtaa
hämmästyksestä. Kujannetta pitkin kiiruhti joustavana ja hienona
Kuststadin kaunotar, neiti Elise Riger. Hän oli nähtävästi menossa
"yhtiön" kokoukseen. Kivinen katsoi hänen jälkeensä siksi kunnes hän
katosi portin taakse, ja oli juuri aikeissa palata Ollen luo, kun kuuli
uudelleen askeleita. Hämärässä vilahti näkyviin miehen haamu. Kivinen
silmäsi tarkempaan ja äänettömästi hyppäsi pysähtyneen miehen luo,
koskettaen tätä hiljaa olkapäähän.

"Herra Minck! Riittää! Tulkaa tänne meidän luoksemme!"

Nuori tukholmalainen sanomalehtimies hypähti säikähtyneenä sivulle ja
yritti pistää kätensä taskuun, ennenkuin tunsi Kivisen. Hän seurasi
tätä Ollen luo. Miehet neuvottelivat hetkisen.

"Jorre saa jäädä tänne ulkopuolelle pitämään vahtia. Jos neiti Riger
palaa, niin seuraa häntä. Jos kuulet tuolta talosta laukauksen tai
vihellyksen, niin hae heti poliiseja apuun. Ja nyt toimeen!" selitti
Olle.

Kivinen vilkaisi yli aidan. Viereinen piha oli tyhjä. Molemmat
sanomalehtimiehet katosivat portista.

Rakennuksen alakerrassa näkyi muutamissa ikkunoissa tulta.
Ilmeisestikin niiden takana pidettiin "kokousta." Seikkailijat hiipivät
laatikkopinojen suojassa lähemmäksi. Vanha rakennus oli synkkä ja
kolkko, ja sanomalehtimiehet tähyilivät pimeihin ikkunoihin. Niistä
voitiin pitää heitä silmällä.

"Entä nyt?" kuiskasi Kivinen, kun he olivat saapuneet aivan seinän luo.

"Odotas, odotas!" rauhoitti Olle. "Tuossa on ovi. Siitä me emme sentään
uskaltane mennä. Entäs tämä tässä?" ja Olle osoitti kellarinovea. Se
johti kai johonkin varastoon. Varovasti seikkailijat hiipivät oven luo.
Se ei ollut lukittu.

"Tarkastetaan tätä tietä!" virkkoi Olle ja avasi oven. Se narahti
hiukan saranoillaan, ja seikkailijat pujahtivat kapeasta aukosta
pimeyteen.

"Kolme porrasta!" kuiskasi Kivinen laskeuduttuaan kellarin lattialle.
He haparoivat pimeässä. Tyhjiä laatikoita ja tynnöreitä oli sikinsokin,
ja he saivat varovasti pujotella niiden lomitse.

"Odotas!" virkkoi Olle ja sytytti sähkölampun, antaen valojuovan
langeta kattoon. Siinä näkyi paksuja lautoja. Olle käänsi lamppua, ja
toisella sivuseinällä näkyi ovi.

"Tuonne!"

Valo sammui, ja seikkailijat jatkoivat matkaansa pimeässä. Väliovi oli
auki, ja muutaman hetken kuluttua he olivat toisessa osassa kellaria.
Se ulottui kaikesta päättäen koko rakennuksen halki. He kuulivat päänsä
päältä askeleita ja puheensorinaa.

"Hiljaa! Kuuntele!" kuiskasi Olle, ja he jähmettyivät paikoilleen.
Ylhäältä kuului lattian läpi selvästikin puhetta, mutta sanoista ei
saanut selkoa. He olivat "kokoushuoneen" alla.

"Katsotaanpas!" virkkoi Olle ja otti käsiinsä sähkölampun, mutta
ennenkuin hän ehti painaa nappulaa, välähti pimeydestä esiin
häikäisevän kirkas valojuova, joka lankesi suoraan heidän kasvojaan
vasten ja sokaisi silmät.

"Kädet ylös!" kuiskasi samassa hiljainen, mutta luja ääni, eivätkä
seikkailijat uskaltaneet epäröidä. He olivat joutuneet satimeen.

Valovirta pysyi heidän kasvoillaan, eivätkä he voineet nähdä
vastustajiaan. Äkkiä sukelsi esiin haamu, joka nopeasti ja kokeneesti
tyhjensi heidän taskunsa. He olivat aseettomina. Olle kirosi ääneen, ja
Kivinen puristi yhteen huulensa, miettien vain jotakin hurjaa keinoa
pelastuakseen. Hän harkitsi juuri, ehtisikö hypätä äkkiä syrjään pimeän
suojaan ennenkuin vastustajat kerkiäisivät ampua, kun ääni komensi:

"Sido heidät!"

Pari lujaa kättä tarttui hänen ranteisiinsa, ja niiden ympäri kietoutui
nuora lujaan ja tiukkaan. Muutamassa hetkessä olivat hänen kätensä
köytetyt selän taa. Ollen kanssa meneteltiin samaten. Tuskin ehtivät he
täydelleen käsittää tapahtunutta, kun huomasivat olevansa aivan
voimattomia ja avuttomia.

"Käykää pitkällenne!" komensi ääni, ja seikkailijat laskeutuivat
kosteassa kellarissa parin matalan laatikon päälle makaamaan.

"Tutkikaamme nämä herrat, Jöns", virkkoi komentava ääni, ja vastustajat
tulivat vankiensa luo. Valojuova viipyi pitkän aikaa Kivisen kasvoilla.

"Uusi naamataulu!" sanoi tutkija. Kivinen huokasi helpoituksesta, kun
valo siirtyi Olleen. Äkkiä kuului tukahdutettu, mutta raju ja
sydämellinen naurunpurskaus.

"Ta' me' fan! Herra Nordgren! Tämäpä oli sattuma'" kuului komentava
ääni sanovan ääretöntä hämmästystä osoittavalla painolla. Kivinen
säpsähti. Olivatko lurjukset saaneet selville, kenen kanssa he olivat
tekemisissä? Olle murahti jotakin, mutta tunsi äkkiä, kuinka nuorat
hänen käsiensä ympärillä heltisivät.

"Suokaa anteeksi, mutta eihän teitä tuossa puvussa olisi tuntenut oma
äitinnekään, minusta puhumattakaan!" nauroi ääni. Olle autettiin ylös.

Mies ohjasi valon omiin kasvoihinsa.

"Tunnetteko minua?" kysyi hän.

"Harry Malm!" huudahti Olle. "Te täällä! Terve!"

Miehet puristivat toistensa kättä.

"Vapauttakaa toki ystäväni", kiiruhti Olle, ja Kivisen käsisiteet
leikattiin poikki.

"Anteeksi epäkohtelias vastaanottomme!" pyyteli vieras. "Saanko
esittäytyä: salapoliisi Harry Malm!"

"Toimittaja Akseli Kivinen!"

"Kiitän! Ja tässä kumppanini: Jöns Bagge!"

Ollen oli vaikea olla nauramatta ääneen tälle viralliselle esittelylle
pimeässä kellarissa salakuljettajien kokoushuoneen alla.

"Mitä te täältä haette?" kysyi Olle karskisti.

"Luultavasti samaa kuin tekin", vastasi Malm. "Olen tutkimassa Import &
Export A.B:tä ja aion napata vielä tänä yönä koko arvoisan seurueen."

"Älkää hitossa! Mistä pääsitte jäljille?"

"Se on liian pitkä juttu tässä kerrottavaksi. Tiedän joka tapauksessa,
että herrat pitävät nyt ylhäällä kokoustaan. Minulla on apulaisia tässä
ympärillä enemmänkin, ja viimeistään tunnin kuluttua aion tehdä
rynnäkön sisään. Satamassa on myöskin poliisit vahdissa, ja heti kun
höyrylaiva 'Arthur' laskee laituriin, pidätetään sekä laiva että
miehistö. Minulla on kaikki valtit kourassani."

"Onnittelen!" virkkoi Olle hiukan kaksimielisesti. "Mitä 'Arthuriin'
kuitenkin tulee, niin enpä luule sen laskevan ainakaan toistaiseksi
laituriin täällä Tukholmassa."

"Kuinka niin?" kysyi virallinen salapoliisi epäillen.

"Niin, katsokaas, me sieppasimme laivan ja jätimme miehistön kapteenia
ja kokkipoikaa myöten nauttimaan Robinson-elämästä eräällä
ulkosaarella. Laiva on hyvässä tallessa ja näihin aikoihin kai
miehistökin."

Salapoliisi päästeli kummastuksen huudahduksia, kun Olle lyhyesti
selosti omansa ja Kivisen laivamatkan seikkailuineen.

"Ja nyt työhön!" virkkoi salapoliisi. "Haluatteko kuunnella, niin
voitte sitten esiintyä todistajina!"

Salapoliisi viittasi laatikkopinoa. Katossa sen yläpuolella näkyi
laudoista kyhätty kansi, joka nähtävästi peitti jonkun ilmavaihtotorven
aukon. Kivinen kiipesi nopeasti pinon päälle. Puhe kuului nyt aivan
selvästi.

"Anna minun kuunnella", kuiskasi Olle, "minä näet tunnen nuo herrat
äänestä."

Kivinen luovutti paikkansa, ja Olle pääsi kuin pääsikin vaivaloisesti
laatikkojen päälle. Valo sammutettiin ja kaikki vaikenivat.

"Kello kaksitoista siis, kuten ennenkin! Kahl hoitaa asian. Te saatte
olla huoletta ja aivan syrjässä. Paketti jätetään sovittuun paikkaan!"
selvitteli Popov, ja Olle arvasi että kysymys oli prinssin miljoonista.

"Minä suostun", kuuli hän neiti Rigerin sanovan. "Mutta missä Kahl voi
viipyä?"

"Lempo hänen tiennee! Mutta kai hän nyt illalla tulee kuitenkin."

Sanomalehtimiestä nauratti. Kahl ei tulisi saareltaan.

"Tässä ovat tarpeelliset paperit", sanoi neiti Riger. Olle hätkähti
mielessään. Jättikö tuo varomaton tyttö todistuksia itsestään? Tilanne
oli nyt kovin mutkikas ja vaarallinen. Virallinen poliisi oli puuttunut
asiaan, ja neiti Rigeriä odotti vangitseminen, ellei hän poistuisi
hyvinkin pian. Samassa salapoliisi kuiskasikin:

"Herra Nordgren! Jos kuulette jonkun poistuvan, niin ilmoittakaa! Jöns
saa ottaa miestensä avulla hänet kiinni. Kukaan ei saa päästä karkuun!"

Kivinen puri huultaan. Neiti Rigerkö vangiksi! Mutta Olle puristi
suomalaisen kättä, ja tämä ymmärsi, että hänen ruotsalainen
virkaveljensä pelasi kaksinaista peliä. Virallinen poliisi saisi ottaa
selvän Import ja Export A.B:stä, mutta lentokonejuttu oli heidän
omansa.

Olle kuunteli mielenkiintoista keskustelua ylhäältä, koettaen päästä
selville miesten suunnitelmasta. Mutta mitään yksityisseikkoja ei
mainittu eikä ainoakaan seikka antanut ratkaisevaa vihjausta siitä,
miten prinssin miljoonat aiottiin anastaa ja neiti Riger pettää.

"Mutta missä Kahl on voinut viipyä näin kauan!" huudahti äkkiä
varovainen saksalainen.

Venäläinen tuntui taaskin olevan iloisella tuulella. "Kylläkai hän
selviää! Ei hän ole ensimmäisellä matkalla."

"Eipä vainkaan!" mutisi saksalainen. "Kun ei vain olisi viimeisellä."

"Minun täytyisi sopia Kahlin kanssa muutamista yksityisseikoista",
puhui neiti Riger hermostuneesti, "mutta en haluaisi enää viipyä."

"Eikö seura kelpaa?" nauroi venäläinen.

"Eipä sekään minua varsin suuresti huvita!" tokaisi neiti Riger
suorasukaisesti. "Pääasia on kuitenkin, että tahdon päästä nukkumaan."

Olle kuunteli tarkoin, toivoen neiti Rigerin poistuvan mahdollisimman
pian.

"Jos kerran niin haluatte", virkkoi Popov, "niin kertokaa minulle
kaikki, ja sillä hyvä."

Neiti Riger ja Popov kuiskuttelivat muutaman hetken hiljaa, eikä
sanomalehtimies kaikista ponnistuksistaan huolimatta kyennyt
eroittamaan ainoatakaan sanaa heidän keskustelustaan.

"Selvä on!" sanoi Popov lopuksi.

"Hyvästi siis!" vastasi neiti Riger kylmästi. "Ilmoittakaa, jos Kahl
sattuisi tulemaan. Niin, voitte nyt antaa minulle kuitin myymistänne
jalokivistä."

"Odottakaa!" sanoi Popov ja istuutui pöydän ääreen. Kuului tuolin
siirtelyä.

Olle tarttui Kivisen käteen ja kuiskasi tälle pari sanaa. Kivinen
hätkähti. Täytyi toimia nopeasti, sillä muutoin joutuisi neiti Riger
pidätetyksi. Virallinen poliisi ei ymmärtänyt leikkiä.

Sanomalehtimies sytytti salalyhtynsä, ja sen valossa hän kirjoitti
muutaman sanan muistikirjansa irtirevästylle lehdelle.

"Käyn antamassa ohjeet avustajallemme!" kuiskasi hän Ruotsin esivallan
edustajille ja pujahti pois. Hiivittyään ensimmäiseen kellariin hän
kuunteli hetkisen ja avasi sitten varovasti pihalle johtavan oven.
Ketään ei ollut näkyvissä. Päästyään laatikkojen suojaan hän juoksi
nopeasti aitaportin luo ja vihelsi hiljaa.

Jorre ilmestyi suojastaan. Hän tunsi heti suomalaisen.

"Herra Minck!" kuiskasi Kivinen. "Neiti Riger tulee aivan heti. Teidän
on seurattava häntä hotelliin, jonne hän luultavastikin menee. Pyritte
heti hänen puheilleen. Tässä on nimikorttini. Tällä pääsette kyllä
hänen luokseen. Annatte hänelle tämän suljetun lapun, ja pidätte huolta
siitä, ettei hän pääse ulos hotellista. Hän ei saa myöskään soittaa.
Katkaiskaa heti johdot. Voitte käyttää vaikka pientä väkivaltaa.
Seuraavat ohjeet saatte myöhemmin. Onko selvä!"

"Kyllä", vastasi nuori reportteri reippaasti. "Hoidan kyllä tämän
asian."

Kivinen pujahti takaisin, ja päästessään lähelle kellarinovea hän kuuli
konttorioven avautuvan. Hän hypähti suojaan. Ovesta liukui hämärälle
pihalle neiti Rigerin solakka vartalo. Hän tähyili ympärilleen, mutta
huomatessaan kaiken hiljaiseksi ja rauhalliseksi hän nopeasti
poistui porttia kohti, ohikulkiessaan melkein sipaisten Kivistä.
Sanomalehtimies olisi mielinyt siepata viehättävän vastustajattaren
syliinsä, seikkailevan tytön, joka oli aikonut vangituttaa heidät
omassa asunnossa, mutta hän tiesi kohta pääsevänsä tarkoitustensa
perille sopivammalla tavalla ja sopivammassa paikassa. Kun neiti Riger
oli kadonnut portista, sukelsi Kivinen kellariin.

Olle oli entisellä vahtipaikallaan. Virallinen poliisi istui
mietteissään muutamalla laatikolla, apulainen vieressään.

"Malm!" kuiskasi Olle.

Salapoliisi kohottautui. "Sanoitteko jotakin?"

"Milloin aiotte rynnätä?"

Herra Malm katsoi kelloaan salalyhdyn valossa. "Kymmenen minuutin
kuluttua!"

"Mutta miten me pääsemme tuonne ylös? Tästä aukosta en ainakaan minä
mahdu."

"Minä olen tutkinut koko kellarin ja luulen löytäneeni keinon
siihenkin", selitti salapoliisi. "Tuossa viereisessä huoneessa on
kellariportaat. Ja luukku on auki, nimittäin sen saa auki."

"Hiipikäämme sitten sinne!" ehdotti Olle ja laskeutui hiljaa puhkuen
laatikkopinoltaan. Salapoliisi kulki edellä salalyhty sytytettynä, ja
muut seurasivat. Toisessa osastossa olikin leveät kellariportaat. Ne
johtivat kokoushuoneen viereiseen huoneeseen. Salapoliisi katsoi
kelloaan.

