The Project Gutenberg EBook of Pieni elämäntarina, by Teuvo Pakkala

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net


Title: Pieni elämäntarina

Author: Teuvo Pakkala

Release Date: July 25, 2004 [EBook #13023]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI ELÄMÄNTARINA ***




Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders






PIENI ELÄMÄNTARINA

Kirj.

Teuvo Pakkala


1902.




I


Esteri Kalm.

Forstmestari Kalmin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Muutaman
vuorokauden vanhana hän oli jäänyt äidistään imettäjän hoitoon, ja uuden
forstmestarinnan taloon tullessa hänellä oli pahimmoilleen älyä vieroa
vierasta, kirkuen kurkun täydeltä, kun vähänkin lähemmäksi vietiin.
Ikänsä lisääntyessä ja pikku siskon saatuaan hän siirtyi toisen
palvelijan huostasta toisen huostaan. Isä ja äiti olivat vain sanoja
opetetussa iltarukouksessa, jonka päälle hän supatteli hiljaa oman
pienen järkensä mukaan anoen Jumalalta renki Juholle uuden kielen, jolla
hän voisi puhua oikein, ja milloin mitäkin hyvää. Harva se kerta ettei
hän muistanut forstmestaria, jota Juhokin pelkäsi, ja jolle uhattiin
sanoa aina kun Esteri teki jotakin pahaa. Hän silloin vakavana odotti,
että forstmestari tulee ja sivaltelee häntä ruoskalla niinkuin kerran
renkipoikaa, joka oli repinyt hevosen suun verille. Ja Esteri rukoili
pelätylle forstmestarille Jumalalta paljon: uudet saappaat, joissa on
punaista nahkaa varrensuissa niinkuin pehtorilla, hyvää lehtitupakkaa ja
viisi markkaa rahaa ja ... ja...

Sitten hän kerran lastenkamarissa yksin ollessaan teki mielestään
kauhean vahingon, ja kun ei ollut ketään, joka olisi aikonut mennä
forstmestarille sanomaan, niin itse lähti:

»Forstmestari! Nyt teki Esteri viimeisen kumman!»

»Minkä Esteri nyt teki?»

Alta kulmainsa katsoi ja jylhällä äänellä vastasi kuin olisi murhan
tehnyt:

»Särki potin!» »Voi sinua forstmestarin pikku tyhmä tyttö raukka!»

Forstmestari heitti pikku tyhmän tyttöraukan korkealle ilmaan ja laski
huulilleen. Raukkaansa oli usein ajatellut. Varsinkin matkoilla ollessa
oli ikävä ja sääli ja onnettomuuden pelko. Kotia tultuaan kuitenkin aina
unohtui, kun kaikki oli kuin ennenkin. Joskus yhtäkkiä heräsi halu
lähteä hakemaan Esteri ja omistaa hänelle joku hetki, mutta takertui
välillä muuhun: forstmestarinna antoi hänelle pienen Paulin
hypiteltäväksi tahi Margaretha vangitsi hänet. Nyt kun sattuivat pahki
toisiinsa, meni forstmestarilta koko pitkä ilta. Ja ettei hän seuraavana
päivänä saanut hevoskuormittain kaikenlaista rihkamatavaraa ei ollut
Esterin syy, vaan taivaan herran, joka on niin huono toimittamaan
tilauksia. Mutta forstmestarille oli kylliksi pienestä tyhmästä
tyttöraukasta, joka anasti hänen kammarinsa alituiseksi asuinsijakseen
ja hänen polvensa istuimekseen. Ja milloin forstmestari rauhansa vuoksi
karkoitti hänet kammaristaan, niin tapasi hänet kuin odottavan koiran
ovensa edestä. Forstmestarinnan täytyi ruveta tungettelijaa torjumaan.
Tätä poliisivoimaa vastaan Esteri taisteli kynsin hampain ja täysin
kurkuin.

»Forstmestari on minun!»

Mutta siitä kiivastui Margaretha, ja heidän välillään syntyi riita, joka
päättyi verisesti, kun Esteri iski Margarethaa palikalla päähän.
Forstmestarinna rankaisi julmuria ja kielsi häntä menemästä
forstmestarin kammariin sinä iltana edes hyvää yötä sanomaan. Esteri
määräsi taivaasta suuren kiven pudotettavaksi forstmestarinnan päähän.
Se putosi seuraavana päivänä.

Oli pidot. Piha oli täynnä hevosia, huoneet ihmisiä. Esteriä pirtissä
pistäytyessään puhuteltiin sieväksi uudessa puvussaan. Sanottiin häntä
vainajan näköiseksi. Ja kaikki yhtyivät yhdestä suusta ylistämään
vainajaa. Yksin ruotivaarikin hilausi sängystään penkille istumaan ja
muisteli nuorta kaunista, ylhäistä vainajaa, joka jokaisen huomasi ja
jolla oli sana kaikille, hyvä sydämellinen sana, kirkas ja lämpöinen, ja
jonka naurukin oli kuin ensimäisen leivon laulu kevään taivaalta... Kun
Esteri pirtistä sisälle juoksi, olivat kaikki vieraat salissa koolla,
suuri katettu ruokapöytä keskilattialla, pöydän päässä forstmestarinna
kädet ristissä ja silmät ummessa. Kesken hiljaisen ja harrasäänisen
rukouksen kajahti toisesta päästä pöytää lapsen ääni:

»Eri ihminen oli se vainaja kuin tämä nykyinen forstmestarinna!»

Forstmestarinna sairasti sängyn omana viikon päivät. Esteri kitui
yksinäisyyden tyrmässä, jonka seinät olivat ankarain määräysten paksua
kankea ja johon hänet oli sulkenut forstmestari--se joka renkipoikaa oli
ruoskinut.

Esteri kitui vuosia, vielä kun koko asia oli unohtunut. Hän piiloutui
aina syrjäisimpään soppeen ja katseli sieltä, kun Margaretha ja Pauli
hyväilivät forstmestaria mielin määrin. Jos forstmestari sattui
silmäämään sinnepäin, hiipi Esteri pois ja löydettiin milloin mihinkin
päin nukahtaneena. Ja kun forstmestari tuli matkoilta ja kaikki muut
riensivät häntä vastaan riemulla, katseli Esteri ikkunaverhojen takaa ja
toisten sisään tultua meni salaa hyväilemään forstmestarin turkkia tai
sadetakkia, syleillen ja suudellen.

Kerran forstmestari juuri matkalta tultuaan ja istuessaan salissa muun
perheen piirittämänä kyseli Esteriä.

Herra Jumala! ja ennen kuin itse tiesikään oli Esteri lastenkammarissa
muutaman sängyn alla.

Forstmestari tuli kammariin lapsijoukon seuraamana. Esteri kuuli heidän
puheensa ja näki heidän jalkansa. Sydän löi, Herra siunaa miten se löi!
Ne löytävät hänet täältä, suuren tytön. Jo pitää olla tyhmä. Auta Jumala
tämä kerta!

Forstmestari lähti. Hän haki Esteriä. Viime matkalla oli yhtäkkiä
johtunut mieleensä, ettei hän ollut Esterin kuullut kertaakaan nauravan.
Se oli ihmeellistä, ja äitivainajansa oli iloinen kuin peippo.

Tapasivat toisensa vasta illalla. Esteri oli koettanut tulla saliin
huomaamatta, melkein kuin varkain.

»Missä sinä olet ollut?»

Esteri punastui korvia myöten, vastasi hiljaa ja arasti:

»Lastenkammarissa.»

Se ei ollut totta, tiesivät kaikki Paulista alkaen! Ja Forstmestari
vihasi valhetta vihasi niin, että pienikin seikka sai hänet
raivostumaan. Hän ryntäsi tuoliltaan.

»Esteri! Katso silmiin!»

Esteri katsoi silmiin, vaan oli kuin kuuromykkä.

»Vastaa!» jyrähti forstmestarin ääni ja jalka jymähti lattiaan. Esteri
seisoi jäsentä väräyttämättä, vaikka tulena paloi halu kietoa kätensä
isän kaulaan, syleillä, syleillä, ja siihen kuolla.

Forstmestari ojensi kätensä, sormi viittasi ovea ulos.

»Mars!»

Kuin anteeksi pyytäen tyytymättömyyttään, jota Esterin vuoksi oli usein
tuntenut vaimoaan kohtaan, purkaen sen joskus kuuluvillekin,
forstmestari tunnusti, että kyllä kysyykin kärsivällisyyttä Esteri.

Mitä on tehtävä, mitä?

Forstmestarinna lohdutti, että ehkä pian tuleva kotiopettajatar voi
häneen vaikuttaa.

Esteri oli siihen asti harjoittanut lukujaan ja pianonsoittoa vanhan
pastorin Sandra-neidin johdolla. Mutta Margarethan ja Paulin vuoksi oli
päätetty ottaa kotiopettajatar, joka samalla voisi valmistaa Esterin
jollekin tyttökoulun ylemmälle luokalle. Palkasta ei oltu tingitty,
ainoana ehtona oli ollut saada etevä. Ja oli saatu pääkaupungista
opettajatar, joka tahtoi vuosikaudeksi maalle virkistyksekseen. Hänen
tulonsa oli viivähtänyt. Oli matkustanut isänsä luo, joka oli äkkiä
sairastunut ja nyt oli kuollut, ja oli kirjoittanut saapuvansa heti, kun
saa isänsä hautaan.