"Voimme yrittää! Tarkastakaa aseet!" Kaikki tarkastivat taskuaseensa,
jättäen varmistimet kuitenkin paikoilleen.

Salapoliisi nousi pari askelmaa, kun pää sattui jo luukkuun. Hän
kumartui ja astui ylemmäksi. Kivinen kiipesi hänen rinnalleen.
Yhteisvoimin kohottivat he hartioillaan luukkua. Se myötäsi ja alkoi
hiljalleen nousta. Aukkoa ei kuitenkaan näkynyt. Huoneessa oli
nähtävästi pimeää, kokoushuoneeseen johtavan oven ollessa suljettuna.

Salapoliisi kannatti hartioillaan luukkua kohollaan ja Kivinen luikahti
notkeasti aukon reunalle ja ponnahti lattialle. Hän nosti luukun
varovasti ylös ja antoi sen sitten hitaasti laskeutua lattialle. Hän
kuunteli. Viereisestä huoneesta kuului puhelua. Salakuljettajat eivät
aavistaneet, että esivalta kiipesi viereisen huoneen kellariaukosta
sisään.

Salapoliisi kapusi ylös toisena, Jöns Bagge kolmantena, ja viimeisenä
ponnisteli Olle, turvautuen toisten apuun. Muutaman hetken kuluttua
olivat kaikki neljä ylhäällä.

"Aseet esille! Varmistimet pois!" komensi salapoliisi. "Seuratkaa!"

Hän tarttui voimakkaasti ovenripaan ja tempasi oven auki. Hetkisen ajan
sokaisi valo silmät.

"Kädet ylös!" huusi salapoliisi ja tähtäsi salakuljettajia aseellaan.
Hänen takanaan näkyi lisäksi vielä kolme piipunsuuta. Salakuljettajat
hypähtivät rajusti ylös, kalveten, kasvojen vääristyessä, mutta kylmät
piiput eivät antaneet miettiä, vaan koko joukko nosti kätensä ylös.
Salapoliisi hypähti ikkunan luo ja löi sen rikki aseellaan, temmaten
sitten pillin ja viheltäen pitkään ja kuuluvasti. Ulkoa kuului pari
vastausta.

Olle tarkasti vankeja nopealla silmäyksellä ja päästi kummastuksen
huudon. "Missä on Popov?"

"Hän poistui juuri toiseen kerrokseen", selitti muuan
salakuljettajista.

Kivinen kirosi. Hän hypähti avoimelle ovelle, ja salapoliisi seurasi.
Päästyään rapuille he kuulivat ylhäältä askeleita, jotka nopeasti
häipyivät. Miehet syöksyivät neljä viisi askelmaa kerrallaan ylöspäin,
tempasivat auki oven ja syöksähtivät huoneeseen. Siellä ei ollut
ketään. He juoksivat parin kolmen muun huoneen läpi. Kaikki olivat
tyhjiä. Minne Popov oli kadonnut? Mitään ovia ei ollut kolmesta
huoneesta muualle kuin portaille, joita pitkin he juuri olivat tulleet.
Huoneet olivat melkein tyhjät eikä niihin voinut piiloutua.

Miehet etsivät ja silmäilivät, mutta tulos oli nolla. Alhaalta kuului
askeleita ja huutoja. Poliisit olivat tunkeutuneet sisään. Malm riensi
alas. Kokoushuoneessa oli nyt toistakymmentä henkeä. Salakuljettajat
riisuttiin aseista ja vangittiin. Kivinen tutki innokkaasti heiltä
löydettyjä papereita, samoinkuin Ollekin. Mutta mitään neiti Rigeriä
koskevia he eivät löytäneet. Popov oli ne kai vienyt mennessään. Malm
kuulusteli poliiseja. Ei, he eivät olleet nähneet kenenkään poistuvan
talosta merkkivihellyksen jälkeen. Aikaisemmin oli poistunut muuan
nainen, -- Malm höristi korviaan, -- mutta he eivät olleet varmat,
tuliko hän tästä talosta vai viereisestä. "Arthur" ei myöskään ollut
saapunut, luonnollista kylläkin.

Yhtiön konttori tutkittiin. Siellä ei ollut muuta kuin vanhoja
tilikirjoja. "Konst Salonin" omistaja vangittiin. Kivinen ja Malm
lähtivät uudelleen ylös.

"Voi meitä aaseja!" huudahti Kivinen äkkiä ja osoitti varastohuoneen
kattoa. Toisen kerroksen ikkunasta saattoi hypätä sen päälle ja sitä
myöten poistua. Popov oli käyttänyt sitä tietä, sen todisti
lukitsematon ikkuna.




13.

Kivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän alkeellisista
käyttäytymissäännöistä.


Varmistuttuaan, että Popovin takaa-ajo oli mahdotonta ja hyödytöntä,
palasivat miehet alas. Salakuljettajat istutettiin juuri pariin autoon
kaikessa hiljaisuudessa, kun ei tahdottu toistaiseksi nostaa mitään
melua paljastuksesta.

Salapoliisi hyppäsi kolmanteen autoon apulaisensa kanssa.

"Kiitoksia avustanne ja näkemiin!" sanoi hän seikkailijoillemme.
"Pistäytykää poliisiasemalle, niin saatte yksityiskohtaiset tiedot."

"Kiitos", naurahti Olle, "mutta kai teidän täytyy turvautua meidän
tietoihimme!"

Rakennus tyhjeni, ovet suljettiin ja sinetöittiin ja pari vartijaa jäi
paikalle. Seikkailijamme poistuivat saman pihan kautta kuin olivat
tulleetkin.

"Nyt kotiin nopeasti, ja sitten toimitukseen!" kiirehti Olle.
"Päästämme ne lurjukset irti ensin, minä lähden kirjoittamaan, ja sinä
saat lähteä hoitelemaan sitä neitostasi."

Saavuttuaan Ollen asuntoon miehet avasivat vaatekomeron oven.
Murtautujat nukkuivat rauhallisina kuin olisivat olleet kotonaan. Olle
herätti heidät. He hieroivat silmiään eivätkä oikein käsittäneet
tilannettaan.

"Kas niin, tässä ovat tavaranne!" virkkoi sanomalehtimies ja ojensi
miehille heidän taskuesineensä, paitsi ei aseita. "Alkakaa nyt lähteä
tiehenne ja nopeasti! Koko muu joukko on jo vangittu."

Miehet eivät kyselleet mitään. Sullottuaan tavarat taskuunsa he
painoivat lakit päähänsä ja livistivät avatusta ovesta porraskäytävään.

Sanomalehtimiehet muuttivat taas nopeasti pukuaan ja lähtivät ulos.

"Näkemiin sitten!" virkkoi Olle. "Soita, jos tarvitset minua tai
jotakin erikoista sattuu!"

Olle astui autoon ja ajoi toimitukseen. Seikkaileva rantajätkä oli nyt
kadonnut. Olle oli nyt tärkeillä uutisilla täytetty reportteri.

"Nyt alkaa tulla!" huusi hän jyristen, tullessaan toimitussihteerin
huoneeseen. "Järjestäkää latomakone minua varten!"

Hän riensi omaan huoneeseensa, avasi kirjoituskoneen, pujotti siihen
paperin, riisui takkinsa, asetti viereensä virvoitusjuomaa, sikaareita
ja tulitikkulaatikon, kutsui juoksupojan valmiiksi taakse viemään
liuskan toisensa jälkeen latomoon, huokasi syvään, ja äkkiä alkoi
kirjoituskone laulaa kuin paras konekivääri mäenrinteellä.
Sanomalehtimies oli ryhtynyt työhön verekseltään, tuskin ennätettyään
istahtaa monipäiväisten seikkailujensa jälkeen.

Hän naputti ensin otsakkeen viidelle palstalle: "Kansainvälinen
salakuljetus-osakeyhtiö paljastettu. Lehtemme reportterin tutkimukset."

Kone rämisi edelleen ja juoksupoika kiirehti toimituksen ja latomon
välillä liuskoja kuljettaessaan. Tukholmalaiset saisivat ensiluokkaisen
sensatiouutisen joka-aamuisen uteliaisuutensa tyydytykseksi.

Sanomalehtimies kirjoitti kylmänä ja tunteettomana sille, mitä
ympärillä tapahtui, eivätkä edes toimitussihteerin sadatukset, että nyt
meni kaikki aikaisempi järjestely helkkariin, vaikuttanut häneen
vähääkään.

Kivinen käveli jalan, saadakseen hiukan miettiä ja punnita tilannetta,
ennenkuin antautuisi uudelleen taisteluun neiti Rigerin kanssa.

Paljon oli selvää, mutta ei kaikki. Neiti Riger ei kuulunut
salakuljettajiin, vaan hän tai hänen rikostoverinsa olivat kääntyneet
näiden puoleen. Luultavastikin veli, Karl, sotilaslentäjä. Hän se
varmaankin oli ollut myös Kuststadin lentäjä.

Mutta mitkä olivat neiti Rigerin toiminnan vaikuttimet? Avustiko hän
prinssiä palkkiosta vai avuliaisuudesta, oliko hän mahdollisesti
kiitollisuudenvelassa prinssille?

Ja millä tavoin prinssin miljoonat aiottiin anastaa? Missä ja millä
tavoin? Ja millä tavoin nuo miljoonat aiottiin tuoda Ruotsiin?

Jorre torkkui hotellissa ovenvartijan komerossa. Tuntiessaan Kivisen
hän hypähti pystyyn.

"Onko neiti Riger täällä?" kysyi Kivinen.

"Kyllä, hän on huoneessaan ja erittäin kiukkuisella päällä", selitti
Jorre. "Kirjeenne saadessaan hän suuttui ja yritti soittaa, mutta olin
silloin jo ehtinyt katkaista langat. Pyysin häntä kärsivällisesti
odottamaan, mutta hän ajoi minut ulos."

Kivinen hymyili. "Ei ketään ole käynyt täällä häntä kyselemässä?"
tiedusti hän ja ajatteli Popovia.

"Ei ketään!"

"Hyvä on! Viekää tämä nimikorttini neidille", ja Kivinen ojensi
ovenvartijalle korttinsa. Parin kolmen minuutin kuluttua tämä palasi.

"Neiti ottaa teidät vastaan mitä suurimmalla vastenmielisyydellä",
ilmoitti hän kohteliaasti.

"Mutta ottaa kuitenkin!"

"Kyllä."

Kivinen nousi nopeasti kolmanteen kerrokseen ja naputti neiti Rigerin
huoneen ovelle.

"Sisään, olkaa hyvä!" kuului sisältä sangen vähän imartelevasti.

Kivinen noudatti kehoitusta, teki säännönmukaisen kumarruksen
sohvankulmassa istuvalle, ruumiinmukaiseen matkapukuun puetulle
kaunottarelle ja ojensi kätensä.

Neiti Riger puristi sitä veltosti.

"Häiritsenkö?" kysyi Kivinen.

"Kyllä, erittäin suuresti! Nyt ei ole aika kahdenkeskisille
tapaamisille hotellihuoneessa..." alkoi harmistunut neitonen
esitelmöidä alkeellisista sopivaisuussäännöistä.

"Niinpä niin, toista on asumattomissa huviloissa", uskalsi Kivinen
pistää väliin. "Saanko mahdollisesti istuutua?"

"Jos olette niin väsynyt, niin voitte istuakin, mutta toivoisin asianne
olevan niin lyhyen, että voisitte sen kertoa seisaaltanne."

"Kiitos, siinä tapauksessa mieluummin istun."

Kivinen heittäytyi varsin huolimattomasti muutamaan nojatuoliin. Neiti
Riger haukotteli peittelemättä.

"Te olette väsynyt", aloitti Kivinen.

"Niin, ja ikävystynyt teidän pitkäpiimäisyyteenne! Tulkaa mieluummin
huomenna."

"Ei, asiani on niin tärkeä, ettei se siedä lykkäystä. Onko Popov
soittanut?"

Neiti Riger hypähti ylös pelästyneenä. "Popov...? soittanut... kuinka
niin... en minä tiedä..."

Kivinen sytytti savukkeen.

"Niin, nyt olen voittanut vetoni", sanoi hän rauhallisesti ja varmasti.
"Tiedän, kuka te olette ja mitä täällä teette."

Neiti Riger oli saanut takaisin kylmäverisyytensä.

"Niinköhän?" virkkoi hän epäuskoisesti.

"Te olette kamarineuvoksen tytär Wienistä. Teillä on veli, jonka nimi
on Karl ja joka on pannut ruotsalaisten viranomaisten päät pyörälle
lentokonejutullaan. Eikö niin, neiti näyttelijätär?"

Kaunis neitonen puri huultansa, mutta ei osannut enää näytellä.

"Kas niin! Olen voittanut. Muistatte kai, että lupasitte minulle
palkinnon. Minä voisin ottaa sen nyt ja korkojen kanssa rangaistukseksi
vastaanottonne epäkohteliaisuudesta."

Sanomalehtimies hypähti ylös ja meni sohvan luo. Neiti Riger ei
uskaltanut häneen katsoakaan.

"Kuulkaapas, kertokaa nyt minulle oma historianne", virkkoi
sanomalehtimies hiljaa ja istuutui neitosen viereen. "Kaiken muun minä
tiedän."

"Tiedätte!" huudahti neiti Riger suunniltaan hämmästyksestä.

"Puhukaamme nyt ystävinä! Jättäkää pois tuo suuttumuksenne! Asemanne on
vaarallinen, Kahl ja muutkin salakuljettajat ovat vangitut."

"Vangitut?" huudahti neitonen, ja äänessä väreili levottomuus.

"Koko yhtiö on nyt paljastettu. Teidän asemanne on vaikea, ja toivon
teidän kertovan minulle kaikki. Autan mielelläni."

Neiti Riger kätki kasvonsa eikä vastannut mitään. Sanomalehtimies
odotti.

"Vangitaanko minut heti?" kysyi neitonen alistuneena.

"Ei heti eikä kai milloinkaan. Viranomaisilla ei ole mitään tietoa
lentokonejutusta ainakaan toistaiseksi."

"Kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte!" pyysi neiti Riger.

Kivinen kertoi seikkailunsa Tukholmassa ja "Arthurilla" sekä
salakuljettajien vangitsemisen. Neiti Riger kuunteli tarkkaavaisesti.
Popovin paosta kuullessaan neitonen säpsähti, ja hänen silmänsä
välähtivät.

"Kiitän teitä tiedoista ja avustanne! Kerron teille kaikki
huomis-iltana. Siihen saakka näkemiin!" Neiti Riger nousi ylös ja
ojensi kätensä sanomalehtimiehelle. Tämä ei osoittanut minkäänlaisia
merkkejä, että aikoisi noudattaa annettua viittausta.

"Älkää kiirehtikö, neiti Riger! Minulla on vielä paljon kerrottavaa! Ja
pyytäisin, että te kertoisitte kaikki jo tänä iltana."

"En!" ja neitosen ääni oli varma ja luja.

"Niinkö!" lausui Kivinen ivallisen painokkaasti. "Te ette luota minuun.
Hyvä. Mutta kuulkaapas! Te tahdotte suojella prinssiä ja hänen
miljooniaan. Huomenna näyteltäisiin viimeinen näytös. Jos se
onnistuisi, niin te pakenisitte ja jättäisitte kaikki kertomatta. Siitä
en paljoakaan välittäisi, mutta nyt minä tiedän, että näytös ei
onnistu, ei ainakaan sillä tavoin kuin te luulette."

"Te näytte tietävän todellakin melkein kaikki", virkkoi neiti Riger
kylmästi. "Mutta mistä te olette saanut tuon varmuuden, ettei toinen
yritys onnistuisi? Ja toiseksi, se täytyy minun joka tapauksessa hoitaa
yksinäni, sillä te ette voi tulla rikostoverikseni. Minun _täytyy_
onnistua."

"Mutta te ette onnistu. Minä tiedän, että te nyt perustatte kaikki
toivonne Popoviin."

Neiti Riger liikahti.

"Mutta Popov ei ole ainoastaan salakuljettaja, vaan hän on myöskin
petturi. Hän pettää teidät."