Hän sitten tuli. Kummallisen näköinen, pieni, laiha, hiljainen ja kaikin
puolin sääliä herättävä olento. Mikä pettymys! He kun olivat odottaneet
sellaista ja sellaistakin, joka kahisee kulkiessaan ja tartuttaa tuoksun
kaikkeen, mitä pitelee. Hänen vuokseen oli talossa toimitettu
perinpohjainen siivous, lapsille tehty vasiten uudet vaatteet ja
äkäisimmiltäkin leikattu kynnet, forstmestarinna pannut kureliivin ja
forstmestari tasannut partansa.

Kun olisivat vähänkään ajatelleet: Rutanen! Kaisa Rutanen!

Forstmestari painoi sormen otsaansa. Kaisa? Kaisa Rutanen? Vanha tuttu!
Sieltä hänen ensimmäisen vaimonsa kotiseudulta. »Pikku Kaisa», joka oli
kaikkien suosikki kenraalin perheessä, ja varsinkin Esteri-vainajan, ja
jota hän, forstmestari oli vihannut ja inhonnut--mustasukkaisuudesta!
Forstmestari hymähti ja alkoi kiireesti kävellä edestakaisin.

»Tunnetko hänet?» kysyi forstmestarinna uteliaana.

Forstmestari selitti missä ja milloin oli tavannut ja innostui
ylistämään miten näppärä ja nerokas lapsi tämä Kaisa oli ollut. Viiden
tai kuuden vuoden vanhana, mitä lie silloin ollut, luki, kirjoitti ja
oli ihmeteltävän terävä luvunlaskija. Hänen isänsä, laiha räätäli, asui
turvemökissä, joka oli täynnä kaikenlaisia telineitä, rattaita ja
kirjoja.

Hullu?

Epäilemättä.

Kun forstmestari välittämättä forstmestarinnan estelemisistä suostui
neiti Rutasen esitykseen, että Esteri tulisi hänen huonekumppanikseen,
tahtoi forstmestarinna pestä kätensä:

»Muista nyt, että, jos mitä, Esterille tapahtuu, syy ei ole minun.

Tultiin sivu joulun eikä mitään muuta erityistä ollut tapahtunut, kuin
että forstmestarinna oli suurimmaksi ilokseen huomannut lastensa
edistyneen ihmeteltävästi, olevan hyvin ahkeria ja pitävän kilvan
opettajattarestaan.

»Mitenkähän Esteri on?» tiedusteli forstmestari.

Forstmestarinna ei muuta tiennyt, kuin että oli tavannut neiti Rutasen
silloin tällöin silmät turvonneina itkusta. Mutta ujo kun on, ei rohkene
valittaa. Sääli ja synti oli forstmestaristakin opettajatarta. On tullut
tänne maaseudulle muka levähtämään ja virkistäytymään, niin viimeinenkin
henki otetaan. Sanotaan, ettei tarvitse vaivautua tuon pukarin tähden.
Lähetetään se kouluun, siellä, julistakoon, jos uskaltaa ja ilkeää. Ja
ensimmäisen tilaisuuden sattuessa forstmestari otti asian puheiksi.

»Esteri edistyy hyvin», vastasi neiti Rutanen.

»Mitä muuten neiti Rutanen hänestä pitää?»

Neiti Rutanen punastui, joutui aivan hämilleen ja teki jotakin
poistumisensa syyksi päästäkseen pitemmälti puhumasta. Mieluisimpia
haaveitaan oli ollut joskus maailmassa tavata Esteri, hänelle niin
rakkaan ja jo hävinneen kenraaliperheen ainoa jälkeläinen. Ja sitten
tuli tämä kotiopettajattaren paikka. Mikä riemu! Mutta mikä sydäntä
särkevä pettymys! Sitä hengettömyyttä, jota oli Esterin nuhteeton
ahkeruuskin, jota oli hänen orjamainen nöyryytensä, jota oli oman
tahdon näkymättömyys aina ja joka paikassa! Ei koskaan suuttunut, ei
mihinkään ihastunut, ei mistään innostunut, ei itkenyt, ei nauranut.
Illoin kun kumpikin jo oli sängyssä, oli opettajatar kertonut Esterille
hänen äitivainajastaan, itsellään sydän sulana. Mutta Esteri makasi kuin
kivi! Uh! Ja sitten aamulla näki nuo silmät, jotka näyttivät olevan
paljasta sielua ja joihin ensi näkemällä oli ihastunut. Mutta ne
olivatkin vain sisällyksetön perintö isältä ja äidiltä, korutavaraa,
tyhjyyden petollinen peite. Hänen kävi Esteriä sääliksi, mutta joskus
melkein inhotti.

Sitten kerran, ollessaan lukemassa Esterin kanssa, hän lopetti opetuksen
kesken tunnin. Hänelle tuli, niinkuin usein tapahtui, vastustamaton halu
itkeä, että ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla jaksoi pidättää,
kunnes pääsi muitten näkyvistä. Esteristä hän oli toivonut tapaavansa
ystävän ja sisaren, jolle voi itkeä rehellisesti tarvitsematta niellä
kyyneleensä. Mutta tämä?... Vielä nytkin kerrottiin kotiseudulla
kenraalin neidin hyvyydestä, rakkaudesta, hänen sydämellisestä
herttaisuudestaan, mutta tämän enkelin tytär?... Niinkuin kiuas
kylmillään!

»Mene hiihtämään!»

Yksin jäätyään opettajatar sammutti lampun, veti ikkunaverhon ylös,
istui pöydän päähän lynkäpäisilleen toista kättä vasten ja antoi
kyynelten vuotaa omin valtoinsa, katsellessaan kuun valaisemaa maisemaa.
Mutta ovi aukeni ja Esteri astui sisään. Opettajatar nousi, kääntyi
selin Esteriin.

»Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?»

Ei vastausta.

Opettajatar kääntyi päin. Esteri seisoi ylpeän näköisenä, pää pystyssä,
heittäytyi nojatuoliin selkäkenoon, niin että, tuoli rysähti, ja siitä
suuntasi häneen katseen alta kulmainsa.

»Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?»

Ei vastausta.

Opettajatar istahti toiselle puolelle huonetta varjoisimpaan kohtaan ja
katseli sieltä Esteriä, joka istui kuutamossa tuima katse herkeämättä
kiinnitettynä häneen.

Viimein kuului outo syvä ääni:

»Mitä minä olen tehnyt?»

»Sinäkö Esteri? Minkä vuoksi sellaista luulet?»

»Te äsken itkittekin.»

Opettajatar luuli voineensa salata ja yritteli kieltelemään.

»Te itkitte!» sanoi Esteri tuimasti.

Opettajatar vaikeni.

»Mitä minä olen tehnyt?»

»Et hyvä Esteri, et mitään. En minä sinun vuoksesi itkenyt. En toki!»

»Mitä te itkitte?»

»En sinun vuoksesi, siitä voit olla varma.»

Esteri oli hetken aikaa ääneti, ennen kuin kysyi:

»Itkittekö Margarethan ja Paulin vallattomuutta?»

»En. Minä olen heihin aivan tyytyväinen.

»Mitä te itkitte?»

»Elä kysele.»

Esteri oli ääneti. Mutta opettajattaresta tuntui, ettei hän herkeä
vieläkään utelemasta, ja hän meni seisomaan ikkunaan katsellen ulos.
Häntä suututti:

Ymmärtäisiköhän, jos selittäisin, että itken sitä hupsua räätäliä, josta
forstmestari varmaan on kertonut yleiseksi nauruksi? Että itken
muistellessani, kun tuo mies teki työtä aamusta varhain myöhään yöllä,
jokapäiväisenä leipänään puute, ihmisten sydämetön iva ja julma nauru,
kun hän pingotti kaikki voimansa toivossa saada toteutetuksi aatteensa.
Että itken sitä näkyä, kun ulkomailta tullut tieto samasta hyödyllisestä
keksinnöstä oli kerralla raukaissut mies raukan äärimmäisyyksiin
pinnistetyt voimat, niin että makasi sairasvuoteessaan luhistuneena ja
kutistuneena, vaan silmät kirkkaina ja verettömät huulet hymyssä
kuiskasi: »Nyt näkevät, että minä sittenkin oli oikeassa!» Mutta pappi
hymyillen veti ristin kirkonkirjaan, kellonsoittaja pilkkalaulua
loilottaen soitti kuolonkelloja ja haudankaivaja sääliessään siunattua
maata siihen kiroillen kuopan kaivoi.

»Rakastiko hän teitä, isänne?» kysyi Esteri kuiskaavalla äänellä.

Opettajatar vavahti, kääntyi ja loi pitkän katseen Esteriin, jonka
silmissä oli syvä suru.

»Esteri!»

Esteri istui rauhallisesti ja katseli kasvoihinsa paistavaa kuuta,
opettajatar hänen edessään polvillaan, pää hänen sylissään, itkien
rajusti. Mutta kun opettajattaren itku oli tyyntynyt, Esteri puristi
hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä kuumille huulille.

Illallispöydässä neiti Rutanen oli iloinen ensikerran puoleen vuoteen ja
puheli vilkkaasti kaikkien hämmästykseksi. Illallisen jälkeen hän leikki
lasten kanssa kuin itse huimin huimimmista. Esteri oli jo sängyssään,
kun opettajatar tuli kammariinsa. Hän luuli Esterin nukkuvan, liikkui
hiljaa ja pani maata sanaa virkkamatta. Keveä mieli karkoitti unen
silmistä. Hän kuuli, kun ruokasalin kello löi kaksitoista. Hetken
kuluttua kuului Esterin ääni, hyvin hiljaa:

»Nukutteko?»

»En. Mutta minkä vuoksi sinä vielä olet valveilla?»

Esteri ei vastannut mitään, vaan jonkun ajan kuluttua sanoi:

»Minkä vuoksi ette enää koskaan kerro äitivainajastani?»

Opettajatarta hävetti. Hän ei osannut mitään vastata.

»Kuulkaa!» sanoi Esteri.

»No?»

Esteri nousi sängystään, sytytti kynttilän, otti sen käteensä ja itse
lähtevän näköisenä sanoi:

»Tulkaa!»

Esteri katsoi pyytävästi opettajatarta.

»Sano, hyvä ystävä, minne!»

»Tulkaa!»

»Nythän on sydänyö.»

Vastustellessaan opettajatar kuitenkin nousi. Esteri tarttui tanakalla
kädellä hänen käsikoukkuunsa ja vei mukanaan. He kulkivat kuin kaksi
valkoista haamua kynttilän valossa salin läpi, suurten varjojen
vaappuessa heidän takanaan. Esteri johti forstmestarin työhuoneeseen,
jossa sytytti lampun ja kaikki kynttilät.

»Mitä sinä aiot?»

Esteri veti opettajattaren istumaan viereensä sohvaan, viittasi äitinsä
suurta kuvaa seinällä ja sanoi:

»Kertokaa nyt!»

»Mutta hyvä Esteri, keskellä yötä. Ja olemme näin paitasillamme!»

»Mitä se haittaa? Vai onko teillä kylmä?»

Esteri katosi silmänräpäykseksi ja toi forstmestarin suuret matkaturkit,
joihin hautasi opettajattaren kaulaa myöten, sukeltaen itse turkin alle
hänen viereensä.

»No nyt!»

Hän kääri kätensä opettajattaren kaulaan, painoi poskensa vasten hänen
poskeaan ja kuvaa katsoen sanoi:

»Elkää kertoko! Minä muistelen, mitä ennen olette kertonut.»

Syntyi syvä hiljaisuus, jota kesti kauan. Kuiskaten hän sanoi sitten ja
aivan kuin lainaten lauseen jostakin opettajattaren kertomuksesta:

»Ja sitten hän suuteli teitä.»

Pitkän äänettömyyden perästä taas:

»Minua hän ei suudellut!»

Esteri sanoi sen niin surullisesti, että opettajatar oli parahtaa
itkemään.

Heidän siinä yhä istuessaan äänettöminä paukahti seinään, niin että koko
huone tärisi. Opettajatar säikähti.

»Pakkanen», sanoi Esteri rauhoittavasti. Mutta yhtäkkiä oikaisi suoraksi
ja katsoen opettajatarta palavin silmin sanoi:

»Jos äidin haamu tulisi!»

»Esteri!»

»Minä olen täällä käynyt väliin öisin, kun te olette nukkunut. Ja minä
olen odottanut.»

Opettajatar viskasi turkit syrjään ja nousi sohvalta.

»Esteri! Nyt lähdemme omaan kammariin.» Esteri heittäytyi maata pitkää
pituuttaan.

»Minä olen odottanut, että tulisi ja suutelisi minua. Suutelisi yhden
ainoankaan kerran.»

»Nyt lähdemme. Minä sammutan tulet.»

»Niin, sammuttakaa. Ehkä hän sitten tulee.»

»Esteri, hyvä Esteri, lähde nyt!»

»Hän on suudellut teitä, suudelkaa te minua hänen puolestaan.»

»Minun huuleni ovat siihen halpaset. Mutta pyydä isääsi, hänelle äitisi
varmaan jätti suudelmia sinulle.»

Esteri kohosi istumaan, loi opettajattareen katseen, joka oli tuskaa.
Hän heittäytyi levottomana sohvanpäätä vasten.

»Äiti! Äiti! Minkä vuoksi et tule? Etkö voi? Vai etkö tahdo? Etkö minua
rakasta?...»

Herra Jumala sitä kyyneletöntä epätoivoa!

Opettajatar itki, syleili, pyysi ja rukoili.

»Sinä et tule, äiti. Niin, niin. Sinäkään et olisi minua rakastanut, jos
olisit elänyt...»

»Hän rakastaisi sinua. Kuule, armas Esteri, rakas sisko, kuule, minä
olen varma, että hän rakastaisi sinua.»

»Hän tulisi, jos olisi rakastanut minua, varmaan tulisi!... Mutta minua
ei rakasta kukaan.»




II


Hän tuli, äiti. Tuli sitten kerran, eräänä kirkkaana kesäyönä, nousevan
auringon ruskottaissa.

Esteri meni herättämään forstmestaria. Forstmestari katsoi ihastuneena
kuin sulhasmies ojentaen molemmat kätensä:

»Ester!»

»Niin, niin. Joutukaa nyt!»

»Esterihän se on», sanoi forstmestari muuttuneella äänellä. »Mikä nyt
on?»

»Tulkaa!» kutsui Esteri päätään nyökäyttäen kiirehtivästi ja lähti itse
edeltä.

Forstmestari kiireimmiten vähän pukeutui, ihmetteli ja ehätti Esterin
jälkeen, mutta oli väliltä palata takaisin johtuessa mieleen, että
varmaan oli tullut forstmestarinna, joka oli ollut kaupungissa
hampaitaan laitattamassa, ja sisarensa neiti Smarin tullut hänen
mukanaan, niinkuin puhetta oli ollut. Mitäs sen vuoksi tarvitsi koko
taloa herättää! Vaan Esteri, joka odotti häntä hänen työhuoneensa
ovella, oli huomasi hän nyt, juhlapuvussaan.

Mitä ihmettä?

Esteri avasi hänelle oven.

Oli aivan kuin olisi astunut palavaan huoneeseen, kun tulena roihuavana
taivaanranta paistoi kolmesta ikkunasta. Mutta kun forstmestari ei
huomannut mitään muuta, kääntyi hän kummastuneena katsomaan Esteriä.
»Mikä on tarkoituksesi?» Esteri nauroi, ja forstmestari jäi seisomaan
kuin tajuttomana ympäristöstään. Oli kuin hän olisi toistamiseen nähnyt
jonkun entisen unen, josta jäljellä ei ollut kuin tunnelma ja muutamia
hämäriä yksityiskohtia. Tietämättään hän seurasi Esteriä, kun tämä
talutti hänet sohvan luo ja sanoi:

»Tässähän äiti istuu.»

»Äitihän on kaupungissa», sanoi forstmestari konemaisesti, ajatukset
toisaalla.

»Ei se! Vaan minun oma äitini!» sanoi Esteri sellaisella äänellä, että
forstmestari aivan kuin itse havahtuen unesta katsoi Esteriä pitkään.

»Uneksitko sinä, lapseni?» kysyi hän epävarmasti kuin epäillen itseään
ja yritti istahtamaan sohvaan. Mutta Esteri alkoi hätäillä:

»Ei ei ei, ei! Ei siihen, isä! Siinähän istuu äiti!»

»Tässäkö?»

Esteri jäi kummastuneena katsomaan forstmestarin osoittamaa paikkaa,
pyörähti vikkelästi ympäri katsomaan keinutuoliin ja taas muualle ja
sitten pysäyttäen tuskaisen katseen forstmestariin.

»Sinä uneksit lapseni!»

»Herranen aika, enhän minä uneksi», väitti Esteri ja puhellen
vilkkaasti selitti: »Tämä on teidän työhuoneenne, minä olen tässä,
minulla on uusi valkoinen pukuni, te olette siinä, teillä on aamuviitta
päällänne. Näettehän nyt, etten uneksi?»

»Sitten olet sairas. Oletko nukkunut koko yönä?»

Esteri tapaili niinkuin tapaillaan sekavasta muistista. Kuka se olikaan,
joka hänet herätti? Opettajatar? Ei! Opettajatarhan on ollut poissa jo
kuukausia.

»Joku minut herätti. Sanoi, että äiti on tullut. Ja minä pukeusin tähän
uuteen pukuuni ja tulin tänne. Ja meillä on ollut niin hauska. Äiti
sanoi, että mene käskemään isä. Ja minä sytytin lampun ja kynttilät...»

»No missä on lamppu ja kynttilät?»

Niitä ei ollut olemassa laisinkaan kesällä.

»Joko huomaat, että olet uneksinut?»

Esterin pää painui rinnalle. Hän otti virkkauksensa, jota oli näyttänyt
äidilleen, ja sanaa sanomatta lähti.

Forstmestarille norahti kyynel silmiin.