"Pettää? Mitä syytä hänellä olisi pettää? Ja miksi eivät
salakuljettajat olisi sitten jo aikaisemmin pettäneet?"

"Mitäkö syytä? Prinssin miljoonat ovat aivan riittävä syy
heidänlaisilleen. Onhan pääoma aina enemmän kuin välityspalkkio. Ja
syynä siihen, että he tähän saakka ovat olleet rehellisiä, on se, että
he ovat odottaneet lihavampaa saalista. Ensimäinen koeyritys tehtiin
pienellä osalla. Nyt seuraa pääosa."

Neiti Riger tarttui Kivisen käteen.

"Tiedättekö te tämän vai luuletteko te niin?"

"Minä tiedän. Popov on päässyt pakoon. Luulen, että jos hän on kyennyt
vähimmässäkään määrin harkitsemaan tilannetta, hän yrittää anastaa
prinssin miljoonat itselleen. Hän on rohkea ja häikäilemätön mies.
Hän ei voi tietää, että salakuljettajia epäillään myöskin
lentokonejutussa."

Neiti Riger käveli hermostuneena ja tuskaisena, ja hänen katseensa
harhaili ympäri huonetta.

"Mitä minun sitten pitää tehdä?" kysyi hän äkkiä sanomalehtimieheltä ja
pysähtyi hänen eteensä.

"Luottaa minuun."

Neitonen katseli pitkään harmaisiin silmiin ja ojensi kätensä.

"Minä luotan teihin. Määrätkää, ja minä tottelen!"

"Kiitän. Vastatkaa muutamiin kysymyksiini. Ensiksi: missä ja milloin
yritys tapahtuu?"

"Huomenna, oikeastaan tänään Kuststadissa klo 12 ja 1 välillä päivällä."

"Ja millä tavalla?"

"Samalla tavalla kuin ennenkin."

"Siis lentokoneella?" huudahti Kivinen.

"Niin, veljeni lentää huvilani yläpuolelle ja pudottaa paketin
puutarhaan. Salakuljettajien on se otettava siellä vastaan ja tuotava
sinne metsähuvilaan. Itse olen täällä Tukholmassa, niin että jos
jutusta saataisiin jotakin selvää, voisin todistaa poissaoloni."

"Ja senkö vuoksi maalautitte huvilanne katon räikeänpunaiseksi? Minä
aavistelin jotakin tämäntapaista."

"Mistä te tiesitte sen?"

"Tietäkää, että senjälkeen kuin saimme vihiä teidän osuudestanne, te
ette ole hetkeäkään ollut vartioimatta."

Kivinen mietti hetkisen. Neiti Riger tarttui äkkiä sanomalehteen ja
alkoi innokkaasti tutkia sitä. Hän huudahti heikosti ja katsoi
kelloaan. Se oli lähes yksi.

"Juna lähtee kymmenen minuutin kuluttua, ja ellemme ehdi sille, emme
tavoita Popovia."

"Kas niin! Meidän on siis toimittava nopeasti. En tullut ajatelleeksi
koko junanlähtöä. Pukeutukaa nopeasti! Muuten, onko teillä
ulkomaanpassi?"

"On kyllä, Norjaan, Tanskaan ja Saksaan."

"Se on hyvä. Minullakin on passi Norjaan."

Neiti Riger kokosi tavaransa ja sulloi ne kahteen pieneen
matkalaukkuun. Kivinen soitti, ja kun tarjoilija riensi sisään, pyysi
hän Jorrea puheilleen. Tämä saapui parin minuutin kuluttua.

"Lähdette meidän mukaamme pienelle matkalle! Saanko esitellä:
toimittaja Minck, neiti Riger!"

Kivinen maksoi hotellilaskun, ja parin kolmen minuutin kuluttua olivat
kaikki kolme ajurissa matkalla asemalle. Kivinen katsoi pari kertaa
levottomana kelloaan. Onnistuminen riippui minuutista tai muutamista
sekunneistakin. Hevonen kiiti hurjana pitkin tyhjiä katuja.

"P--na!" kirosi Kivinen ääneen, kun asematorille saapuessaan kuuli
veturin pitkäveteisen vihellyksen, asemakellon osoittaessa täsmällistä
lähtöaikaa. Seurue oli myöhästynyt junasta. Popovilla oli nyt varma
etumatka.

Seikkailijat nousivat kuitenkin ajurista ja lähtivät kävelemään pitkin
asematoria.

-- Auto! -- välähti Kivisen mielessä, ja hän kysyi Jorrelta, voisiko
tämä mahdollisesti hankkia hyvän ja luotettavan auton. Nuori
sanomalehtimies mietti hetkisen ja lupasi. Ohjaajaa ei tarvittaisi,
sillä hän kyllä pitäisi kulkemisesta huolen. Hän poistui nopeasti, ja
Kivinen ja neiti Riger jäivät kahden.

"Mitä te oikein aiotte nyt tehdä?" kysyi neitonen.

"Aion pelastaa teidät ja prinssin miljoonat sekä puijata Popovin."

"Te rupeatte siis rikostoverikseni?" lausui neiti Riger hymyillen.

"Kyllä, lain silmissä, mutta en omissani! Rikon lakia pakottaakseni
toiset sen täyttämään. Minulla on nyt oma suunnitelmani ja olen varma
sen onnistumisesta. Odottakaas, minä soitan ystävällemme Olle
Nordgrenille!"

Kivinen meni puhelinautomaattiin ja soitti.

"Halloo, saanko herra Nordgrenin puhelimeen! Kiitän! Onko Olle! Älä ole
noin kiukkuinen! Minä se olen! Minä lähden nyt matkalle neiti Rigerin
kanssa. Luulen toimittavani Popovin kiinni. Annan heti kaikki
tarvittavat tiedot. Ilmoitan myös olinpaikkani sähkösanomalla ja ajan,
milloin saat julkaista tietoja Kuststadin jutusta. Niin, kiitos!
Näkemiin siis ja terve!"

He kävelivät vielä puolen tuntia asematorilla toisiinsa nojautuneina
kuulakkaassa kesäyössä, kunnes näkivät auton pysähtyvän merkkilyhdyn
luo. He riensivät sinne. Se oli hyvä neljänhengen auto. Jorre istui
kuljettajan paikalla autotakissa suojustimet silmillä. Kivinen auttoi
neiti Rigerin sisään ja kiipesi itse perässä. He istuutuivat taakse,
Jorren vääntäessä moottorin käyntiin.

"Tunnetko tien?" kysyi Kivinen.

"Totta kai", vastasi Jorre ja hyppäsi ohjauslaitteen viereen. Moottori
surisi, ja sitten hypähti auto liikkeelle, painuen syrjäkaduille ja
selviten vihdoin esikaupunkien jälkeen kovalle ja leveälle valtatielle.
Jorre lisäsi vauhtia, ja seikkailijat kiitivät kesäyössä Kuststadiin.




14.

Kivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä.


Auto huristi tasaisesti sileällä tiellä, sivuuttaen maalaiskyliä ja
huvilakuntia. Raikas yöilma humisi ympärillä.

Kivinen ja neiti Riger istuivat takana, puhumatta mitään. Tulevat
seikkailut pitivät yllä jännitystä, eikä menneisyyttä voinut vielä
kosketella. Sanomalehtimies tunsi, että hän oli pääsemäisillään
päämääräänsä. Ylpeä neiti Riger oli tunnustanut joutuneensa tappiolle,
ja vaikka Kivinen ei suinkaan tahtonut käyttää auttaja-asemaansa
väärin, tunsi hän vaistomaisesti, ettei se myöskään hänen toiveitaan
vähentänyt. Hän aavisti, että neiti Rigerin ulkonaisesti niin iloisessa
ja huolettomassa elämässä oli joku varjo, tuskin hänestä itsestään
riippuva, mutta joka tapauksessa häneen vaikuttava. Mikä suhde vallitsi
prinssin, Karl Rigerin ja Elisen kesken?

Neiti Rigerin katse harhaili hämärässä. Hänen kiharansa liehuivat
tuulessa, ja pieni suu oli tiukasti yhteenpuristettu. Aistikkaaseen
matkapukuun laittautuneena hän oli viehättävä ilmestys, ja Kivisen
täytyi vasten tahtoaankin ihailla ja kunnioittaa hänen itsenäisyyttään
ja rohkeuttaan, siitäkin huolimatta, että niitä käytettiin laittoman
asian palvelukseen.

"Mitä te ajattelette?" kysyi neiti Riger äkkiä ja laski pienen
hansikoidun kätensä sanomalehtimiehen käsivarrelle. Kivinen kääntyi
hänen puoleensa hymyillen.

"Mitä minun pitäisi ajatella?" tiedusti hän vuorostaan. Elise naurahti
lyhyeen.

"En tiedä. Mutta sanokaas, miksi te minua autatte?"

Sanomalehtimies katsoi häneen tutkivasti, mutta neiti Riger oli vakava.

"Sen kerron myöhemmin, vaikka teidän täytyisi se kyllä tietää. Ja te
aavistatte sen kylläkin."

Neiti Riger käänsi päänsä poispäin.

Aamupuolella auto pysähtyi muutaman pienen kyläravintolan luo, ja
seurue lähti murkinoimaan ja laatimaan lopullista sotasuunnitelmaa.
Kivinen ohjasi neiti Rigerin syrjäisen pöydän luo verannalle ja tilasi
kevyen aamiaisen. Tarjoilija katsoi hiukan ihmeissään aamuvirkkuja
matkustajia, mutta kattoi pöydän, ja kaikki söivät hyvillä mielin
raikkaan matkan jälkeen. Tilattuaan kahvia Kivinen sytytti savukkeen,
tarjosi Jorrelle ja nojasi tuoliinsa.

"Nyt on kello lähes kymmenen. Meillä on siis kaksi tuntia aikaa. Miten
järjestämme loukun Popoville?"

"Saanko ehdottaa", sanoi neiti Riger vilkkaasti. "Minä luulen
tietäväni. Popov piiloutuu huvilani puutarhaan. Saatuaan paketin hyppää
hän kuten Kahl aikaisemmin moottoripyörän selkään ja ajaa
metsähuvilaan. Muutettuaan pukua hän hiipii jalkaisin muuanne. Meidän
olisi pitänyt tavata toisemme eräässä hotellissa parinkymmenen
kilometrin piirissä Kuststadista, mutta nyt ei siitä maksa puhua. Popov
ei tule."

Kivinen teroitti kuuloaan. Neiti Riger puhui ristiriitaisesti. Mutta
sanomalehtimies ei keskeyttänyt. Neitonen oli kai erehtynyt.

"Ehdotan, että ajaisimme hiukan ennen kahtatoista lähelle Kuststadia.
Voin kyllä neuvoa paikankin. Minä jään siihen auton kanssa, ja te taas
hiivitte metsähuvilaan. Kun Popov palaa, pakoitatte hänet antamaan
teille paketin, ja vaaditte samalla häneltä pois kaikki paperini. Ne
eivät tosin ole lainkaan vaarallisia, mutta joka tapauksessa. Saatuanne
paketin tulette minun luokseni. Meidän täytyy olla hiukan etempänä
tapahtumapaikalta, ettei auton seisominen jollakin tiellä herättäisi
liiaksi epäluuloa. Hyväksyttekö ehdotukseni?"

Kivinen tuprutteli savukettaan ja mietti. Suunnitelma oli
yksinkertainen ja varma.

"Ehdotuksenne on hyvä, mutta muuan seikka: palaako Popov varmasti
metsähuvilaan, saatuaan paketin käsiinsä?"

"Kyllä. Hänen täytyy paeta tapahtumapaikalta ja nopeasti. Moottoripyörä
on niin ollen välttämätön. Mutta hän ei voi sillä ajaa kauaksi. Hänen
täytyy se piiloittaa. Ja hän piiloittaa sen metsähuvilaan."

"No niin, voimme kyllä järjestää asian. Toinen seuraa Popovia koko
ajan, ja toinen on huvilassa. Muuten, oletteko aivan valmis lähtemään
matkalle, neiti Riger?" kysyi Kivinen.

"Kyllä."

"Missä on palvelijattarenne?" kysyi Jorre äkkiä.

"Niin Minnako? Hän on Malmborgissa."

Seurue istui vielä jonkun aikaa ravintolassa, kunnes kello löi puoli
yksitoista. Kivinen nousi ja pyysi laskua. Ilma oli kaunis ja kirkas,
tyyni ja lämmin. Ihanteellinen ilmailuilma! ajatteli hän itsekseen.

"Kuulkaas, herra Minck! Tänään on siellä kylpylässä suuret juhlat, vai
kuinka?"

"Niin, ne alkoivat jo kello kymmenen."

"Hyvin järjestetty, neiti Riger! Kaikki ovat juhlilla, poliisit myös,
ja salakuljettajilla on tilaisuus toimia."

Hän maksoi, ja seurue nousi taas autoon. Neiti Riger asettui muitta
mutkitta ohjaajan paikalle.

"Antakaa minun ajaa! Minä pidän ajamisesta. Jos pelkäätte, niin saa
herra Minck käydä viereeni! En tunne aivan hyvin tätä mallia, mutta
luulen selviytyväni. Kai te minua hiukan opetattekin?" lisäsi hän
veitikkamaisesti ja katsahti Jorreen.

Jorre asettui hänen viereensä, mutisten jotakin, että kyllä näin ehkä
sittenkin on paras, ja Kivisen oli tyytyminen, tahtoi tai ei,
olkapäitään kohottaen heittäytymään pehmeälle, mutta yksinäiselle
takaistuimelle. Auto lähti liikkeelle neiti Rigerin pikku käsien
ohjaamana. Jorre Minck osoittautui tehtäväänsä innostuneeksi ja
kaunopuheiseksi opettajaksi ja neiti Riger ainakin yhtä tarkkaavaiseksi
oppilaaksi.

Ajettuaan tunnin verran he saapuivat lähelle Kuststadin asemaa. Neiti
Riger ohjasi muutaman syrjätien varrelle ja pysähdytti auton. Miehet
hyppäsivät maahan.

"Kas niin, minä jään tähän! Käännän auton!" Neiti Riger pani koneen
uudelleen käyntiin ja käänsi auton syrjätielle. "Meidän on parempi ajaa
tätä pitkin", hän selitti.

Paikka oli metsäaukion laidassa. Tie kulki hiekkanummen syrjää pitkin
ja haarautui kahdelle suunnalle. Kivinen antoi muutamia ohjeita neiti
Rigerille, ja senjälkeen molemmat miehet lähtivät kulkemaan asemalle.

Päästyään asema-alueelta miehet poikkesivat metsään ja hiipivät sitä
varovammin, mitä lähemmäksi tulivat. Huvilan luo tullessaan he
heittäytyivät maahan ja ryömivät takaapäin aitauksen luo. Ketään ei
näkynyt, eikä mitään kuulunut.

"Missä moottoripyörä oli teidän täällä käydessänne?" kysyi Kivinen.

"Tuolla vajassa", ja Jorre osoitti lautavajaa.

Kivinen tarkasteli hiukan vajaa, ja Jorre tarjoutui hiipimään sinne.
Hän pujottelihe aidan läpi ja livahti sisään ovesta. Kivinen odotti
aidan luona. Jorre palasi hetken kuluttua.

"Ei mitään", julisti hän. "Pyörä on poissa ja niin ollen myöskin mies."

Kivinen hyppäsi aidan yli ja tuli myös vajaan. Moottoripyörän
piilopaikka oli tyhjä. Popov oli ilmeisestikin jo aikaisemmin vienyt
pyörän tapahtumapaikalle. Tutkittuaan vajan ja erään toisen rakennuksen
Kivinen avasi huvilan ikkunan, saman, josta hän jo aikaisemmin oli
kerran tullut sisään.

"Te saatte mennä nyt tienristeykseen ja vartioida Popovia. Jos
huomaatte hänen aikovan lähteä pakoon, niin ampukaa pyörä
kelvottomaksi, ja jos hän taas aikoisi tulla tänne, rientäkää edellä,
piiloittautukaa lähistölle ja hänen tultuansa sisään tulkaa heti
perässä. Onko selvä?"

"Kyllä." Jorre painalsi metsätielle.

Kivinen kiipesi sisään, tällä kertaa ilman tikkaita, ja sulki ikkunan
jälkeensä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja vaille
kaksitoista. Hän kiipesi ullakolle ja avasi pienen ikkunan, jääden
kuuntelemaan.

Hänen odotettuaan noin neljännestunnin kuului surinaa, joka kävi yhä
voimakkaammaksi. Ilmeisestikin oli lentokone lähestymässä. Kivinen
laskeutui alas, tarkasti aseensa ja jäi odottamaan metsätielle antavan
ikkunan luo.

Surina taukosi äkkiä. Sanomalehtimies ymmärsi, että moottori oli
pysähdytetty ja kone laskeutunut liukulentoon. Metsä esti näkemästä.
Kivinen jännitti kuuloaan, ja muutaman minuutin kuluttua surisi taas.
Lentokone oli kohoamassa. Surina kävi voimakkaammaksi, heikkeni
vähitellen ja kuoleutui kokonaan. Lentokone oli poistunut.

Noin kymmenen minuutin kuluttua kuului metsätieltä hiljaista ratinaa,
ja jotakin vilahti puitten välissä. Kivinen kyyristyi ikkunan suojaan.
Popov lähestyi taluttaen moottoripyörää. Sen taakse oli kiinnitetty
nahkainen laukku. Sanomalehtimies tarkkasi jännittyneesti
salakuljettajan liikehtimistä. Popov vei moottoripyörän vajaan, ja heti
hänen kadottuaan ilmestyi Jorre näkyville. Nuori sanomalehtimies
hyppäsi notkeasti ja äänettömästi aidan yli, juoksi pihan poikki ja
kätkeytyi portaitten vierellä oleviin pensaisiin.

Popov tuli vajasta kädessään laukku. Hän oli puettu samoihin
vaatteisiin kuin Kahl edellisellä kerralla, vieläpä hän oli
kiinnittänyt leukaansa tukevan ruskean tekoparran. Hän silmäsi
ympäristöä, kuunteli hetkisen ja nousi sitten portaille, avaten oven ja
astuen sisään.

Kivinen oli hiipinyt ikkunan vierestä ovelle, ja kuullessaan Popovin
astuneen eteiseen tempasi hän äkkiä oven auki, ojensi revolverinsa ja
komensi kädet ylös. Tällöin hypähti Jorrekin piilostaan, ja
salakuljettaja huomasi olevansa kahden tulen välissä. Hänen kasvonsa
valahtivat kalpeiksi pelästyksestä, samalla kun punaiset pilkut
poskilla todistivat sitä ääretöntä raivoa, jota hän tunsi joutuessaan
kiinni viimeisellä hetkellä. Verkkaan hän kuitenkin totteli käskyä.

Kivinen antoi päällänsä merkin Jorrelle, joka lähestyi vankia hiljaa
takaapäin ja ennenkuin tämä ehti aavistakaan sieppasi häneltä nahkaisen
laukun. Popov huudahti, mutta Kivisen revolverin näkeminen rauhoitti.

"Käykää sisään, herra Popov!" virkkoi Kivinen ja johdatti vangin siihen
huoneeseen, jossa hän oli ollut yöllä neiti Rigerin kanssa.
Sanomalehtimies istuutui ikkunan ääreen, Jorre asetti tuolinsa oven
eteen, ja vajotessaan nojatuoliin huomasi salakuljettaja olevansa
kahden hänelle täysin tuntemattoman miehen vallassa. Paon
mahdollisuudet olivat pienet, jos niitä oli ollenkaan, ja tärkein,
nahkainen laukku, lepäsi Jorren polvilla.

"Kas niin, herra Popov, meidän onnistui siis vihdoinkin saada pikku
kohtaus teidän kanssanne. Eilen illalla se oli jo peräti vähällä, mutta
te suvaitsitte hypätä ikkunasta ja loikkia pitkin kattoja kuin kissat
maaliskuussa. Meillä olisi hiukan puhuttavaa teille, tehtävä muuan
ehdotus."

"Keitä te olette!" huudahti Popov.

"Meidän osuutemme tässä jutussa on niin pieni, ettemme katso maksavan
vaivaa sekoittaa vaatimattomia nimiämme siihen. Me tiedämme, kuka te
olette, ja se riittää meille."

"Mutta ei minulle", raivosi vanki.

"Paljon mahdollista, mutta se ei tule nyt kysymykseen. Tehän ymmärrätte
asemanne: olette salakuljetusyhtiön toimitusjohtaja ja sitäpaitsi nyt
ratkaisevalla tavalla sekaantunut tähän lentokonejuttuunkin. Ymmärrätte
siis, mikä olisi kohtalonne, jos joutuisitte esivallan kanssa
tekemisiin."

"Te ette siis olekaan esivallan edustajia", virkahti vanki
epäluuloisesti, ja hänen viekkaat silmänsä välähtivät
vahingoniloisesti. "Se ilahduttaa minua, sillä silloin voimme ehkä
sopiakin."

Kivinen puraisi huuleensa. Hän oli liiaksi paljastanut korttejaan.

"Esittäkää ehtonne, niin voin niitä harkita! Saan kai tupakoida?"

Jorre tarkasti ensin vangin taskut, ottaen pois revolverin, jonka
jälkeen Popov sytytti savukkeen.

"Pyytäisin kuulla ehdot! Minulla on kiire!" toisti hän.

"Sen kyllä uskon. Ehdot ovat seuraavat: te saatte lähteä täältä vapaana
kuuden tunnin etumatkalla ja siitä hyvästä me saamme ensiksikin tämän
laukun ja sitten erinäisiä papereita."

"Laukusta en luovu", sanoi vanki kylmästi.

"Siitä emme enää keskustele ollenkaan. Laukku on meillä, ja me sen
pidämme. Mutta vapauttanne vastaan on teidän luovutettava meille
erinäisiä papereita."

"Mitä papereita?" kysyi Popov teennäisen välinpitämättömänä.

Kivinen mietti hetkisen, sillä oli selvää, että salakuljettaja
käyttäisi tilannetta hyväkseen, saadessaan kuulla jotakin neiti
Rigerista. Mutta asiaa ei voinut auttaa.

"Haluamme neiti Rigeriä koskevat paperit", sanoi Kivinen yhtä
välinpitämättömästi. Popov purskahti nauruun.

"Niinkö! Entä mitä teette, jos kieltäydyn?" sanoi hän ilkeästi.

"Sittenpähän näette. Muuten, meillä ei ole aikaa pitkälle. Vastatkaa
nopeasti ja toimikaa sitten" -- Sanomalehtimiehen ääni oli tuikea ja
tiukka.

"Te ette voi minua jättää viranomaisille", jatkoi salakuljettaja,
"sillä silloin esittäisin paperit ja neiti Riger joutuisi kiinni.
Huomatkaa, että olen teitä voimakkaampi, vaikka istunkin tässä teidän
vankinanne. Ja lisäksi, syytän teitä kiristyksestä."

"Syyttäkää vain! Todistaa ette voi. Te olette salakuljettaja ja te
olette myöskin petturi. Olette aikonut ryöstää tuon laukun itsellenne."

"Entä sitten? Te ryöstätte sen myös itsellenne."

"Riittää!" virkkoi Kivinen ja nousi ylös. "Kuulkaa nyt: ellette te heti
paikalla ja muitta mutkitta luovuta papereita, köytämme teidät ja
jätämme tänne huvilaan. Vasta kun olemme päässeet turvaan, ilmoitamme
viranomaisille teidän oleskelupaikkanne. He vapauttavat kyllä teidät
nuorista, mutta joudutte samalla vastaamaan kaikista kolttosistanne.
Valitkaa! Huomatkaa, että me sittenkin olemme teitä voimakkaampia!"

Popov mietti ja nyökkäsi sitten.

"Minä alistun."

"Paperit?"

Salakuljettaja nauroi. "Ne ovat täällä", ja hän pisti kätensä
povitaskuun. "Jos olisitte olleet ammattikiristäjiä, ette olisi
jättäneet taskujani tutkimatta perusteellisesti ettekä tyytyneet vain
aseen riistämiseen."

Salakuljettaja antoi muutamia papereita, jotka Kivinen tarkasti.

"Hyvä on!"

"Anteeksi, mutta vielä yksi seikka! Me pelaamme nyt avonaista peliä.
Minulla ei ole rahaa eikä omaisuutta, enkä ilman sitä voi päästä
pakoon. Kuuden tunninkaan etumatka ei auta niin ollen. Luovuttakaa
minulle muutama tuhat."

Kivisen täytyi myöntää, että salakuljettajan sanoissa oli paljon totta.
Mies oli toimitettava muualle, kuta pikemmin sitä parempi. Hän tarkasti
lompakkoaan, mutta siellä ei ollut kuin pari kolme sataa kruunua.
Jorrella ei ollut sitäkään.

"Kelpaako teille jalokivet?" kysyi Kivinen.

"Kyllä."

Sanomalehtimies otti painavan laukun Jorrelta ja vei sen pöydälle.
Puukollaan hän nopeasti ratkoi sen auki. Käärettä oli paljon
sisäpuolella, mutta kun hän vetäisi syrjään viimeisen kerroksen,
huudahti hän hämmästyksestä. Nahkaisessa laukussa oli tavallisia
merenrantakiviä. Kivinen tutki kiihkeästi koko laukun, mutta ei
löytänyt mitään muuta kuin kiviä. Mistään arvoesineistä ei ollut
tietoakaan.

Kivinen katsahti salakuljettajaan, joka oli yhtä hämmästynyt kuin hän
itsekin tästä odottamattomasta käänteestä.

"Missä ovat jalokivet?" huusi Kivinen, eikä hän voinut salata
suuttumustaan.

Popov nauroi ääneen. "En ainakaan minä tiedä. Toin paketin samanlaisena
kuin se ilmasta tipahti."

Jorre vahvisti salakuljettajan sanat.

"Kunhan ei nainen olisi tehnyt kepposta meille kaikille", ei
salakuljettaja malttanut olla pistämättä.

"Nyt toimeen!" huudahti Kivinen. "Paperit meillä on. Moottoripyörälle!"

Äkillinen epäluulo nousi hänen mieleensä. Jorre ja hän hakivat
moottoripyörän vajasta, ja muutaman minuutin kuluttua kiiti pyörällä
kaksi sanomalehtimiestä sovitulle kohtauspaikalle.




15.

Kivinen päättää saattaa neiti Rigerin vakavaksi.


Sanomalehtimies odotti, että heidät pidätettäisiin aseman kohdalla,
mutta nähtävästi ei lentokoneen vierailu ollut herättänyt suurempaa
huomiota siitä yksinkertaisesta syystä, että vain harvat olivat
sen nähneet. Asemamiehet ja muutamat laiturilla vetelehtivät
tyhjäntoimittajat katselivat kyllä pitkään moottoripyöräilijöitä, mutta
kukaan ei tehnyt yritystäkään matkan keskeyttämiseksi tai selitysten
vaatimiseksi.

Selvittyään asema-alueesta lisäsi Kivinen vauhtia, ja kuin lentäen
saapui moottoripyörä siihen paikkaan, johon neiti Riger oli jäänyt
autoineen.

Mutta nyt oli paikka tyhjä, auto ja neiti poissa.

Kivinen pysähdytti moottoripyörän, ja molemmat sanomalehtimiehet
hyppäsivät maahan.

"Poissa!" virkkoi Kivinen melkein kuin itsekseen.

He tarkastivat paikkaa. Pehmeään hiekkaan oli auto painunut syvään,
selvät jäljet olivat siitä todistuksena, ja ne osoittivat yhtä
kiusallisen selvästi, että auto oli lähtenyt liikkeeseen etelää kohti
viehättävine seikkailijattarineen.

Kivinen kirosi ääneen, sillä tällaista käännettä ei hän ollut voinut
edes aavistaa. Nyt hän muisti, kuinka innokas neiti Riger oli ollut
tutustumaan autoon, ja ymmärsi, että neitonen oli jo silloin
suunnitellut kepposta. Niin, ja hän oli puhunut ristiin. Hän oli ensin
maininnut aikoneensa odottaa Tukholmassa, ja sitten ilmoittanut
kohtauspaikan olleen lähellä Kuststadia. Mutta syytä hän ei ymmärtänyt.
Minkä vuoksi neiti Riger oli paennut, ja miten oli jalokivilaukun
laita? Popov oli ilmeisestikin saanut väärän paketin, mutta minne oli
oikea joutunut? Oliko sitä olemassakaan, ja tiesikö neiti Riger siitä
jotakin?

"Voimmeko saavuttaa auton?" kysyi Kivinen ja kääntyi Jorren puoleen,
joka miettiväisenä katseli auton pyörien uurteita pehmeässä hiekassa.

"Tuskin. Laskekaamme: lentokoneen vierailusta on kulunut nyt noin kolme
neljännestuntia. Tie on hyvinkin epämukava moottoripyörälle, mutta
autolle se kelpaa. Ja lisäksi, tarkastakaamme moottoripyörän
bentsiinivarostoa."

Jorre tarkasti säiliön. Siellä ei ollut täyttä neljännestäkään. Oli
selvää, ettei takaa-ajoa voinut ajatellakaan ennenkuin säiliö olisi
täytetty.

Kivinen istuutui varjoon tien sivuun ja otti esille kartan. Hän tutki
tietä, jota pitkin neiti Riger oli ajanut. Se vei seuraavalle asemalle
ja jatkui sitten radan vartta pitkin. Hän laski välimatkan ja pääsi
varmuuteen. Samassa kuului asemalta junan vihellys. Päiväjuna lähti
etelään. Neiti Riger ehtisi nousta siihen seuraavalla asemalla. Kaikki
oli ilmeisestikin edeltäpäin laskettu. Häntä harmitti, kun ei ollut
tullut heti tätä ajatelleeksi. Hekin olisivat ehtineet mukaan, mutta
nyt se oli myöhäistä.

"Herra Minck, ottakaa tämä pyörä ja koettakaa asemalta tai kauppalasta
saada bentsiiniä. Ajakaa sitten tänne takaisin. Minä lähden hiukan
tutkimaan."

Jorre pani moottorin käyntiin ja hyppäsi pyörän selkään. Kivinen lähti
kävelemään aukion laitaa pitkin. Sivutien varrella oli noin kolmensadan
metrin päässä huvila. Puutarhuri laitteli keittiökasvitarhassa joitakin
taimia. Kivinen tervehti ja aloitti keskustelua, esittäytyen
salapoliisiksi.

"Kuulitteko tai näittekö tässä noin tunti sitten lentokonetta?"

"Kyllä, kuulin sekä näin", vastasi mies ja kohosi pystyyn, katsellen
uteliaana esivallan edustajaa.

"Mistä se tuli?"

"Tuolta sisämaasta päin", ja mies viittasi kädellään. "Se lensi ensin
koko korkealla, mutta laskeutui sitten tässä lähellä aivan metsän
tasalle, lensi aukion laitaa pitkin korkeintaan kolmenkymmenen metrin
korkeudella, kohosi sitten lentäessään aseman yli ja hävisi minun
näkyvistäni."

"Huomasitteko autoa tuossa aukion laidassa?"

"En nähnyt mitään, mutta kohta lentokoneen hävittyä olin kuulevinani
moottorin jyskytystä sieltäpäin."

"Siis lentokone laskeutui aukiolle tullessaan?"

"Niin", vahvisti mies. Kivinen kiitti saamistaan tiedoista ja lähti
takaisin, heittäytyen varjoisaan paikkaan tupakoimaan ja odottamaan
Jorrea.

Puolen tunnin kuluttua saapui Jorre.

"Ajetaan suoraan Malmborgiin", sanoi Kivinen ja nousi pyörän selkään.

Tie ei ollut kuitenkaan niin huono kuin he olivat luulleet, ja pyörä
kiiti hyvällä vauhdilla. Auton jäljet olivat aivan selvät.

Asemalle oli matkaa yli peninkulman. He olivat ajaneet noin kymmenen
kilometriä, kun auton jäljet äkkiä poikkesivatkin sivutielle. Kivinen
hiljensi vauhtia ja ohjasi pyörän jäljille. Tie teki mutkan, ja sen ohi
päästyään huudahtivat molemmat sanomalehtimiehet hämmästyksestä. Tien
syrjässä seisoi heidän Tukholmasta hankkimansa auto. He pysähdyttivät
pyörän ja tarkastivat autoa. Neiti Rigeriä ei näkynyt. Hän oli
nähtävästi jättänyt auton tähän ja mennyt, ettei olisi herättänyt
epäluuloja, jalkaisin asemalle. Jorre tutki bentsiinisäiliötä ja
huomasi sen olevan vielä melkein puolillaan.