»Esteri!»

Hän otti Esteriä kädestä ja vei sohvan luo.

»Tässäkö äiti istui?»

»Sehän oli vain unta.»

»No, sinä istut tuohon äidin viereen--ja isä istuu sinun viereesi--tai
isä istuu tähän äidin viereen ja sinä isän syliin. Kas näin.--Mutta jopa
sinä olet suuri! Kuinka vanha sinä olet?»

»Kuudentoista.»

»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari. »Joko sinä olet kuudentoista? Et
suinkaan!»

»Viime sunnuntaina oli syntymäpäiväni.»

»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari, kiintyi katsomaan korkkimaton
kuviota lattiassa ja puhui kuin itsekseen: »Kuudentoista oli, kun näin
ensi kerran. Kaksi vuotta myöhemmin oli vainaja. Siitäkö on kuusitoista
vuotta?»

»Eilen.»

»Eilenkö? Niin, todellakin eilen.»

Forstmestari jäi sanattomaksi. Pitkän hiljaisuuden ajan Esteri istui
liikahtamatta, pää isän olkaan nojaten, niinkuin isä itse oli asettanut
hänet. Ja hän katseli ensimmäisten auringonsäteitten valaisemaa äidin
kuvaa joka hymyili heille.

Isä suuteli. Hän suuteli hiljaa kuin nukkuvaa lasta.

Kun he erosivat, Esteri katsoi hänen jälkeensä puristaen päätään.

Eihän tämä ole forstmestari, jonka ryhti on ylpeä, katse terävä, ääni
jyrähtelevä ja sanat kuin vasaran iskut naulankantaan, se forstmestari,
jota hän kunnioitti vielä enemmän kuin pitäjäläiset ja pelkäsi vielä
enemmän kuin palvelijat. Tahi jos on se, niin on yhtäkkiä vanhentunut,
sitten eilisen muuttunut ukoksi. Untako? Varmasti unta!

Esteri säikähti omaa kuiskaustaan:

»Isä?»

Ukko kääntyi takaisin, ojensi molemmat kätensä silmät hulveisillaan
kyynelissä.

»Esteri!»

Hän sulki Esterin syliinsä, suuteli suulle, poskille, otsalle, kyynelten
norahdellessa Esterin kasvoille.

Sänkykamarin ovi rapsahti kiinni. Ukko oli kadonnut. Esteri seisoi
ovenpieltä vasten kuin pyörtyvä.

Tämän jälkeen Esteri tapasi isää vasta hänen matkalta palattuaan,
forstmestarinnan ja täti Smarinin seurassa. Salissa istuivat, isä
lynkäpäisillään pöytää vasten käsi silmillä suojana. Sen takaa sanoi:

»Esteri! Saat laittautua lähtemään täti Smarinin kanssa kaupunkiin ja
siellä käydä koulusi.» Hän sanoi sen hiljaisella, vaan kylmällä äänellä,
niin kylmällä. Ja kun hän nousi seisomaan ja enempää sanomatta meni
kammariinsa, oli hän se tavallinen forstmestari.

Henkeä pidättäen ja joka jäsen suonenvetoisesti jännitettynä, että hiki
otsalle pusertui, Esteri sai itkunsa pidätetyksi. Kuivin silmin sitten
yönsä valvoi. Hänestä oli samantekevää, missä on ja minne viedään,
yhdentekevä, minkä vuoksi näin eikä niin.

Niin oli ennen päätetty, neiti Rutasen ehdotuksen mukaan, että Esteri
pääsee Helsinkiin kouluun. Neiti Smarin kiitti Jumalaa, että hän oli
sattunut tulemaan.

Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan niin läheisissä suhteissa
pirttiväkeen, että häntä ei hämmästyttäisi ollenkaan, jos jonakuna
kauniina päivänä Esteri tavattaisiin rengin sylissä. Mutta kun
forstmestarinna kertoi sen jo nähneensäkin, niin neiti Smarin ei voinut
olla kauhistuksissaan iskemättä käsiänsä ristiin. Herra Jumala! Hänen
täytyi suoraan sanoa sisarelleen, forstmestarinnalle, ettei hän tosin
koskaan ollut häntä pitänyt minään erityisenä neroniekkana, mutta ei hän
ikinä olisi uskonut häntä niin huonoksi kasvattajaksi.

Kokeneena ihmisenä neiti Smarin piti velvollisuutenaan, sukulaisena
oikeutenaan puhua asiasta forstmestarille. Kysymyksessä oli Esterin
tulevaisuus.

Parahiksi niille sanoille forstmestari saapuikin matkaltaan kotia. Ja
kun hän oli saanut suudelluksi vaimonsa ja muun perheensä sen mukaan
kuin kukin suu tuotiin suudeltavaksi, tervehdityksi kälyään ja
sadatellessaan sateista ilmaa ryypätyksi kupillisen kahvia, joka hänen
halunsa ja tavan mukaan ehätettiin kiireellä hänen eteensä, vei neiti
Smarin hänet hänen työhuoneeseensa.

»Rakas lanko. Asia on niin vakava, että minun pitää saada langon lupaus,
että lanko pysyy tyynenä, muuten on kaikki auttamattomasti hukassa.»

Forstmestarissa ei ollut miestä pitämään lupaustaan. Hetken perästä
molemmat ovenpuoliskot paukahtivat auki ja forstmestari ryntäsi saliin,
käsipuolessa riippuen tukeva kälynsä. Salissa forstmestarinna säikähti
pyörryksiin, lapset parahtivat huutamaan. Forstmestari pysähtyi, ja
samassa neiti Smarin oli hänen edessään kuin seinä.

»Eikö lanko tiedä, mikä minä olen!»

Hän neiti Smarin oli tosin vain vanhapiika, mutta vanhapiika, joka ei
rakasta kissoja, vaan ihmislapsia, joka on harrastanut kasvatusasiaa,
uhrannut koko elämänsä sille, pitänyt hoidossaan kaupungissa koululaisia
puolikymmentä vuotta, saavuttanut jo tällä lyhyellä ajalla maineen ja
kaikkien luottamuksen ja tunnustuksen. Ja sitten neiti Smarin selitti,
miten lapsi on kasvatettava, puhui varmasti ja vakuuttavasti, syyttäen
niin forstmestaria kuin forstmestarinnaa. Forstmestarinna itki,
forstmestari istui kädet kasvoilla, äänetönnä, vaan lopuksi kädestä
puristaen ja vesissä silmin pyysi neiti Smarinia ottamaan Esterin
ojennettavakseen.

Seuraavana päivänä neiti Smarin ja Esteri lähtivät kaupunkiin.

Piiat seisoivat pihalla itkien. Hupi haukkui ja ulvoi telkeitten takana.
Viljo, Esterin pieni suosikki veli, joka oli uhannut teettää sepällä
suuren puukon ja leikata täti Smarinilta kaulan poikki, karkasi ulos ja
rääkkyen kurkun täydeltä juoksi jälkeen kujalle asti, ennenkuin kiinni
saatiin. Renki Kalle, joka oli pellolla kyntämässä, hevosta
leväyttäessään vihelsi kuin huilua soittaen, surullista säveltä
laululle:

    Voi äiti parka ja raukka,
    Kun minut synnytit--

Sillä sävelellä oli Kalle saanut Esterin itkemään milloin hyvänsä. Ja
nyt kaukaisuuteen katoavat sävelet ahdistivat sydäntä, ettei tahtonut
saada henkeä vedetyksi. Istuessaan perällä oli hän suojassa neiti
Smarinilta, joka renki Juhon vieressä keulaistuimella oli niin ahtaalla,
ettei voinut kääntyä taakseen katsomaan. Mutta Esteri tunsi että
mielensä ei tyydy hiljaisiin kyyneliin, se pyrki ryöstäytymään
äänekkääseen itkuun. Hän pisti sormet korviinsa ja painoi päänsä Juhon
selkää vasten.

Siinä asetellessaan mieltään, silmät ummessa, hän näki hopeatukkaisen
ukon, joka tuli kuin pitkän pimeän kujan päästä, tuli kiireesti ja
ojensi hänelle kätensä. He seisoivat keskellä salia suudellen.

Esteri kohotti äkkiä päänsä mieli kirkkaana.

Isä sittenkin rakastaa häntä! Ei ollut unta, vaan totta se kesäyön ukko,
jonka sylissä hän oli istunut, joka oli suudellut häntä. Hän kirjoittaa
isälle kaupungista, avaa sydämensä. Kirjoittaa onkin helpompi kuin
puhua.

Esteri oli iloinen, aivan kuin odottamaton onni olisi kohdannut häntä.
Hän alkoi puhella Juhon kanssa. Ja neiti Smarinin naama oli soikea
poikkipäin.

Hän oli taipunut talon hevosella lähteinään ensimmäisen taipaleen
kuultuaan, että kyytimieheksi renki, joka on niin pahasti änkyttäjä,
ettei hänen puheestaan selvää saa, ja omin silmin ensin nähtyään ettei
mies muutenkaan ole vaarallinen: pitkä ja luisevan laiha, olkapäät ruman
jyrkät, kaula hieno ja pitkä, posket kuopalla, parta harva, jonka läpi
paistoi punakka iho, nenä korkea, suuret harmajat silmät, eivät rumat,
vaan eivät erityisesti sievätkään. Puhuessaan hänellä takertui kieli
joka kerakkeeseen ja väliin niin lujasti, että pää painui syvälle
olkapäitten sisään ja silmät ummistuivat pitkäksi aikaa, ennenkuin kieli
laukesi. Oli syvä sääli häntä kuulla ja nähdä.