"Ottakaamme auto. Moottoripyörän voimme jättää asemalle
säilytettäväksi", ehdotti Jorre, ja Kivinen suostui. Jorre kiipesi
autoon ja monien yritysten jälkeen sai sen käännetyksi. Hän ajoi
edellä, ja Kivinen tuli perässä pyörällään.

Saavuttuaan asemalle vei Kivinen moottoripyörän tavaratoimistoon
säilytettäväksi. Jorre osti bentsiiniä kaiken varalta lisää. Kivinen
katseli hetkisen ympärilleen ja meni sitten lipunmyyjättären luo.

"Anteeksi", kysyi hän kohteliaasti tervehtien, "huomasitteko
mahdollisesti, että muuan nuori neitonen, matkapukuinen, kädessään
nahkainen laukku, osti lipun päiväjunalle?"

"Kyllä. Hän osti sen Malmborgiin. Hän tuli tänne viimeisillä
minuuteilla ja näytti koko lailla hermostuneelta."

"Kiitän." Kivinen kohotti hattuaan ja poistui Jorren luo, joka oli jo
pannut moottorin käyntiin. Auto lähti liikkeelle.

Kivinen tutki aikataulua. Jos kaikki kävisi hyvin, ehtisivät he
Malmborgiin samoihin aikoihin kuin Norjan-juna lähtisi sieltä. Jorre
lisäsi vauhtia.

Mutta kaikki ei käynyt laskelmien mukaan. Muutamassa ylämäessä halkesi
toinen takapyörän kumirengas, ja ennenkuin tilalle oli muutettu toinen,
meni kokonainen tunti. Myöhästyminen oli nyt varma.

He tulivat Malmborgiin lähes tunnin myöhästyneinä. Jorre ohjasi toisen,
paikkakunnan kahdesta, hotellin edustalle ja meni sisään. Palattuaan
hän ilmoitti, että neiti Rigerin palvelijatar oli asunut siinä ja
matkustanut pois Norjan-junalla. Hänen luonaan oli käynyt muuan neiti,
jonka tuntomerkit sopivat neiti Rigeriin.

Sanomalehtimiehet söivät hotellissa päivällisen, ja annettuaan teknikon
tarkastaa auton, lähtivät uudelleen liikkeelle. He aikoivat ajaa
suoraan raja-asemalle. Matkustajien passien järjestäminen veisi aikaa
puoli päivää, joten seikkailijat ehtisivät saavuttaa neiti Rigerin
ennenkuin tämä pääsisi poistumaan Ruotsista.

Auto kiiti eteenpäin kovilla ruotsalaisilla teillä, ja junan etumatka
väheni huomattavasti. Jorre hoiti ja ohjasi autoa erinomaisesti, ja hän
tuntui nauttivan tästä raikkaasta ja jännittävästä matkasta halki
Ruotsin. Kivisen suuttumus lauhtui vähitellen, mutta hän vannoi
itsekseen, että olivatpa sitten neiti Rigerin menettelyyn vaikuttaneet
mitkä syyt tahansa, neitonen saisi hiukan maistaa hänen kostoaan. Hän
kypsytteli mielessään muuatta pikku suunnitelmaa, jonka onnistuminen
pakottaisi neiti Rigerin muutamiksi hetkiksi sangen vakavaksi.

Illalla he olivat jo junan kanssa tasassa. Jorre lisäsi paremmilla
tieosilla vauhtia, ja kun maantie monin paikoin oikaisi paljonkin
mäkiseudussa kiemurtelevaa rataa, pääsivät he ratkaisevasti edelle.

Oli jo aivan hämärä, kun he ajoivat raja-asemalle. Juna saapuisi
parinkymmenen minuutin kuluttua. He veivät auton vuokravajaan ja
tilasivat huoneet hotellista, lähtien sitten asemalle. Heidän
odotettuaan muutaman minuutin saapui juna. Sanomalehtimiehet
tarkastivat syrjästä matkustajia.

Jorre tarttui Kivisen käsivarteen ja osoitti asemasillalle.

Neiti Riger laskeutui juuri ensiluokan vaunusta. Hän lähti yhdessä
palvelijattarensa kanssa kauppalaan päin. Sanomalehtimiehet seurasivat
pysyen kuitenkin näkymättömissä.

Neiti Riger ei ottanut ajuria, vaan tahtoi nähtävästi nauttia kävelystä
raikkaassa iltailmassa. Leveä puistokuja johti asemalta kauppalaan,
ja neiti Rigerin kulkiessa toista laitaa edellä, seurasivat
sanomalehtimiehet takana toisella puolella. Hotelli, jossa he asuivat,
oli tien varrella, mutta neiti Riger kulki sen ohi, pysähtyen viimein
erääseen toiseen. Hän keskusteli palvelijattarensa kanssa, tämä erosi
toiselle suunnalle, mutta neiti Riger meni sisään.

Sanomalehtimiehet pysähtyivät ulkopuolelle. Odotettuaan parikymmentä
minuuttia meni Jorre myöskin sisään, palaten muutaman hetken kuluttua.

"Hän asuu huoneessa n:o 16", ilmoitti hän Kiviselle.

"Saitteko selville, onko jokaiseen huoneeseen puhelin?"

"Ei, hotelliin on vain pari puhelinta, toinen matkustajille, ja se
sijaitsee alakäytävässä."

"Missä kerroksessa neiti Rigerin huone on?"

"Toisessa."

"Tulkaa, lähtekäämme hotelliin! Meidän on toimittava nyt nopeasti."

Saavuttuaan hotelliin selitti Kivinen suunnitelmansa Jorrelle, joka ne
täydelleen hyväksyi. Nuori sanomalehtimies ei mistään hinnasta tahtonut
jättää puoliväliin seikkailuretkeään, jota nyt taukoamatta oli kestänyt
muutamia päiviä, ja vaikka he ehkä aikoivatkin menetellä laittomasti,
ei hän siitä välittänyt, sillä heillä oli moraalinen oikeus puolellaan.

Jos joku olisi muutama hetki neuvottelun jälkeen nähnyt herra Minckin
poistuvan hotellista, poikkeavan pieneen puistoon ja ryhtyvän,
varovasti sivuilleen vilkuillen, poimimaan pieniä kiviä taskuihinsa,
olisi näkijä luullut mainittua sanomalehtimiestä joko vaarattomaksi
mielipuoleksi tai sitten hassahtavaksi mineraloogiksi, mutta tuskinpa
kenenkään päähän olisi pälkähtänyt ajatus, että noilla pienillä
pyöreillä kivillä aiottiin hankkia muutaman miljoonan arvosta
jalokiviä. Koottuaan kiviä riittävän määrän oikaisi Jorre vartalonsa,
kohensi pukuaan ja pyyhki kätensä palaten hotelliin. Nenäliinojen
avulla saatiin kivistä kolme kääröä, joiden ympärille kiedottiin
sanomalehtipaperia, ja koko käärö peitettiin vaatteella. Jorre haki
senjälkeen auton vajasta, kävi ostamassa lisää bentsiiniä varastoon,
tarkasti auton, muutti toisen takapyörän kumin ja ilmoitti auton olevan
valmiin.

"Minä odotan siis täällä nyt", sanoi Kivinen ja istuutui nojatuoliin.
"Palatkaa pian ja koettakaa saada koko rakennuksesta jonkunlainen
summittainen käsitys."

Jorre otti hattunsa ja lähti hotelliin, jossa neiti Riger asui.
Ovenvartijan huoneessa valvottiin. Jorre astui sisään, tervehti ja veti
esiin sanomalehden edustuskortin ja salapoliisin merkin. Ne tehosivat
täydelleen, kuten aina, ja ovenvartija alensi ääntään.

"En aio aikaansaada mitään häiriötä", kiirehti Jorre heti selittämään,
"mutta pyytäisin saada muutamia tietoja eräästä tänä iltana hotelliin
tulleesta neidistä, neiti Rigeristä."

"Kyselkää! Minä annan kaikki tiedot, jotka voin antaa", vakuutti
ovenvartija.

"Ensiksikin: asuuko neiti Riger yksin huoneessaan?"

"Asuu."

"Se on hyvä. Eikö hänen palvelijattarensa ole ollenkaan tässä
hotellissa?"

"Tänä iltana tuli tänne ainoastaan yksi neiti."

"Onko mikään neiti Rigerin huoneen viereisistä huoneista vapaa?"

"On kyllä: numero 12."

"Voiko sitä saada käyttää puoleksi tunniksi. Me maksamme kyllä hyvin."

"Se on helppo järjestää. Tässä on avain."

Ovenvartija ojensi avaimen Jorrelle, joka pisti sen taskuunsa.

"Onko teillä vara-avaimia huoneisiin?"

"On. Mihin huoneeseen haluatte sellaisen, omaanneko?"

"Ei, neiti Rigerin."

Ovenvartija kopeloi kaapissaan hetkisen ja antoi sitten Jorrelle toisen
avaimen.

"Kiitän. Ja nyt viimeinen pyyntö: näyttäkää minulle hänen passinsa."

Mies selaili matkustajien matkatodistuksia ja passeja ja veti viimein
esille halutun. Jorre tarkasti sen mielenkiinnolla ja vihelsi sitten.
Kaikki meni hyvin.

"Milloin lähtee juna Norjaan?" kysyi hän vielä.

"Huomisaamuna kello 5.18."

Jorre veti esille lompakkonsa ja maksoi pyöreähköstä huoneesta ja
saamistaan tiedoista.

"Pyytäisin vain, että jos joku sattuisi soittamaan neiti Rigerille, te
kävisitte ilmoittamassa hänelle, että hän tulisi puhelimeen."

Ovenvartija lupasi, ja Jorre pujahti ulos, rientäen odottavan Kivisen
luo. Hän kertoi tälle matkansa tulokset. Molemmat miehet maksoivat
laskunsa, auto asetettiin valmiiksi vajan edustalle ja Kivinen lähti
samaan hotelliin, josta Jorre juuri oli tullut, povellaan Jorren
poimimista kivistä laitettu paketti. Hän pujahti sisään hotellin
pääovesta, juoksi nopeasti rappuja ylös toiseen kerrokseen, pysähtyi
n:o 16:n edustalle, kuunteli siinä hetkisen ja sitten melkein
äänettömästi avasi oven n:o 12:een.

Päästyään huoneeseensa sulki Kivinen oven perässään ja jäi sen luo
kuuntelemaan. Neiti Riger oli ollut kaikesta päättäen valveilla, sillä
sisältä oli kuulunut liikettä ja sähköt olivat olleet sytytetyt.
Sanomalehtimiestä jännitti aikomansa yrityksen rohkeus ja hiukan
humoristinen häikäilemättömyys. Hän katsoi kelloaan. Aikaa oli vielä
runsaasti viisi minuuttia. Hän istahti pöydän ääreen ja äkkinäisestä
mielijohteesta kirjoitti muutaman sanan paperilapulle, jonka hän
kiinnitti pakettiin.

Alhaalta kuului puhelinsoitto, ja muutama hetki senjälkeen kuuluivat
ovenvartijan hitaat ja raskaat askeleet. Ne kulkivat pitkin käytävää ja
pysähtyivät neiti Rigerin huoneen edustalle. Kuului koputusta, ovi
avattiin ja ovenvartija lausui:

"Neiti Rigeriä pyydetään puhelimeen!"

Neiti Riger huudahti heikosti, mutta hillitsi itsensä ja seurasi
ovenvartijaa alas. Kivinen jännitti kuuloaan. Kun askeleet vaimenivat,
avasi hän ovensa, pujahti käytävään ja hiipi neiti Rigerin ovelle. Se
oli auki, kuten hän oli odottanutkin. Neiti Riger ei ollut huomannut
sitä sulkea.

Sanomalehtimies livahti sisään ja loi nopean, tutkivan silmäyksen
huoneeseen. Sohvalla näkyi matkalaukku, joka oli puoleksi auki. Kivinen
hyppäsi sohvan luo ja avasi laukun kokonaan. Siellä oli vaatteita ja
yhtä ja toista matkatavaraa, mutta alimmaisena pitkulainen nahkalaukku.
Hän veti sen esille, avasi sen pöydällä, sulloi taskuunsa sen
sisällyksen ja tunki nahkasuojuksen sisään kivipakettinsa. Se oli
hiukan liian suuri, mutta sitä ei voinut auttaa. Suljettuaan
nahkalaukun asetti Kivinen sen takaisin matkalaukkuun, pani muut
tavarat entiseen järjestykseen, hiipi ovelle ja pujahti käytävään,
päästen huoneeseensa samalla hetkellä kun neiti Riger alkoi nousta
portaita. Sanomalehtimies kuunteli oven takana, ja kuultuaan neiti
Rigerin menneen huoneeseensa hän pujahti taas käytävään, laskeutui
nopeasti, mutta äänettömästi alakertaan, jätti ovenvartijan huoneeseen
molemmat avaimet ja riensi ulos.

Pieni rajakauppala nukkui. Sanomalehtimies kiiruhti pitkin autioita
katuja ja saapui autovajan luo, jossa Jorre jo odotteli autossaan. Sen
kaksi lyhtyä heitti häikäisevän kirkkaan valojuovan tielle.

"Onnistuitteko?" kuiskasi Jorre ja kumartui Kivisen puoleen.

"Kyllä", vastasi sanomalehtimies hengästyneenä ja kiipesi autoon.
"Prinssin miljoonat ovat nyt taskussani. Mitä neiti Riger sanoi
puhelimessa?"

"Sikäli kuin saatoin päätellä äänestä, menetti hän kokonaan malttinsa.
Ilmoitin, että hänen pitää heti huomenaamulla matkustaa Norjaan.
Esiinnyin yhtenä salakuljettajana ja vahvistin sen kertomuksen, jonka
neiti Riger sai kuulla jo meiltä. Pidättelin häntä puhelimessa niin
kauan kuin jaksoin. Kai aika riitti?"

"Kyllä se riitti, mutta ei ylikään jäänyt. Pujahdin huoneeseeni samalla
hetkellä kun neiti Riger alkoi nousta portaita. Selvä on! Lähdetään!"

Auto lähti liikkeelle kohti Norjan rajaa. Kivinen järjesti prinssin
miljoonat sopivammin taskuissaan.




16.

Leikistä on maksettava leikin hinta.


Tullipuomin luona auto pysähdytettiin. Se ja matkustajat
joutuivat perusteellisen tutkimuksen ja tarkastuksen alaisiksi.
Sanomalehtimiesten passit olivat kuitenkin täydellisessä kunnossa,
Jorrenkin, sillä tukholmalaisen suurlehden reportterina hänellä oli
aina varalla passi naapurimaihin. Autoon kohdistivat tullivirkailijat
sensijaan suuremman huomion, kuitenkin ilman tulosta, sillä prinssin
miljoonat olivat hyvässä piilossa sinkkilaatikossa, joka vuorostaan oli
yhdessä bentsiinisäiliössä. Jännittyneesti katseli Kivinen, kun
virkailijat avasivat säiliön, mutta hämärä esti huomaamasta, ettei
säiliön näennäinen pohja ollutkaan todellinen, vaan jalokivilaatikon
kansi.

"Selvä on!" julisti virkailija, ja matkustajat kiipesivät autoon, joka
verkalleen lipui pitkin tietä rajaviivalle. Sen toisella puolen oli
taas tutkimus ja tarkastus, mutta sanomalehtimiehet selvisivät täällä
yhtä hyvin kuin Ruotsissakin. Kivinen nosti hattuaan, ja auto hurahti
täyteen vauhtiin. Oltiin Norjassa, ja edessä aukeni leveä ja kova tie
kesäyön varjottomassa valaistuksessa. Auton kumit suhisivat pehmeästi,
ja ilma soi korvissa.

He ajoivat koko yön. Parissa pikkukaupungissa täytettiin
bentsiinisäiliöt ja muutettiin pari kumia sekä ruokailtiin, ja sitten
uudelleen matkaan. Sivuutettiin Kristianiaan johtava maantie ja
rautatie ja ohjattiin Skagerrakin rautatielle. Tie oli leveä ja hyvä,
mutta kiemurteleva, nouseva ja laskeva, ja väliin sai auto kiivetä
ylös, vähin liukua pitkissä kierteisissä alamäissä varovaisesti ja
hitaasti. Kun tie puikahti rannalle, levisi etelässä näkyviin
sumuharsoinen, suolatuntuinen, vihertävä Skagerrak ärjyvine
maininkeineen, ja jossakin kaukana sen takana Atlantin rannaton ulappa.

Aamupäivällä ohjasi Jorre auton taitavasti pieneen huvila- ja
kylpypaikkaan pitkän, suojaisen lahden poukamaan, jonka vesi kahden
korkean ja pitkän kallioniemen välissä lepäsi melkein tyynenä,
rantahyrskyjen pauhatessa niemen nenässä ja roiskuttaessa vaahtoa alati
kosteille rantakiville. Harmaat punatiilikattoiset pikku talot olivat
sopeutuneet vuorien rinteille, ja niiden välissä kiemurtelivat
kävely- ja ajotiet. Kauppalan toisessa laidassa oli kirkko, toisessa
hotelli komean puutarhan keskellä, ja leveä valtatie johti alas rantaan
kasinolle ja kylpylaitokseen sekä sieltä parin kolmen kilometrin päässä
olevalle rautatieasemalle. Paikka oli eristetty ja yksinäinen ja
kuitenkin mitä läheisimmässä yhteydessä suurten keskusten kanssa, sinne
pääsi sekä rautateitse että laivalla, joten se oli kuin luotu pienten
-- eikä aina niin pientenkään -- seikkailujen näyttämöksi, joita
nykypäivien maailma kihisee yhtä täynnä kuin kevätlammikon vesi
pikkueläviä, vaikka syrjäinen niiden havaitsemiseksi tarvitsee
mikroskooppisen tarkkaa huomiokykyä, keksiäkseen noiden huolettomien ja
elämäniloisten ihmisten joukosta seikkailudraamojen tai -komedioitten
näyttelijät, sankarit ja tahdottomat statistit.

Sanomalehtimiehet tiesivät, että Kuststadin lentokoneseikkailu tulisi
päättymään tässä kauppalassa, kaikessa hiljaisuudessa, mutta tavalla,
jota sen näyttelijät eivät seikkailuun ryhtyessään olisi voineet
mitenkään edes uneksia. Suomalainen sanomalehtimies oli nyt
lopullisesti kypsyttänyt suunnitelmansa, tai oikeastaan kaksi
suunnitelmaansa. Hän panisi ne täytäntöön. Ja neiti Riger saisi
leikistään maksaa leikin hinnan.

Seikkailijat ohjasivat auton hotellin edustalle ja astuivat maahan.
Auto vietiin vajaan, ja sanomalehtimiehet nousivat leveitä, ilmavia
portaita pitkin hotellin vastaanottohuoneeseen, tilaten itselleen
huoneen. Heidät ohjattiin sinne. Kivinen tilasi aamiaisen huoneeseen,
sillä likaisina ja pölyisinä pitkän automatkan jälkeen he eivät
tahtoneet mennä alas ruokasaliin.

"Milloin saapuu Ruotsinjuna?" kysyi Kivinen tarjoilijalta.

"Kello 4.32."

"Varaatte kaksi huonetta lisää neidille ja hänen palvelijattarelleen.
Laittakaa auto asemalle vastaan."

Kivinen kuvasi neiti Rigerin ulkomuodon, ja Jorre hymähteli itsekseen.
Mitähän seikkailijatar sanoisi saavuttuaan?

"Mutta muistakaa, ettette mainitse meistä mitään, jos neiti sattuisi
jotakin kysymään. Sanotte vain, että teille on tullut määräys. Muuten,
herättäkää meidät siinä puoli neljältä, joka tapauksessa ennen junan
tuloa. Oletteko ymmärtänyt?"

Tarjoilija kumarsi ja lupasi täyttää määräykset. Hänen poistuttuaan
söivät automatkailijat hyvällä ruokahalulla aamiaisensa, riisuivat
hiukan yltään ja ojentautuivat vuoteilleen levätäkseen muutaman tunnin
ajan ja käydäkseen senjälkeen uusin voimin seikkailuihinsa.

Kivinen sytytti savukkeen, imaisi pari kertaa hienoa tuoksua
sieraimiinsa ja vaipui horroksiin. Kello löi puoli kaksitoista.

He nukkuivat kolme ja puoli tuntia, sillä kello löi juuri kolme, kun
Kivinen havahtui. Hän hyppäsi lattialle ja tunsi melkoisesti
virkistyneensä. Herättämättä Jorrea hän peseytyi perusteellisesti
kylmällä vedellä, siisti hiukan itseään ja tunsi taas olevansa kuin
uusi ihminen.

Hän painoi soittokellon nappulaa, ja tarjoilija koputti ovelle, astuen
sisään. Kivinen pyysi sanomalehtiä, ryhtyen sitten niitä lukemaan. Hän
toivoi löytävänsä erään uutisen, joka vahvistaisi hänen otaksumaansa.
Hän tutki lehdet tarkkaan, tarttui viimeiseen ja keksi kuin keksikin
pikku-uutisten joukosta sen, jota oli etsinytkin. Se oli lyhyt ja
melkein arvoton muille kuin hänelle:

"Mikäli olemme saaneet tietää, saapuu... ent. prinssi Kristianiaan
lauantaina. Prinssi matkustaa yksityishenkilönä."

Kivinen pani lehden pöydälle ja vihelsi hiljaa. Neiti Riger kohtaisi
siis prinssin huomenna ja luovuttaisi hänelle jalokivistä saamansa
hinnan, nimittäin ensimmäisestä lähetyksestä. Toisen nahkalaukun
sisällys oli Kivisen matkalaukussa. Sanomalehtimies ihmetteli vain,
millä tavoin neiti Riger oli aikonut salakuljettaa jalokivet Ruotsista
Norjaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua Jorrekin heräsi ja nousi ylös. Miehet
ottivat hattunsa ja lähtivät ulos. Ilma oli ihana, ylhäällä suhiseva
merituuli loi raikkautta, ja vuonokauppala loisti taloineen,
puutarhoineen ja nurmikkoineen keskikesän heleydessä. He kulkivat
puiden reunustamaa tietä pitkin asemalle päin, mutta pyörsivät takaisin
ja menivät hotellin yläverannalle ollakseen läsnä, kun neiti Riger
saapuisi hotelliin. Jos hän saapuisi ollenkaan? Kivinen oli kuitenkin
melkein varma, ettei neiti Riger voisi toisinkaan menetellä.

Tilattuaan hiukan juotavaa he istuutuivat pöydän ääreen ja näkivät
kauempana tiellä kaksi autoa tulossa hotellia kohti. Niiden ollessa
lähempänä tunsi Kivinen toisessa vaunussa istuvan neiti Rigerin ja
tämän palvelijattaren. Auto pysähtyi pääoven edustalle, ja matkustajat
astuivat maahan. Solakkana ja notkeana neiti Riger lähti nousemaan
portaita, mutta Kivinen oli huomaavinaan hänen kasvoillaan hätääntyneen
ja harhailevan ilmeen.

Verannan ovi oli auki vastaanottohuoneeseen, ja molemmat miehet
kuulivat aivan selvään siellä syntyneen keskustelun. Kivinen nautti
kuin koulupoika pikku kepposensa onnistumisesta.

"Saanko kaksi huonetta", sanoi neiti Riger, ja hänen äänestään kuului
halu päästä mahdollisimman pian yksinäisyyteen.

"Anteeksi", kuului ovenvartija sanovan, "mutta neidin nimi on
luultavasti Riger?"

Tulija ei voinut pidättää huudahdusta.

"Niin... on kylläkin, mutta miten tämä on mahdollista?" sopersi hän
kiihtyneenä.

"Meille on tullut määräys varata teille ja palvelijattarellenne kaksi
huonetta", selitti ovenvartija.

"Varata meille kaksi huonetta! Miten tämä on mahdollista? Kuka teille
on sellaisen määräyksen antanut?" Neiti Riger tunsi joutuneensa
keskelle tapauksia, joiden syytä ja alkuperää hän ei voinut
aavistaakaan.

"Sitä me emme tiedä. Aamupäivällä tuli sähkösanoma. Kai se on oikein?"
kysyi ovenvartija.

"On kyllä", sanoi neiti Riger venytellen. "Niin, ehkä onkin niin, että
serkkuni on sähköttänyt tänne jo edeltäpäin ja kaiken varalta.
Hämmästyin vain, sillä en ollut itsekään varma tulostani. Kiitän joka
tapauksessa. Ohjatkaa minut huoneeseeni."

Kivinen hymähti mielessään neiti Rigerin yksinkertaiselle serkkuun
vetoamiselle. Mutta nopeasti sanomalehtimiehet kumartuivat lasiensa
ääreen, kun neiti Riger ovenvartijan opastamana ja palvelijattarensa
seuraamana samassa vilahti oven ohitse. Hän ei kuitenkaan mitään
huomannut.

Kivinen ja Jorre vetäytyivät huoneeseensa koko iltapuoleksi.
Tarjoilijalta sai Kivinen tietää, että neiti Riger asui huoneessa n:o
23, että hän oli tilannut päivällisen huoneeseensa ja lähettänyt
sähkösanoman Köpenhaminaan.

-- Prinssille, -- ajatteli Kivinen.

Hän istui ikkunan ääressä ja katseli puutarhan läpi hämärtyvälle
lahdelle. Kasinolta kuului soittoa, jotkut rattaat rämisivät kovalla
tiellä, ja lehdet suhisivat hiljaisessa tuulessa. Lahdensuulta
kantautui maininkien kohina kaukaisena yhtämittaisena meluna
rauhalliseen hotellihuoneeseen. Jorre makaili leposohvalla ja
kirjoitteli lehdelleen pirteää matkakuvausta autoretkeltä Ruotsin ja
Norjan halki, puhallellen sekä ulkonaisesti että sisäisesti tyytyväisen
näköisenä hienoja savuhattaroita sivulleen. Kivinen oli kertonut
hänelle koko seikkailun alusta saakka ja luvannut, että hän saisi
kirjoittaa siitä selostuksen sanomalehdelleen, kuitenkin sellaisessa
muodossa, etteivät seikkailun toimivat henkilöt joutuisi kärsimään.
Nuori sanomalehtimies tiesi ansaitsevansa kannuksensa tällä matkalla.

Alkoi jo hämärtää, kun ovelle koputettiin.

"Sisään!" sanoi Kivinen kohoutumatta mukavasta asennostaan
nojatuolissa. Oviaukkoon ilmestyi tarjoilija, joka livahti sisään ja
sulki oven perästään.

"Ajattelin teidän ehkä haluavan tietää, että neiti Riger lähti juuri
kävelemään", virkkoi hän hiljaa.

"Teillä on sattuvat ajatukset", naurahti Kivinen hieman ivallisesti,
"mutta kiitän todellakin. Minne päin hän lähti?"

"Hän lähti rantatielle, sille, joka vie niemenkärkeen. Hän ei ole vielä
ehtinyt kauas."

"Niinkö! Te kai sitten luultavasti tiedätte myös, menikö hän yksin vai
palvelijattarensa seurassa?"

"Yksin."

"Hyvä on."

Tarjoilija poistui, ja Kivinen mietti hetkisen. Jorre katseli
kiinteästi suomalaista virkaveljeänsä ja naurahti hiljaa.

"Tarjoilijat ovat eräässä suhteessa ihmeväkeä", hän sanoi.
"Jokahetkinen harjoitus tekee heidät väkisinkin ajatustenlukijoiksi,
monesti niin tarkoiksi, että hämmästyy, ja melkein aina sellaisiksi,
että ajatustenluku tuntuu tunkeilevaisuudelta."

"Kyllä minun ajatukseni tällä kertaa ainakin oikein luettiin", vastasi
Kivinen ja nousi ylös. "Lähden nyt yllättämään seikkailijattaremme ja
puhumaan suuni puhtaaksi. Tapaamme toisemme myöhemmin."

Hotellin portailla sanomalehtimies pysähtyi ja silmäsi rantatielle.
Neiti Riger käveli noin parinsadan metrin päässä. Kivinen ei kuitenkaan
lähtenyt hänen jälkeensä, vaan oikaisi muuatta poikkikatua pitkin.
Päästyään rantatielle, joka kulki noin viidentoista metrin korkeudella
lahden pinnasta ja jota reunusti korkea kivivalli, hän istahti vallin
reunalle ja sytytti savukkeen. Hän ei nähnyt, mutta kuuli neiti Rigerin
askelten lähestyvän. Kun ne olivat kohdalla, sanomalehtimies
kohottautui seisomaan, kääntyi tulijaan päin ja luontevasti tervehtien
virkkoi levollisesti:

"Hyvää iltaa, neiti Riger!"

Hän näki värin vaihtelevan kauniin vastustajattarensa
kasvoilla heleimmästä punaisesta valkoiseen, hänen suupielensä
nytkähtelivät, silmät laajenivat hämmästyksestä ja sormet tempoilivat
suonenvedontapaisesti käsilaukun nahkahihnoja. Puoliavointen huulten
välistä tunkeutui tukahdutettu huudahdus. Näytti siltä kuin kiitävän
nopea ilonhäivähdys olisi väikkynyt yli kasvojen, mutta se katosi
samassa, neiti Riger teki silminnähtävästi rajuja ponnistuksia
palauttaakseen mielenmalttinsa, Kivisen edelleenkin seisoessa
rauhallisena kunnioittavassa ja odottavassa asennossaan kaunottaren
edessä, ja vain erikoisen terävä tarkkailija olisi voinut todeta hänen
sisäisesti nauttivan pieneksi kostoksi järjestämästään yllätyksestä.
Neiti Riger vetäisi pari kertaa syvään henkeään, pudisti päätänsä kuin
häivyttääkseen ilmestyksen silmistään ja ojensi kätensä.

"Herra Kivinen, te olette noita!" huudahti hän toistamiseen
ihastuttavasti hymyillen ja puristi pitkään sanomalehtimiehen kättä,
voimatta kuitenkaan estää sitä, että punerrus levisi uudelleen
kasvoille ja laskeutui valkoiselle kaulalle.

"En suinkaan", naurahti Kivinen, ja he lähtivät kulkemaan eteenpäin
niemelle. "En ole noita, mutta minussa on vain hitunen meidän
suomalaisten kansallisominaisuutta, sitkeyttä. Kun kansa vuosisatoja
vääntää monihaaraisia, syvään juurtuneita kantoja kaskistaan, kehittyy
sitkeys pakostakin. Me emme ole oppineet hellittämään."

Neiti Riger ei vastannut mitään, vaan kulki äänettömänä
sanomalehtimiehen vierellä. Tie kääntyi niemelle, ja mereltä puhalsi
äkkiä kylmähkö tuulenhenki. Tie nousi korkeammalle, mutkitteli,
päättyen pienen soman alppimajan tyyliin rakennetun ravintolan
edustalle, jonka punainen katto loisti himmeänä rosoisten ruskeiden
kallioiden keskellä. Se oli suojaavan kallionkielekkeen takana, ja
tuulenhenki oli tuntumattomissa, kun he istahtivat ravintolan
yläverannalle pienen pöydän ääreen.

"Miten te löysitte minut?" kysyi neiti Riger viimein, kun kahvia tuonut
tarjoilijaneiti oli poistunut ja he olivat jääneet kahden.

"Ei minun tarvinnut etsiäkään", vastasi sanomalehtimies kiusoittavasti,
"sillä tiesin matkanne päämäärän."

"Tiesitte? En ole muistaakseni siitä milloinkaan mitään sanonut",
muistutteli neiti Riger.

"Ette kylläkään sanonut, mutta näytitte minulle passinne, ja se
riitti."

"Minä en näyttänyt teille passiani", lausui neitonen lujasti. "Muistan
kyllä, että puhuimme siitä jotakin, mutta en näyttänyt."

"Ette kylläkään itse näyttänyt, mutta minulla oli rohkeutta katsoa,
muistatteko, matkalla Tukholmasta Kuststadiin", valehteli Kivinen,
sillä hän ei tahtonut ilmaista keppostaan rajakauppalassa vielä
toistaiseksi.