Miesraukan ponnistukset saivat ensin neiti Smarinin silmiin kyyneleen,
sitten hän ilahtui, kun Esteri ymmärsi vastata, ja lopuksi hämmästyi,
kun heidän välillään kehittyi yhtämittainen keskustelu, josta hän ei
ymmärtänyt muuta kuin Esterin sanat sanoina.

Juho änkytti tavallista pahemmin. Hänelle oli tapahtunut sanomaton onni:
Piika Katri oli nyt hänen morsiamensa.

Sitä ei ollut Juho koskaan uskaltanut toivoa, ei ajatellakaan, niin
nähtävää kuin se toisillekin oli, että Juho Katria rakasti. Mutta eilen
illalla Katrin isä, käydessään Katrin luona, otti asian puheeksi heidän
kolmin istuessaan tuvassa. Vaikka Juho ei ollut herännyt uskoon,
niinkuin hän ja Katri, arveli hän kuitenkin, että Jumala oli Juhon ja
Katrin toisilleen tarkoittanut, koska Katri oli ainoita, joka Juhoa
ymmärsi. Juhon elämästä ei ollut sanottavana kenelläkään muuta kuin
hyvää, ehkäpä Katri oli oleva Jumalan kädessä välikappale saattamaan
Juhon elävään Jumalan tuntemiseen. Juho oli itkenyt kuin lapsi.

Ilmoitettuaan iloisen asiansa, josta kukaan syrjäinen ei vielä tiennyt,
oli Juholla paljon kyseltävää Esteriltä: Miten hän Katrin vanhempia,
jotka olivat köyhiä, saisi autetuksi niin ettei heidän tarvitsisi
kiitellä, sitä parempi etteivät tietäisikään häneltä avun tulleen? Hän
tuumi ostaa heille hevosen ja lehmän ja toimittaa ne heidän mökilleen
joskus, kun koko väki on poissa. Luuleeko Esteri, että Katri pitäisi
syntinä kultasormusta? Hän antaisi Rautiaisen tuoda kaupungista.
Uskoiko Esteri, että forstmestari ja forstmestarinna suostuisivat
siihen, että Katri nyt heti pääsisi irti palveluksesta, kun hän hankkii
sijaisen? Eikö Esterinkin mielestä ollut sievällä paikalla se Puna-Mikon
mökki siinä järven rannalla? Hän ostaa sen ja laitattaa kuntoon. Se on
lähellä taloa ja senkin vuoksi mukava, sillä hän aikoo pysyä renkinä
forstmestarilla edelleen niin kauan kuin pidetään. Oli ollut talossa
kasvavasta pojasta. Tuntuisi oudolta, jos pitäisi erota. Oudolta tuntui
ajatella, ettei Esteriä nyt näe kuin kuukausien päästä, jota tähän asti
oli nähnyt joka päivä.

Juho naurahti. Esteri oli vielä ollut pieni, kun oli ollut kerran
häneltä vähällä hengen ottaa. Oli ollut pidot, forstmestarin
syntymäpäiväjuhlat. Esteriä oli jostakin syystä rangaistu, pistetty
kyökineteisen konttoriin. Juho ei ollut tiennyt siitä mitään, kun hän
ohi kulkiessaan kuuli jostakin kiihkeää itkunnyyhkytystä ja supatusta:
Hyvä Jumala, lähetä Juho tänne. Juho avasi konttorinoven, sieltä tuli
kissa ja supatus taukosi. Luuli kuulleensa väärin, vaan kun yritti
sulkea oven, niin kuuli taas samaa. Hän etsi ja löysi Esterin
kyyristyneenä konttorin loukosta, otti syliinsä ja vei kyökkiin. Siellä
piiat säikähtyneinä käskivät heti viedä Esteri takaisin, sillä
forstmestari itse oli hänet vienyt sinne. Mutta silloin Esteri oli
puristanut kaulasta Juhoa niin, että Juho jo tunsi kuolevansa, ja olivat
kasvot olleet mustana, kun piiat ehtivät hätään. Juho omalla uhallaan ei
vienytkään enää Esteriä, joka ei lähtenyt lattiallekaan hänen sylistään,
vaan nukahti siihen, Juhon kertoessa Esterin omasta äidistä.

Esterin mielessä siitä väikkyi vain hyvin hajanainen muisto: paljon
väkeä ja valoa, josta hänet temmattiin äkkiä pimeyteen, missä näki kaksi
suurta keltaisena palavaa silmää. Mutta tämän hajanaisen muiston
vaikutus oli kuin kamalan unen. Ja se oli vallannut hänen mielensä aina,
kun kotona olivat jotkut pidot, tullut sellainen henkeä ahdistava hätä
ja tuska, joka poistui, kun sai tavat Juhoa edes pikimältään ja puhella
muutaman sanan äitivainajasta.

Esterin äitivainaja oli ollut heidän keskusteluissaan melkeinpä a ja o.
Siihen kumminkin aina lopuksi olivat tulleet. Ja Juholla vuosien
kuluessa riitti aina jotakin uutta. Uutta Esterille nyt, kun taas siihen
johtui puhe, oli tieto, että niinkuin oli viejänä kirkkomaahan, niin oli
Juho ollut taloon noutajanakin. Hän oli, forstmestarin tuodessa
ensimmäistä rouvaansa, ollut hevosella vastassa tässä samassa
kievarissa, johon nyt Esterin saattoi hänen ensimmäisellä retkellään
avarampaan maailmaan. Ja omituista oli, että Juho ei ollut käynyt sen
jälkeen täällä kuin nyt ensi kerran. Juho muisti kuin eilisen päivän.
Hän osoitti pihalla portaitten edessä paikan missä oli hevosineen
seisonut, kun vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis
kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun
Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut:
Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli
silloin tullut suusta: Juho Anttonen.

Siinä samassa paikassa seisoi Juho lähtiessään palaamaan takaisin,
ojensi kätensä Esterille, yritti sanomaan jotakin, vaan kieli tarttui
niin lujaan, että seisoi pitkän aikaa kuin olisi tupehtunut. Hän heitti
sanottavansa sikseen pudistaen päätään, puristi Esterin kättä kyynelten
vieriessä silmistä, nousi kärryihin ja lähti ajamaan.

Esteri jäi seisomaan jalkainsa sijoihin tuijottaen Juhon jälkeen. Tuntui
kuin nyt vasta olisi koti kadonnut näkymättömiin metsän taakse. Hänen
teki mieli lähteä juoksemaan Juhon jälkeen, niinkuin oli tehnyt lapsena,
jolloin hänellä oli aina ja kaikessa turvansa ja lohduttajansa Juhossa.
Mutta Juho meni jo kaukana maantiellä tomupilvenä. Ja kun sekin katosi,
seisoi Esteri päivänpaisteisella kievarin pihalla kuin pimeällä
aavikolla ypö yksinään.

»Esteri!» kuului lempeä ääni.

Esteri vavahti.

Hyvä Jumala! Äiti?

Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki neiti Smarinin suuret silmälasit ja
purskahti itkemään.




III


Esteri oli kirjoittamassa isälle syntymäpäiväksi.

Ukolle hopeatukalle nuori neiti pyysi saada tunnustaa rakkautensa. Sitä
hän oli yrittänyt jo kymmeniä kertoja ja kirjoittanut lukemattomia
hameentaskullisia rutistettuja kirjeitä. Mutta riittääkö nytkään loppuun
asti rohkeus, että saisi avatuksi sydämensä? Hyvä Jumala! Minkä vuoksi
häneltä temmattiin äiti, joka pienestä asti olisi häntä pitänyt isän
läheisyydessä, opettanut valloittamaan isän polven, anastamaan häneltä
suudelmia, pakottamaan isän rakastamaan.

Esteri äkkiä herkesi kirjoittamasta. Aivan muutahan hän oli aikonut
kirjoittaa: Onnestaan, jota hän tunsi hopeahapsisen kesäyön ukon
sulkiessa hänet syliinsä.

Ovi avattiin hiljaa, hyvin hiljaa. Hän luuli, että se on täti Smarin,
joka tuli hänen kammariinsa aina kuin avaimen reijästä ja kulki
kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään,
ennen kuin näki suuret silmälasit olkapäällään. Esteri oli ennen pysynyt
rauhallisena ja vähääkään pelkäämättä, vaikka täti Smarin oli ankara,
tarkasti kaikki, nuuski ja haisteli, penkoi laatikot, aukoen
liinavaatteetkin laskoksiltaan, selaili kirjat yksin lehdin, puhui
pienimmästäkin tahrasta kuin kuolemansynnistä, luki määräyksiä ja
sääntöjä kuin loppumattomalta rullalta. Mutta nyt Esteri säikähti kuin
olisi tavattu hänet jostakin luvattomasta teosta, rutisti kirjeen
taskuunsa ja istui kyyryssä kuin odottaen jonkun pedon syöksyvän
niskaansa. Vaan kun hän kuuli outoa, kummallista ääntä takaansa, kääntyi
hän katsomaan.

Miina?

Miina, neiti Smarinin palvelija, oli suuriluinen ihminen ja kuuluisan
kömpelöliikkeinen. Hän väliin sai sellaisia maanjäristyksiä aikaan, että
talo tärisi, päänsä oli kuhloja täynnä ja ruumiinsa aina kirjavana
mustelmista. Sen kolmisen vuoden kuluessa, minkä hän oli ollut neiti
Smarinin palveluksessa, melkein koko palkkansa oli mennyt rikkomiensa
esineiden maksamiseen, vaikka neiti Smarin oli hänelle hänen
uskollisuutensa ja ahkeruutensa vuoksi antanut puolet anteeksi. Niin
yksinkertaisessa asiassa kuin oven avaamisessa hän piti meteliä, joka
muille ihmisille olisi ollut mahdotonta parhaalla tahdollakin. Mutta nyt
hän tuli hiljaa. Ja hän kulki astuen päkiäisillään, varpaat vain
napsahtaen joka askeleella, jota koetti karttaa vääntelemällä
leukapieliään niin että hampaat kalisivat. Niin hassulta kuin Miinan
liikkeet näyttivätkin, Esteri katsoi häntä säälien. Raukka joka päivä
sai emännältään toria, ja talossa asuvat lyseolaiset, sydämettömät,
käyttivät Miinan kömpelyyttä huvikseen, laittaen hänet kaikilla
vippakeinoilla kaatamaan milloin jonkun suuren vaatekaapin, milloin muun
mahdottoman esineen, pöydistä ja muista keveämmistä kapineista
puhumattakaan. Miina raukka uskoi kaikki syykseen ja aina uudistuvalla
hartaudella koetti opetella liikkumaan »ihmisten tavoin».

Vasta aivan lähelle päästyään Miina kuiskasi käheällä äänellään:

»Siellä on Rautiaisen isäntä. Toi kotoanne voipytyn ja vasikanpaistin.
Käski sanoa neiti Esterille paljon terveisiä.» Ja vilaisten taakseen
Miina veti vyöliinansa alta esiin kirjeen, jossa ei ollut mitään
osoitetta, ja tuippasi sen Esterin käteen kiireellä kuin olisi se
poltellut hänen hyppysiään.

Se polttelikin. Hän oli Esterin taloon tullessa saanut määräyksen, ettei
hän saa Esterille tulevia kirjeitä viedä Esterille eikä Esterin kirjeitä
viedä postiin, vaan ne oli ensin annettava neiti Smarinille itselleen.
Miina oli tehnyt työtä käskettyä aavistamatta, että siinä oli mitään
pahaa. Mutta sitten hän oli saanut uuden määräyksen, että jos
talonpoikia Esterin kotipuolesta tulee käymään kuka tahansa, ja tahtoo
tavata Esteriä, niin pitää sanoa, että Esteri ei ole kotona. Juuri
silloin oli käynyt tämä sama Rautiainen, joka nytkin, ollut vähän
kaupunkituulella niinkuin nytkin, ja kyökissä kahvia juodessaan
selittänyt Miinalle, niinkuin nytkin, että hänellä on poika Eemeli, joka
käy Helsingissä koulua ja meinaa tätä Esteriä. Miinalle oli asia
selvinnyt: Esteri ja Eemeli ovat mieltyneet toisiinsa, vaan Esteriä ei
tahdota antaa. Miina oli itkenyt heidän puolestaan ja rukoillut Jumalaa
auttamaan Eemeliä rovastiksi. Nyt hän oli saanut päähänsä, että kirje
oli salainen kirje Eemeliltä.

»Rautiaisen isäntä antoi sen ja sanoi että se on neiti Esterille»,
kuiskasi Miina ja selitti että Rautiaisen isäntä on kortteeria
Luokkisella: viimeinen talo laitakadun päässä, maantien suussa, aivan
erillään muista. Ja tämän selityksen annettuaan hän lähti pois,
mennessään kaataen tuolin ja sitä pystyyn nostaessaan pienen pöydän.

Kirje oli suurelle paperille piirrettyjä koukeroita. Esteri ensin
otaksui sen olevan pikku Viljolta, vaan tarkastellessaan hän sai
selville Juhon nimen, mutta muuta ei.

»Rakas Juho! Parhaalla tahdollanikaan en saanut selvää kirjeestäsi.
Arvaan, että se on joku salaisuus Katrille, kun et ole hänen antanut
kirjoittaa. Kirjoituta jollakin muulla.

Kirjeesi saatuani tuntui kuin olisin siellä kotona, aivan kuin nuo
kadulla soivat kulkuset soisivat kotikujalla. Hengessä tulen teidän
onnellisten luo vieraaksi tämän kirjeen mukana, jonka tähän lopetan
jouduttaakseni Rautiaiselle.»

Rautiaisen mukaan hän kirjoitti toisenkin kirjeen, joka suullisen
määräyksen mukaan oli annettava forstmestarille ja jonka osoitteena oli
»Isälle, syntymäpäivänä».

»Tässä muuan lapsista, joka tahtoo olla läsnä isää herätettäessä
laululla ja kaikkien sitten keräytyessä kuka miksikin puettuna ripsimään
koristetuilla varpuvastoillaan kylvettäen kaiken vanhuutesi pois. Ja hän
on läsnä ja lähellä, vaikka ei kukaan huomaa, sillä hänellä on hame
hämystä, vaippa varjosta tehty. Hänen varpuvastansa on onnenpuun
oksista, jotka ovat hienoja kuin päivänsäteet. Hän laulaa laulun, jonka
sanat ovat kastehelmiä ja sävel orvokin värejä. Ja hän suutelee katseesi
aamuruskoksi ja mielesi lintujen viserrykseksi.»

Esteri sulki kiirellä kirjeen kuoreen ja heittäytyen tuolillaan puoleksi
makaavaan asentoon kädet pään takana katseli lamppunsa kohdalla
väräjävää valopyöryläistä.

Hän oli jo kesässä ja menossa kotia syöksyäkseen isälle syliksi. Mutta
yhtäkkiä hän oikaisi kuin säikähtäen ja tuijotti yhteen kohtaan.

Hyvä Jumala!

Hänen silmissään oli forstmestari, jonka katse oli tuima, käsi
ojennettu ja sormi viittasi ovea ulos, ääni kuin ukkosen jylinä: Mars!
Ja hän näki itsensä aivan kuin jonkun toisen tytön, kun hän henki
salpauksissa syöksyy pihalle myrskyisen syys-illan pimeyteen.
Yrittäessään tupaan päin hän lyö ohimonsa johonkin. Kun hän tointuu,
tuntuu hänestä kuin makaisi hän äärettömän kuilun pohjassa. Päästyään
jaloilleen hän näkee kirkkaasti valaistun salin ikkunat ja muutamassa
ikkunassa forstmestarin, kasvot painettuna lasia vasten, katsoa
tuijottavan pimeään käsien lomitse... Hän hapuilee tupaan. Siellä piika
Katri istuu paikkaamassa risaista hamettaan, hänen edessään seisoo kylin
uunin kuvetta vasten renki Juho, ja Kalle istuu pienellä rahilla
lynkäpäisillään roihuavan takkavalkean ääressä viheltäen säveltä
lauluun:

    Voi äiti parka ja raukka,
    Kun minut synnytit...

Hän heittäytyy tuvan lattialle. Hupi tulee nuoleksimaan hänen käsiään ja
kasvojaan. Juho nostaa hänet syliinsä ja koettaa lohduttaa, kun hän
itkee, itkee, itkee...

Esteri heittäytyi sohvaan kasvot patjaa vasten. Hän koetti pidättää
itkuaan pelottelemalla itseään, että täti tulee! Mutta itku purkautui
kuitenkin, ja hän antoi sille täyden vallan.

Tulkoon täti! Sanoo, että täti ja forstmestarinna ovat ryöstäneet
häneltä hänen isänsä, koko hänen onnensa ja elämänsä.

Kuului kova ryske, aivan kuin seinä olisi luhistunut. Hän ei
välittänyt. Mutta sitten hän arvasi, että se oli viereisessä
huoneessa asuvain lyseolaisten temppuja, jotka pitkin aikoja olivat
harjoitelleet kaikenmoista vallattomuutta oven takaa, tirkistelleet
reikeliavaimenreijästä, tunkien siitä kirjeitä ja runolippuja. Hän nousi
suuttuneena.

Lyseolaisten kammarin molemmat ovenpuoliskot olivatkin auki, mutta hänen
edessään seisoi Lauri Holma, »kaunis ylioppilas».