Neiti Riger pudisti päätänsä, mutta ei virkkanut mitään.

"Ja miten te tulitte?" jatkoi hän hetken perästä kuulusteluaan.
"Ehdittekö tänne ennen minua?"

"Kyllä. Muistattehan kai, että jätitte automme maantielle. Tulimme
siinä tänä aamuna. Ja tietäen, että te tulette iltapuolella, rohkenin
tilata teille huoneetkin hotellista."

Neiti Riger tuntui saaneen takaisin kaiken itsehillintänsä, sillä hän
nauroi vallattomasti.

"Ja kaiken tämän olette kai järjestänyt kostoksi siitä, että karkasin
luotanne Kuststadissa?"

"Tietysti, ja kai teidänkin täytyy myöntää, että rikokseen katsoen on
kosto toistaiseksi ollut sekä lievä että onnistunut?"

"Onnistunut kylläkin, mutta en sano sitä lieväksi. Menetin kokonaan
malttini tullessani hotelliin ja kuullessani, että minulle oli jo
tilattu huoneet..."

"Niin, me kuulimme teidän keskustelunne", keskeytti Kivinen sangen
kuivasti.

"Te olette kostonhimoinen ja nautitte kostonne viimeiseen tippaan",
sanoi neiti Riger teennäisen surkeasti.

"Ehkä, mutta nyt haluaisin tietää, miten matkanne sujui? Te saitte
tietenkin jalokivilaukun, koska herra Popov ja teidän nöyrin
palvelijanne sai vain meren rantakiviä."

"Sain", virkkoi neitonen ja muuttui samalla vakavaksi.

"Niin, me pusertelimme herra Popovilta tietoja ja papereita puolisen
tuntia, ennenkuin tutkimme laukun sisällyksen ja huomasimme laukun
kivipussiksi. Jätimme silloin Popovin omiin oloihinsa ja hyppäsimme
moottoripyörälle. Kohtauspaikka oli tyhjä. Jatkoimme matkaamme, ja nyt
olemme täällä. Paperit ovat tässä" -- ja kohteliaasti kumartaen ojensi
Kivinen muutaman paperin neiti Rigerille. "Olette nyt luultavasti
tyytyväinen. Paperit ovat tässä ja jalokivet huostassanne."

Neiti Rigerin ilme näytti rukoilevalta, mutta samalla hän tarkasti
sanomalehtimiestä.

"Minä sain kyllä jalokivet, mutta ne _varastettiin_ minulta rajalla",
sanoi hän hitaasti. Ainoakaan väre ei antanut sanomalehtimiestä ilmi.
Hän puhkesi aivan luonnolliseen hämmästyksen huudahdukseen.

"Varastetut! Mitä nyt teette? Ja prinssi saapuu huomenna!"

"Mistä te tiedätte prinssin saapumisesta, te noita?"

"Luin sanomalehdestä uutisen. Mutta se on nyt toistaiseksi sivuseikka.
Kertokaahan, miten varkaus tapahtui?"

"Ihmeellisintä koko asiassa on, etten sitä tiedä. En laskenut laukkua
hetkeksikään näkyvistäni, mutta kun viime yönä lähdin ennakolta tehdyn
sopimuksen mukaan muutaman jalokivikauppiaan luo rajakauppalassa,
huomasin laukun avattuani sen sisältävän pieniä kiviä. Malmborgissa
olin kuitenkin todennut sen sisältävän jalokiviä."

Sanomalehtimies kuunteli näennäisesti hyvin tarkkaavaisena, mutta
sisäisesti hän oli hyvillään, että kepponen oli niin täydelleen
onnistunut.

"Ettekö siis edes tiedä, missä varkaus on tapahtunut?" kysyi hän hetken
kuluttua.

"En osaa sitäkään sanoa. Junassa vartioin laukkua huolellisesti, toin
sen hotelliin, eikä huoneessani siellä käynyt ketään vierasta
henkilöä."

"Ettekö epäile salakuljettajia?"

"Mutta nehän ovat vangitut, Popovia lukuunottamatta, josta jo
kerroitte. Niin, oikeastaan, heitä minä epäilenkin, sillä
rajakauppalassa soitti minulle muuan ja kehoitti mitä pikimmin
pakenemaan Norjaan. Olin niin täydellisesti hämmästynyt, etten ehtinyt
edes tiedustella, kuka hän on, miten hän oli päässyt jäljilleni ja
tiesi minun oleskelevan hotellissa. Ja varkaan on täytynyt tietää
edeltäpäin jalokivistä, sillä muutoin olisi viety koko laukku. Nyt on
lisäksi vielä vaivauduttu vaihtamaan jalokivet tavallisiin kiviin."

"Jalokivet oli siis vaihdettu?"

"Niin, ja käärön päällä oli pieni paperilappu, jossa oli sanat: Se
parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!"

"Ja mitä yhteyttä olisi noilla sanoilla ja tapahtumilla?"

"Niin, kuulkaas, minä kerron nyt hiukan. Minä ja veljeni, tehän
tiedätte, epäilimme salakuljettajia ja päätimme heidät pettää, niinkuin
he olivat päättäneet pettää meidät. Suunnitelma oli veljeni, ja se oli
seuraava: hän lentäisi etelämpänä Kuststadia sisämaahan päin ja sen
kohdalla kääntyisi merelle. Minun tuli olla sillä paikalla, johon
jätitte auton. Siihen veljeni heitti jalokivipaketin, mutta toisen
paketin hän heitti huvilani puutarhaan, jossa salakuljettaja oli
vartioimassa. Oli luultavaa, että epäluulot kohdistuisivat vain toiseen
pakettiin ja poliisi pääsisi vain kivipaketin perille. Minä olisin
sillä aikaa paennut Norjaan. Suunnitelma oli koko yksinkertainen ja
epäjohdonmukainenkin, mutta me laadimmekin sen aivan viime hetkessä,
sillä sattumalta sain tietää Kahlin ja Popovin suunnitteleman
kaappauksen. Mahdollisen kiristyksen pelossa en tahtonut paljastaa
joukkuetta. Aioin asettaa kaikki yhden kortin varaan ja voittaa. Ja
voitin myös", sanoi neiti Riger lujasti.

"Ja me tulimme väliin", virkkoi sanomalehtimies, "mutta kuultuanne
Popovin päässeen pakenemaan, te ette luopunut suunnitelmastanne, vaan
lähditte meidän kanssamme Kuststadiin, karaten sitten ilman muuta ja
narraten meidät perinpohjaisesti. Erittäin kauniisti tehty!"

"Mutta ottakaa huomioon, että minun täytyi saada paperit Popovilta."

"Miksi annoitte ne hänelle, vaikka tiesitte hänet petturiksi?"

"Ne paperit, jotka annoin hänelle myöhemmin, eivät todistaneet mitään.
Mutta aikaisemmin olin antanut hänelle yhden, ja se olisi riittänyt."

Sanomalehtimies nauroi hiukan katkerasti.

"Te olette loistavan älykäs ja kylmä. Se tuottaa kunniaa päällenne. Ja
huvittaaksenne sitten itseänne te asetitte meidät narrin osaan,
vangitsemaan Popovia kivipusseineen. Ettekö luottanut minuun?"

"Luotin", sanoi neiti Riger yksinkertaisen vakuuttavasti.

"Naisellinen johdonmukaisuus on jotakin bolshevistista
johdonmukaisuutta. Te luotitte minuun, kun hankin teille papereita
Popovilta, mutta ette silloin, kun vastaanotitte jalokivilaukun?"

"Tässä ei ollut kysymys luottamuksesta", lausui neiti Riger nopeasti.

"Mistä sitten?" kysyi sanomalehtimies ja katsoi kaunista
seikkailijatarta tutkivasti. Neiti Riger suipisti pientä suutaan ja
pudisti päätänsä.

"Ei mistään!" vastasi hän, katsomatta Kiviseen. He olivat molemmat
ääneti. Ylhäällä suhisi tuuli, maininkien kohina kantautui
yhtämittaisena pauhuna, ja lahden toinen rantama hämärtyi
näkymättömiin.

"Tiedättekö, neiti Riger, että olen koko ajan jatkuvasti menetellyt
virheellisesti teitä kohtaan", aloitti sanomalehtimies.

"Kuinka niin?"

"Olen koko ajan loukannut naisen voimakkainta ja vaarallisinta
ominaisuutta, en sano pahetta, vaikka jotkut moralistit niin sanovat,
ominaisuutta, joka on jokaisessa naisessa..."

"Mitä?"

"Naisellista itserakkautta. Se esiintyy moninaisin muodoin, ja teidän
ja minun kesken siinä, että tahtoisimme kumpikin emme vain voittaa,
mutta lisäksi saada toisen tunnustamaan tappionsa. Vetomme muuttui
vakavammaksi kuin olisimme voineet luullakaan. En ole voinut peräytyä,
minun on täytynyt saada teidät voitetuksi, saada selville kaikki asiat,
jotka koskevat teitä, ja sitten voittajana saada teidät alistumaan ja
tunnustamaan minut voittajaksenne. Te tiedätte tulleenne voitetuksi,
mutta itserakkautenne ei mitenkään salli teidän sitä tunnustaa, ja
niinpä te viimeisellä hetkellä koetitte voittaa jo menetetyn pelin.
Siitä syystä te karkasitte, eikö totta?"

Neiti Riger pudisti uudelleen päätänsä.

"Teillä ei ole oikeutta vaatia minua vastaamaan."

"En vaadikaan enää, minä pakoitan teidät siihen", sanoi sanomalehtimies
lujasti ja hänen äänessään soinnahti ehdoton varmuus. "Mutta
jättäkäämme se sikseen. Miten aiotte selviytyä nyt prinssistä?"

Seikkailijatar muuttui vakavaksi.

"En ollenkaan tiedä. Minusta tuntuu vieläkin unennäöltä, mahdottomalta
käsittää, että jalokivet olisivat varastetut. En voi prinssille sanoa
muuta kuin totuuden."

"Eikö hän teitä epäile?"

"En tiedä. Vastattava minun on."

"Niin, leikistä on maksettava leikin hinta. Intohimot kostavat itsensä
ja itserakkaus käy kalliiksi. Koetitteko saada selvää varkaudesta?"

"En voinut tehdä paljoakaan. Poliisille ei voinut ilmoittaa, sillä
silloin olisin itse joutunut kiinni. En uskaltanut kuulustella edes
hotellin palvelusväkeä."

Neiti Riger nojasi päänsä käsiin ja tuijotti eteensä. Sanomalehtimies
tunsi heltyvänsä, ja hänen täytyi voittaa itsensä, ollakseen
paljastamatta itseään. Ei, hän oli nyt voiton puolella, ja jos hän
tahtoi todella voittaa, täytyi hänen menetellä harkitusti. Itsepäinen
seikkailijatar oli masennettava. Neiti Rigerin oli maksettava leikistä
leikin hinta. Lääke oli ehkä hiukan liian voimakasta, mutta
sanomalehtimies tiesi, etteivät pikkuannokset pystyisi neiti Rigeriin.
Taistelussa saattoi vain joko voittaa tai joutua tappiolle. Ja hän
tahtoi voittaa.

Ja sensijaan että olisi kertonut oman kepposensa ja päästänyt neiti
Rigerin miljoonahuolistaan, hän vaikeni ja katseli miettiväisenä
lahdelle. Hän ei enää tarjoaisi apuaan. Ja ikäänkuin arvaten hänen
ajatuksensa laski neiti Riger äkkiä kätensä pehmeästi hänen kädelleen.

"Minulla ei ole oikeutta, mutta" -- ääni kuulosti sangen
alistuvaiselta, ja sanomalehtimies oli varma, ettei se ollut
teeskennelty -- "antakaa armon nyt käydä oikeudesta. Ettekö voisi
auttaa minua jollakin tavalla?"

Sanomalehtimies katsoi syviin silmiin, ja ratkaisevasti voiton puolella
ollen hän ei milloinkaan ollut tuntenut niin vastustamatonta kiusausta
luopua kostostaan ja käyttää suorinta tietä voittoon. Mutta hän tahtoi
olla varma, eikä noihin silmiin niiden syvyydestä huolimatta saattanut
luottaa. Molemmat olivat suloisia, sekä kosto että rakkaus, ja hän
päätti nauttia kumpaisestakin.

"Hyvä. Minä autan, mutta seuraavilla ehdoilla: saan menetellä mieleni
mukaan, en tee tiliä teille aikeistani, ja jos saan takaisin jalokivet,
on minulla oikeus, mikäli prinssi suostuu, käyttää niistä kymmenen
prosenttia esittämääni tarkoitukseeni, en tietenkään välillisesti eikä
välittömästi omaksi hyväkseni. Suostutteko?"

"En ymmärrä ehtojanne, mutta suostun", sanoi neiti Riger keventyneenä
ja ojensi kätensä.

He palasivat hotelliin.

Iltamyöhällä lähtivät sanomalehtimiehet kaikessa hiljaisuudessa autolla
Kristianiaan.




17.

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.


Aamulla sanomalehtimiehet olivat Kristianiassa. Auton he jättivät
hotelliin, veivät matkalaukkunsa huoneeseen ja lähtivät itse ulos
kesäaamun valkeassa hämyssä kylpevään kaupunkiin.

Suurkaupunki ei nukkunut. Satamassa virkosi vähitellen työ, laivoihin
alettiin nostattaa höyryä, samoin höyryvinttureihin, rautatieasemalta
kulki tavarakuormia, kadunlakaisijat olivat toimessaan, ja heidän
rantaan ehdittyään kuului jo veturin vihellyksiä satamaradalla. Ilma
oli kirkas, hiukan kylmä, veden yllä leijaili huurua ja siellä täällä
pisti sumusta esiin vain talojen yläosat ja kirkkojen tornit.

Sanomalehtimiehet kulkivat pitkin sataman reunaa, nauttien varhaisesta
aamuhetkestä ja raikkaasta ilmasta.

"Milloinkahan prinssi saapuu?" kysäisi Jorre, katsoen samalla kelloaan.
Se läheni viittä.

"Laiva tulee kello kuusi aamulla, mutta me kai saamme tietää prinssin
oleskelupaikan jostakin sanomalehdestä."

"Ei, me teimme tyhmästi, jättäessämme auton hotelliin. Voisimme odottaa
siinä laivan tuloa, ja sitten seurata prinssiä hotelliin."

Kivinen mietti hetkisen.

"Ehkäpä niin onkin parasta. Meidän ei tarvitse ilmoittaa itseämme
kenellekään. Ehdimmekö vielä hakea auton?"

"Kyllä, vallan hyvin."

Sanomalehtimiehet kääntyivät takaisin ja palasivat hotelliinsa. Vähän
ennen kuutta he olivat uudelleen satamassa. Jorre ohjasi auton laiturin
vireen. Sinne oli aikaisemmin saapunut joukko autoja ja ajureita,
tullivirkailijoita ja poliiseja. Kööpenhaminan laiva laski laituriin
muutaman minuutin yli kuusi, ja matkustajat alkoivat tulla maihin,
läpäistyään ensin tulli- ja passitarkastuksen.

Molemmat sanomalehtimiehet pitivät tarkoin silmällä matkustajia.
Melkein heti he tunsivat prinssin, pitkän, mustan, kalpeakasvoisen
nuoren miehen, joka nähtävästikin entisen sotilaspalvelijansa
seuraamana laskeutui laivasta. Prinssin tavarat vietiin autoon,
palvelija istuutui kuljettajan viereen, ja auto läksi liikkeelle.
Samassa Jorrekin pani oman autonsa käyntiin ja ohjasi prinssin auton
jälkeen. He ajoivat läpi kaupungin muutamaan suureen hotelliin, jonne
prinssi pysähtyi.

Jorre seisahdutti auton jonkun matkan päähän ja lähti hotelliin,
onnistuen saamaan tarpeelliset tiedot.

Kello yhdeksän aikaan sanomalehtimiehet saapuivat uudelleen prinssin
hotelliin. Kivinen oli päättänyt nyt lopullisesti toteuttaa
suunnitelmansa.

He kysyivät hotellin ovenvartijalta prinssiä. Hän neuvoi heidät toiseen
kerrokseen. Käytäväpalvelija vei prinssille Kivisen käyntikortin
suljetussa kuoressa. Sanomalehtimies oli kirjoittanut korttiin muutaman
sanan ja oli varma vastaanotosta. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä
käytäväpalvelija palasi ilmoittaen, että prinssi odotti.