He olivat olleet muutamia kertoja samassa seurassa. Ja Esterin koko
huomio oli aina ollut kiinnitettynä Holman omituiseen olentoon. Hän ei
ollut hetkeäkään rauhallisesti, istuipa tahi seisoi, vaan teki yhtä
vaihtelevia kuin äkillisiä liikkeitä. Hänen katseensa siirtyi suurilla
hypyillä paikasta toiseen aivan kuin ei olisi löytänyt mitään
kiinnekohtaa, mutta yhtäkkiä se saattoi iskeytyä johonkin voimalla kuin
siinä ijankaikkisesti pysyäkseen. Puheensa oli avomielistä ja rohkeaa,
vaan tuntui kuin kieli ei olisi ehtinyt lähimainkaan täyttää tehtäväänsä
ja usein jäi kerrassaan liikkumattomaksi, jolloin hän puhui kasvoillaan,
käsillään ja koko ruumiillaankin. Hän oli aivan kuin joka silmänräpäys
vaarassa tehdä kompastuksen liikkeissään ja puheessaan. Se oli
kiinnittänyt Esterin huomion aina niin tarkoin, että Holman muoto oli
jäänyt hänen mieleensä hyvin hämärästi.

Nyt kun he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Esteri hämmästyi hänen
kauneuttaan. Punastuen väisti hän katseellaan ja yritti lähtemään pois
kammaristaan. Mutta samassa hän huomasi, että Holma, joka seisoi
oudostuttavasti jäsentä väräyttämättä, oli lakki päässä, palttoo päällä,
sukkasillaan ja kengät kädessä, onnettoman näköisenä kuin kiinni saatu
varas.

»Herra Holma!» sanoi Esteri luoden panttivankiinsa rohkaisevan katseen,
otti pöydältä kirjeensä ja antoi ne Holmalle. »Rangaistukseksi saatte
lähteä minua saattamaan!»

Heidän tultuaan kadulle, Holma ensimmäisiksi sanoiksi äänellä, joka oli
nuhteleva, kysyi minkä vuoksi Esteri ei ole luistinjäällä, jossa on koko
kaupunki, nuoret ja vanhat, suuri juhla soitoin, kokoin ja
ilotulituksin. Mutta sitten hän kulki harvasanaisena, parahiksi vastaten
Esterin kysymyksiin, joita useinkaan ei ymmärtänyt yhdellä kertaa aivan
kuin ne olisivat olleet hyvinkin mutkikkaita tahi epäselviä. Kun he
olivat tulleet laitakadulle, jonka toisella puolen ei ollut rakennuksia,
ja kulkeneet sitä hyvän matkaa, hän yhtäkkiä pysäytti Esterin ja
hämmästyneenä kysyi:

»Herran nimessä! Missä me olemme? Ja mihin me menemme?»

»Maailman loppuun!» oli Esterin valmis vastaus.

Holma katselihe. Kaukana heidän takanaan oli viimeinen katulyhty ja
kulkusissa soiva kaupunki, edessäpäin jostakin ikkunasta kuin
salaperäisestä aukosta kuumotti himmeä valo ja sen takana oli maasta
taivaaseen äänetön pimeys. Holma huitoi käsillään, sitten kuiskaten
sanoi:

»Maailman loppuun! Todellakin!»

Esteri nauroi.

»Tekö nauroitte?» huudahti Holma tarttuen Esteriä käsistä.

»Pelkäättekö?» kysyi Esteri yhä nauraen, vaan samassa tyrmistyi naurunsa
kaikua, joka kuului kaukaa pimeydestä. Oliko se hän, vai joku toinen,
joka oli nauranut? Miten oli hän voinut sillä tavoin nauraa keskellä
tätä mustaa synkkyyttä!

Hän lähti astumaan kiireesti kuin jotakin pakoon ja pysähtyi viimein
muutaman lauta-aidalla ympäröidyn pihan portille, mistä sekavina
haamuina häämötti kuormia ja hevosia ja kuului yhtämittaista tiukujen
kilinää ja heiniään pureksivien hevosten hampaanrousketta. Pihan
muutamassa laidassa näkyi jostakin rakennuksesta valaistu ikkuna.
Pahaisen kattolampun valossa ja tupakansavussa hääri huoneessa joukko
miehiä. Hän tunsi Rautiaisen ja muita isäntiä, mutta jäi seisomaan
neuvottomana.

Mitä varten hän oli tänne lähtenyt? Mitä varten?

Hän oli ottanut kirjeet näön vuoksi, ainoastaan näön vuoksi! Ja oli muka
lähtenyt hakemaan Rautiaisen kortteeritaloa toivomatta löytävänsä ja
tahtomatta löytää. Hävetti, hävetti!

Hän meni sisään.

Holma, joka jäi pihalle odottamaan Esteriä, asteli äkillisillä
liikkeillä sinne tänne koiran vihaisesti muristessa joltakin kuormalta.
Ja hän sadatteli saakelin Santtua, joka oli hänet töytännyt kammariin
ovea vasten, kun hän pahaa aavistamatta oli kurkistamassa. Porsaaksi
sanoi Santtua ja puiden nyrkkiä vannoi, että hän olisi hirttänyt hänet,
jos ei näin hyvin olisi käynyt. Mutta kun Esteri ilmestyi huoneeseen,
jossa oli miehiä, jotka ihastuen kävivät tulijaa tervehtimään,
tarttuivat Holman jalat maahan ja hänen katseensa silmää räpäyttämättä
Esteriin. Hän seisoi kuin patsas koko ajan, minkä Esteri oli huoneessa.
Sitten kirposi hän äkkiä irti ja puhkesi ääneen:

»Minä rakastan! Ja minä tahdon saada sinut omakseni!»

Koira syöksyi kuormaltaan ja ryntäsi haukkumaan käsillään huitovaa ja
yksinään puhelevaa kaupungin herraa. Holma kääntyi päin:

»Minä vannon!»

Koira pyrki ihan kiinni käymään. Holma sanoi sille:

»Ja se tapahtuu tänään!»

Esteri hapuili ulos pimeässä eteisessä, isän kirje rutistettuna
taskussa, itku kurkussa. Rautiainen oli kertonut forstmestarin
syntymäpäivänä olevan suuret pidot. Ja Esterin mielessä häämötti se
sekava muisto kuin kamalasta unesta.

Muistamatta Holmaa olevaksikaan hän portaille päästyään jähmettyi
liikkumattomaksi, kun sysimustassa pimeässä edessään näki vain
raivostuneesti haukkuvan koiran liekehtivät silmät. Joku tarttui häntä
kiihkeästi käsistä ja veti hänet luokseen.

»Minä rakastan!»

Ikkunasta pimeyteen tunkevan valonhämyssä Esterille selvisi Holman
kaunis muoto, johon hän tuijotti ajatuksensa risteilleen salamoina.

Luistinjäältä kuului etäinen soitto, ja kokkotulien romotus punersi
taivaan.




IV


Neiti Smarin oli kuin kaatuneen kuorman alla.

Hän oli pitkin syksyä kirjoittanut Esteristä hänen kotiaan ylisteleviä
kirjeitä vakuuttaen ylpeydellä, että Esteri kesällä palaa kotia toisena
ihmisenä kuin sieltä lähti: hän on taipuisa kuin keväinen vitsa,
herttainen ja rakastettava. Mutta nyt oli tapahtunut arveluttava käänne.
Esteri kieltäytyi lähtemästä mihinkään huveihin tai kylään ja pysyi
itsepintaisesti kotona, istuen kirjojensa ääressä.

Pelolla ja kauhulla neiti Smarin ajatteli miten muuan tyttö viime vuonna
oli samalla tavalla yhtäkkiä luopunut kaikesta heittäytyen
yksinäisyyteen, sitten kenenkään aavistamatta ruvennut kiihkoisaksi
lahkolaiseksi, lopettanut koulunsa, hyljännyt kotinsa, lähtenyt
kiertelemään maata saarnaillen ja aivan äsken oli jollakin
salaperäisellä tavalla kuollut jossakin sydänmaalla.

Silmissään forstmestari ja mielessään tälle antamansa lupaus, neiti
Smarin yöt unetonna vyöryi sängyssään. Viimein meni hän pastuurska
Levonin luo.

Tämä leskirouva oli syksyllä muuttanut kaupunkiin ja perustanut
koululaisille pensionaatin. Erimielisinä kasvatus-asioissa olivat he
joutuneet väittelyihin aina kun olivat toisensa tavanneet seurassa missä
hyvänsä. Lopulta oli unohdettu tyyneyden rajat. Neiti Smarin oli suoraan
sanonut, että pastuurska Levonin tiedot ja ymmärrys kasvatus-asioista
olivat yhtäläistä sekamelskaa kun se saksankieli, joka on hänen
pensionaatissaan muka puhekielenä ja jonka parhaimpana tukena on joskus
maailmassa Virosta tänne eksynyt piika. Pastuurska Levon oli pyytänyt
anteeksi, että oli ollenkaan avannut suutansa, sillä silloin kun
kaikkitietävät vanhatpiiat puhuvat lastenkasvatuksesta, pitää äitien
olla hiljaa, minkä hänenkin, joka oli kasvattanut kaksi omaa lasta.
Pastuurska Levonin ei tarvinnut selittää, miten nämä hänen lapsensa
olivat kasvatetut, sillä se tiedettiin: hovioikeudenauskultantti Alfred
Levonista sanottiin, että hän olisi valmis aateloitavaksi, ja neiti
Levon oli ensimäinen sulotar juhlakuvaelmissa ja kutsuvieras ylhäisissä
piireissä.