Sanomalehtimies koputti.

"Sisään!" kuului sotilaallinen, syvä ääni sanovan, ja sanomalehtimiehet
astuivat loistavasti kalustettuun hotellihuoneeseen. Prinssi istui
nojatuolissa kirjoituspöydän ääressä, ja vaikka hän koetti peittää
hämmästystään, näkyi hänen ilmeestään, että hän ei ollenkaan
ymmärtänyt, mitä kahdella sanomalehtimiehellä nyt heti oli asiaa
hänelle ja mistä he tiesivät "jotakin Kuststadin jutusta", kuten
Kivinen oli nimikorttiinsa kirjoittanut.

Kivinen tervehti, samoin Jorre, ja prinssi viittasi vieraita istumaan.

"Mikä tuottaa minulle kunnian...?" aloitti hän ja kiinnitti tutkivan
katseensa sanomalehtimiehiin. "Ei suinkaan tässä ole tarkoituksena,
omituisen verukkeen varassa, haastatella minua? Ilmoitan heti alussa,
etten alistu minkäänlaiseen haastatteluun."

"Voitte olla rauhassa siinä suhteessa", sanoi Kivinen kylmästi. "Meillä
on tärkeämpää asiaa. Kuten kirjoitin nimikortilleni, on aikomuksemme
selvittää hiukan Kuststadin juttua."

"Mitä ihmettä", huudahti prinssi. "Mitä tekemistä minulla on jonkun
Kuststadin jutun kanssa?"

"Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta siinä suhteessa ei vallitse
mitään epäilyksiä. Luutnantti Karl Riger salakuljetti lentokoneella
kaksi kertaa jalokiviä Kuststadiin, jossa ne vastaanotti hänen
sisarensa neiti Elise Riger. Jalokivet olivat teidän ylhäisyytenne
perhekalleuksia."

Prinssi oli Kivisen puhuessa käynyt kalpeaksi, hänen piirteensä
jännittyivät, ja kuin huomaamattaan koetti hän saada auki
kirjoituspöydän laatikkoa.

"Siis kysymyksessä on kiristys?" lausui hän hitaasti ja silmäsi
ylenkatseellisesti sanomalehtimiehiä.

"Kyllä, tavallaan", vastasi Kivinen samaan äänilajiin. "Me aiomme teitä
hiukan kiristää, mutta pyydämme, että jättäisitte pöytälaatikon ja
siellä todennäköisesti olevan ampuma-aseen rauhaan. Me emme ole tulleet
tänne sitä varten, ettekä te sillä tavoin asemastanne selviä."

Prinssi tempasi kätensä pois kuin pahanteosta tavattuna ja jäi istumaan
aivan liikkumatta.

"Kas niin, ymmärrän asemani. Olen joutunut roistojen käsiin ja saan
maksaa. Paljonko vaaditte?"

Kivinen tunsi poskiensa kuumenevan, mutta hän hillitsi itsensä. Prinssi
saisi pyytää loukkauksensa anteeksi.

"Paljonko vaadimme? Ainoastaan kymmenen prosenttia."

"Niinkö? Ja paljonko luulette sen olevan?"

"Noin miljoona kruunua."

Prinssi nauroi katkerasti.

"Kaunis summa. Mutta olkoon, esittäkää ehtonne! Minähän voin vain
alistua."

Hän sytytti savukkeen ja sulki silmänsä, jääden puolittain makaamaan
nojatuolissaan.

Sanomalehtimies alkoi puhua. Hän kertoi prinssille heidän osuutensa
jutussa, kertoi seikkailut Kuststadissa ja Tukholmassa, ja prinssi
kuunteli virkkamatta sanaakaan.

"Te puhuitte kiristyksestä", jatkoi sanomalehtimies, "ja sitähän meidän
suunnitelmamme onkin, mutta ei sellaista kiristystä kuitenkaan kuin te
luulitte. Me emme tahdo rahoja itsellemme."

Prinssi kohottautui makaavasta asennostaan.

"Kenelle sitten?" tiedusti hän ivallisesti ja epäuskoisesti.

"Teidän ylhäisyytenne! Te olette aatelismies ja tiedätte tai ainakin
teidän pitäisi tietää, että aateluus velvoittaa. Te olette menettänyt
vallankumouksessa paljon, paljon sellaista, jonka katsotte kuuluvan
itsellenne, mutta jos teillä on hitunenkin isänmaanrakkautta jäljellä,
niin teidän täytyy myöntää, että salakuljetuksenne oli rikos nääntyvää
kansaanne kohtaan, kansaa, joka nyt on kuolemaisillaan neljän
sotavuoden kiroihin. Teillä ei ole oikeutta riistää kansalle tulevaa
osaa. Olen varma siitä, että te itsekin myönnätte tämän. Ja syynä
siihen, etten paljastanut salakuljetusjuttua, oli se, että toivoin
voivani hyvittää sen kaikessa hiljaisuudessa. Ja nyt aion sen tehdä. Te
saatte, prinssi, miljoonanne, mutta kymmenen prosenttia on teidän
lähetettävä Wienin nääntyvälle väestölle. Ja huomatkaa vielä:
tuntemattomana lahjoittajana, sillä kaiken sen jälkeen, mitä on
tapahtunut, teillä ei ole enää oikeutta esiintyä minään jalomielisenä
isänmaan auttajana. Te ette lahjoita, vaan te annatte sen, mikä teidän
on annettava. Tietenkin, tämä on kiristystä, ja kiristäjät ovat
roistoja, mutta ennemmin minä kuitenkin olen sellainen. Te lähetätte
tänään pankin kautta mainitun summan Wieniin."

Prinssi oli kuunnellut Kivisen jyrkkää puhetta liikkumattomana,
mutta väri vaihteli hänen kasvoillaan. Hän nousi ylös ja astui
sanomalehtimiesten luo, ojentaen kätensä.

"Pyydän todellakin anteeksi loukkaavia sanojani", virkkoi hän
miehekkäästi, "mutta en ole ehkä minäkään niin huono kuin te luulette.
Kas tässä on maksuosoitus miljoonalle. Aioin sen lähettää Wieniin.
Teillä oli sama ajatus."

Kivinen tunsi menevänsä hiukan hämilleen. "Sitten ei meillä olekaan
muuta asiaa. Jalokivenne ovat tässä." Kivinen nosti kirjoituspöydälle
matkalaukun ja avasi sen. Aamuauringon säteet loihtivat häikäisevän
ilmestyksen, sattuessaan timanttien tuhansiin särmiin.

"Onko jalokivetkin teillä?" huudahti prinssi.

"On, me varastimme ne neiti Rigeriltä."

Prinssi seisoi tuokion sanattomana.

"Te leikitte kuten kissa hiirellä! Selittäkää toki hiukan."

Kivinen hymyili. "Se on pian tehty. Varastin nämä jalokivet juuri
ennenkuin neiti Riger ehti ne pantata Ruotsissa, ja salakuljetin ne
itse omakätisesti tänne Norjaan. Ymmärtääkö teidän ylhäisyytenne?"

"En ymmärrä syytä. Miksi te ne varastitte antaaksenne ne sitten
takaisin minulle?"

"Huomatkaa, etten anna niitä teille koskemattomina. Miljoona menee
Wieniin."

"Kyllä, mutta olisittehan saanut sen kiristetyksi joka tapauksessa
ilmiannonkin uhalla?"

"Niin kyllä, mutta..." Kivinen sekaantui puheessaan.

"... mutta?" tarttui prinssi ja silmäsi tutkivasti sanomalehtimiestä,
virkkaen sitten merkitsevästi: "Ou est la femme?"

Kivinen kohautti olkapäitään. "Kuinka teidän ylhäisyytenne vain
haluaa."

"Neiti Riger! Hyvä herra, teillä ei ole huono maku."

"Kiitän. Minulla olisi yksi pyyntö teidän ylhäisyydellenne."

"Niinkö! Lupaan tehdä voitavani."

"Neiti Riger..."

"Niin, entä sitten?"

"Hän ei saa tietää mitään siitä, että te olette saanut jalokivenne."

"Todellakin! Ja mitä minä sanon, jos hän kysyy?"

"Teidän ylhäisyytenne, hän ei kysy mitään, sillä hän ei aavista
voivansa kysellä. Te kyselette ja hän vastaa."

"Anteeksi, mutta mihin te kaikella tällä pyritte?"

"Tahdon kostaa, teidän ylhäisyytenne!"

"Onko neiti Riger teitä loukannut?"

"Ei, me olemme ainoastaan lyöneet vetoa. Muuten, voitteko selittää,
miksi neiti Riger on yhtynyt tähän rumaan juttuun?"

"En voi, enkä gentlemannina tahdo. Kysykää häneltä itseltään."

"Hyvä. Odotinkin tällaista vastausta. Minä aavistan kyllä."

"Mitä te aavistatte, jos saan luvan kysyä? Minun tietääkseni ei neiti
Rigeriä voida syyttää mistään pahasta."

"Niin, häntä ainoastaan muodollisesti, mutta, teidän ylhäisyytenne,
sitä enemmän hänen veljeään! Teillä on huonoja palvelijoita!"

"Sanokaa: on ollut! Minulla ei ole enää mitään tekemistä Karl Rigerin
kanssa."

"Hyvä. Ja nyt vielä pyyntö: älkää mainitko sanallakaan, että me kävimme
luonanne, älkää ilmaisko liikkeelläkään, että tunnette meidät, kun
tulette tänään kylpypaikkaan!"

"Te tiedätte näköjään kaikki. Olkoon menneeksi mutta teidän on
vakuutettava, ettette käytä myöntyväisyyttäni kenenkään vahingoksi."

"Vakuutan. Näkemiin, teidän ylhäisyytenne!"

Prinssi ojensi kätensä, jota molemmat puristivat, sitte poistuen.
Noustuaan autoon he ajoivat hotelliin, selvittivät asiansa siellä ja
lähtivät takaisin kylpylään. Heidän poissaolonsa ei ollut herättänyt
huomiota. Neiti Riger oli kysellyt pari kertaa, mutta Kivisen
valmistamana oli käytäväpalvelija vastannut sanomalehtimiesten
lähteneen ajelulle sisämaahan päin.

Iltapäivällä saapui prinssi, mutta päättäen siitä, ettei hänen tulonsa
herättänyt mitään huomiota, otaksui Kivinen, että prinssi esiintyi
täällä täydellisesti _incognito_. Käytäväpalvelijan välityksellä saivat
sanomalehtimiehet tietää, että neiti Rigerin "serkku" oli käynyt hänen
luonaan, viipyen huoneessa yli tunnin.

Olle sähkötti Tukholmasta salakuljettajien jutusta. Se oli herättänyt
suunnatonta huomiota. Popovia ei oltu vieläkään saatu kiinni, ja Olle
tiedusti suomalaiselta jutun loppuvaiheita, ilmoittaen itse palaavansa
Kuststadiin jatkamaan keskeytynyttä kesälomaansa. Kuststadin toinen
lentovierailu oli edelleenkin täydellisen salaperäisyyden verhoama.
Poliisiviranomaiset eivät edes tienneet, oliko sen yhteydessä
tapahtunut salakuljetusta vai eikö.

Illalla Kivinen kirjoitti pienen lapun ja lähetti sen käytäväpalvelijan
välityksellä neiti Rigerille. Hän otti hattunsa ja ilmoitti Jorrelle
palaavansa myöhempään. Nuori sanomalehtimies jäi jatkamaan
selostussarjaansa salakuljetusjutuista.

Kivinen käveli niemiravintolaan päin. Ehdittyään jonkun matkan päähän
siitä hän kääntyi takaisin.

Puolimatkassa tuli neiti Riger vastaan.

"Hyvää iltaa! Mitä prinssi sanoi?" tiedusti sanomalehtimies.

Neiti Riger katsoi pitkään Kivistä.

"En ymmärrä nyt mitään. Prinssi tuntui ottavan asian sangen tyynesti,
ja hän arveli, että jos jalokivet ovat kadonneet, niin ei niistä sen
enempää. Mutta minä en voi tietenkään tyytyä siihen."

Kivinen puraisi kieltään. Prinssi oli puhunut nyt koko asian sekavaksi,
mutta ei ollut kuitenkaan rikkonut lupaustaan.

"Oletteko saanut mitään selkoa?" kysyi neiti Riger ja silmäsi
syrjittäin Kivistä.

"Kyllä", vastasi tämä välinpitämättömästi. "Prinssi on saanut
jalokivensä takaisin."

"Saanut? Keneltä?"

"Minulta", lisäsi Kivinen vaatimattomasti. "Minähän ne varastinkin
siellä rajakauppalassa."

Neiti Rigerin silmät laajenivat, ja hän koetti arvata, puhuiko
sanomalehtimies totta vai leikkiä.

"Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Leikistä on maksettava leikin hinta.
Te narrasitte minua ja minä teitä. Olemme kuitit."

Sanomalehtimies kertoi lyhyesti kepposensa. Neiti Riger kuunteli
ääneti, nojaten kivireunukseen ja antaen katseensa kiitää hämärälle
lahdelle.

"Minä _olen_ siis voittanut", lopetti Kivinen ja kumartui neiti Rigeriä
kohti. "Ainoa seikka, jota en ole saanut selville on se, mistä te
aavistitte, että me silloin herra Nordgrenin kanssa epäilimme teitä."

Neiti Riger naurahti. "Sehän on selvä. Te kerroitte seisoneenne
tienhaarassa, kun Kahl ajoi ohi. Teidän _täytyi_ nähdä, että hän heitti
paketin puutarhaan."

"Olette oikeassa. Ja sitten: mistä syystä rupesitte salakuljettajaksi?
Veljenne..."

"Älkää puhuko hänestä mitään, herra Kivinen! Hän on kuitenkin veljeni!
Hän viekoitteli ensin prinssin ja sitten pakoitti minut, valehdellen
minulle. Sain tietää totuuden liian myöhään, voidakseni peräytyä.
Huomatessani sitten, että te epäilitte minua, päätin käyttää
vaikutusvaltaani teihin nähden, jota olin huomannut hiukan
saavuttaneeni. Mutta minä erehdyin", lisäsi neitonen hiljaa.

"Niin, se mahdollisuus ei juolahtanut mieleenne. Ja sitten teidän
kepposenne! Olitte toimittaa meidät vangituksi omaan asuntoomme
Tukholmassa."

Neiti Riger huudahti. "Te tiedätte minun osuuteni siihenkin!"

"Kyllä, ja kaiken muunkin. Neiti Riger huomatkaa, että olen voittanut!
Minulla on oikeus saada palkintoni!"

"Ei, ei oikeutta saada, mutta kyllä ottaa", ja neitonen nauroi
vallattomasti. Sanomalehtimies kietoi kätensä hänen vartalonsa ympäri
ja hitaasti taivutti sen luokseen, suudellen pitkään väriseviä huulia.
Kauempaa kuului askeleita.

"Kadutteko erehdystänne?" kysyi hän hiljaa ja laski neiti Rigerin irti.

"Odottakaas, herra Kivinen! Te olette tehnyt minulle suuren
anteeksiantamattoman kepposen, mutta en ole teille vihoissani. Te
olette suunnitellut minun kukistamiseni, ja sitten, saatuanne minut sen
tunnustamaan, te aiotte sanoa jotakin, ylpeänä ja voitonvarmana,
nauttien voitostanne. Mutta, muistakaa, mitä sanoitte itse kerran, että
se _parhaiten_ nauraa, joka _viimeksi_ nauraa. Minä sieppaan teiltä
voiton viime hetkellä! Te ette voi kysyä minulta mitään ylpeänä ja
voitonvarmana, vaan minä, voittamattomana viime hetkelläkin, sanon
teille ärsyttäen: rakastan sinua! Se parhaiten nauraa, joka
viimeksi..." Loppu hukkui suudelmaan, ja ohikulkija, kylpylän
poliisikonstaapeli, käänsi päänsä hienotuntoisesti poispäin.








End of the Project Gutenberg EBook of Viehättävä vastustajatar, by Olli Karila

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VIEHÄTTÄVÄ VASTUSTAJATAR ***

***** This file should be named 57902-8.txt or 57902-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/5/7/9/0/57902/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.