Nöyrtyneenä ja hyvän neuvon toivossa neiti Smarin kertoi asiansa ihan
alusta alkaen ja seikkaperäisesti.

»Tiedättekö», sanoi pastuurska Levon kuin lohduttavan varmalla äänellä,
»ei ole vähintäkään pelkoa siitä, että Esteri rupeaisi lahkolaiseksi.
Mutta...», keskeytti hän lauseensa pudistaen päätään arveluttavasti.

Neiti Smarin odotti jatkoa henkeä pidättäen.

»Esteri on yhä kiintynyt renkeihinsä.»

Neiti Smarin ei tahtonut sitä uskoa.

»Minä kerron teille muutaman tällaisen tapauksen. Tunsiko neiti Smarin
Laura Sorvon?»

»En.»

»Hän on tämän kaupungin lapsia, äitinsä oli ollut arvokasta sukua ja
isänsä joku pieni virkamies täällä. Mutta luultavasti hänkin oli jo
haudassa ja Laura poissa täältä silloin kun neiti Smarin tuli
kaupunkilaiseksi.»

»Varmaankin, koska minulla ei ole aavistustakaan.»

»Tämä Laura Sorvo tuli kasvattityttäreksi eräälle kapteeni Hannellille»,
jatkoi pastuurska Levon. »Kapteeni Hannell on äärettömän rikas. Suuri
summaton maatila siellä miesvainajani kotipitäjässä, osakkeita
tehtaissa, oma huvila ulkomailla. Lapseton pariskunta. He pitivät Lauraa
kuin prinsessaa. Ja Laura oli kaunis kuin prinsessa oikea sadun
prinsessa!»

»Kapteeni Hannell! Lyhyt tukeva mies, tuuheat ja hyvin pitkät punaiset
viikset?» kysyi neiti Smarin yhtäkkiä.

»Niin on!» tunsi pastuurska Levon heti.

Neiti Smarin muisti kerran matkustaessaan laivalla sellaisen miehen
seurassa nähneensä nuoren naisen, jota oli ensin luullut joksikin
ulkomaalaiseksi ylimysneidiksi, vaan oli väitetty hänen olevan
suomalainen. Ja hän oli sitten puhellutkin hänen kanssaan.

»Ihana olento», ihasteli neiti Smarin parin vuoden vanhaa muistoa kuin
eilisenpäiväistä näkyä. »Somassa, keveässä kesäpuvussa hän oli kuin
vasta auennut valkolumme.»

»Arvatkaa, missä hän nyt on!»

»Jumala armahtakoon, millä äänellä te sanotte!»

»Naimisissa renkimiehen kanssa!»

Huone alkoi vilistä neiti Smarinin silmissä.

»Hän karkasi rengin kanssa ja kuuluu asuvan täällä lähellä kaupunkia
jossakin metsämökissä.»

»Voi armias Jumala!»

»Jos se renki olisi ollut kaunis, niin olisihan voinut asian jotenkin
ymmärtää, mutta niin ruma, niin ruma, että niin rumaa on vaikea
kuvitellakin.»

Neiti Smarin hätäytyi ja hän alkoi pyydellen esittää, että pastuurska
Levon ottaisi Esterin pensionaattiinsa, vaan pastuurska käsillään teki
poistavia liikkeitä ja äänellä kuin olisi pelännyt tarttuvaa tautia
sanoi:

»Jumala varjelkoon!»

Sinä päivänä neiti Smarinin sija päivällispöydässä oli tyhjä. Miina
ilmoitti hänen olevan pahoinvoivana ja omana lujana uskonaan selitti,
että neiti Smarin oli tullut sairaaksi pastuurska Levonin kahvista.
Sellaista saksalaista sotkua suomalaisista rukiista. Sitä kun
aamusydämelleen juo, niin se pitää tietää, että on tuska sydämessä! Ja
Miina hyppäsi neiti Smarinin luona kouransilmässä pullo
tanskankuninkaantippoja, joita tyrkytti kuin kiusanhenki, kunnes neiti
Smarin raivostui ja talosta ajamisen uhalla kielsi Miinan tulemasta
hänen kammariinsa muulloin kuin soitettaessa ja silloinkin ilman pulloa!

Neiti Smarinilla oli pitkät puheet itsekseen. Pastuurska Levon oli ollut
oikeassa. Oikeassa vastoin kaikkea luuloa. Neiti Smarinilla oli kädessä
todistuskappale: Juhon kirje! Ja häntä suututti, että hän oli hävennyt
ja punastunut Esterin katsetta ja ummistanut valvovan silmänsä.
Suututti, että hän oli luullut olleensa liian ankara ja ehkä sillä
saattaneensa Esterin muka vaaralliselle uskonhoureiden tielle. Häntä
hävetti ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin
kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen
houkutelluksi. Mutta nyt hän aikoikin panna toimeen uuden suunnitelman,
ja se oli rautainen!

Hän lyö Esterin eteen Juhon kirjeen. Mikä tämä on, hyvä neiti? Olkaa
hyvä ja tulkitkaa minulle tämä epäselvä kirjoitus, kai ymmärrätte sen
yhtä hyvin kuin epäselvän puheenkin! Mutta tulkitkaa se tietäen, että
minä voin saada koko kirjeestä selvän, niinkuin olen saanut nimestä
»Juho», ja toisesta sanasta--»humalassa»!

Hän pudisti kirkkaaksi silmälasinsa, asetti ne varmasti nenälleen ja
yritti lähtemään Esterin kammariin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.

Jos se ei olekaan »humalassa», vaan »Jumalassa»?

Mitä tehdä? Mitä tehdä!

Neiti Smarin parka! Hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen
kuin muille selvillä kuin kymmenen sormeaan. Nyt hän ne kymmenen sormea
liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon tunnustaen
mitättömyytensä, kykenemättömyytensä.

Miina pisti päänsä oven raosta.

»Neiti Esterin luona oli vieraana se Neitsy-Maria!»

Neiti Smarin luuli että pastuurska Levon ystävällisesti oli toimittanut
tyttärensä tulemaan Esterin luo kehoituksella ruveta seurustelemaan
Esterin kanssa ja koettaa vaikuttaa häneen hyvää. Ja kuin varmana
pelastuksesta hän huudahti riemastuneena:

»Rakastettava neiti Levon!»

»Neiti Levon?» sanoi Miina huiskauttaen halveksivasti kättään. »Kaikkipa
sitten Neitsy-Marioita, kun riikinkukotkin!»

»No kukas sitten?» tiuskaisi neiti Smarin.

»Enhän minä nimeä muista, sehän on tietty asia! Mutta se--kyllä neiti
Smarin hoksaa. Eihän täällä muita ole niin Neitsy-Marioita. Se jolla on
tukka kammattu näin poskia myöten, se ylhäinen neiti, joka usein ajelee
vaunuissa.»

Merkit olivat selvät, vaan neiti Smarin kysyi sellaisella Hänellä, kuin
Miina olisi hullutuksia puhunut:

»Neiti Holmako?»

»No juuri justiin!»

Esterin luona kaikkialla harvinainen neiti Holma, joka valitsi toverinsa
kuin neulalla? Niihin kaikkien ihmeeksi ei itse Levonilla ollut vielä
kunnia kuulua. Ja Esteri, hänen tietääkseen, ei ollut neiti Holmalle
hyvänpäiväntuttukaan. Mahdotonta!

»Neiti Holma on hakenut ompelijatarta, joka asuu toisella puolen
porttia», sanoi neiti Smarin.

»Saattoipa olla silläkin asialla», myönsi Miina ja lisäsi: »Mutta
vieraana hän oli neiti Esterillä ja niin neiti Esteriä pussasi että
oikein.»

Esteri tuli neiti Smarinin kammariin tuulenpuuskana, sieppasi
silmälasit tädin silmiltä ja viskasi ne rapisten menemään, istutti hänet
sohvaan itse istuen viereen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä
paloivat. Neiti Smarin katsoi aivan kuin ei olisi tuntenut häntä eikä
kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hänen pienet, punaiset silmänsä venyivät
suuriksi renkaiksi ja otsansa kapeni kahdeksi viiruksi, kun hän kuuli
neiti Holmalla olleen asianaan tuoda terveiset äidiltään, että äitinsä
olisi mielissään saadessaan tutustua Esteriin. Se meni yli kaiken
ymmärryksen, että itse ylhäinen konsulinna Holma erityisesti kutsuttaa
Esterin luokseen. Tunnettu asia kyllä oli, että hän kutsutti luokseen
taiteilijoita ja muita merkillisyyksiä, joita sattui käymään
paikkakunnalla, ja silloin tällöin jonkun edustavista työmiehistä,
joskus jonkun lahkolaissaarnaajankin. Mutta...?

»Minä sanon teille, täti, vaan se on salaisuus!» Esteri katsoi neiti
Smarinia silmiin kuin vannottaen. Sitten hän painoi päänsä pöytään ja
sanoi:

»Se ylioppilas, se Lauri--hän on minun kanssani kihloissa.»

Neiti Smarin veti ja puhalsi henkeä nipistettyjen huultensa välitse
aivan kuin olisi koettanut viheltää, vaan siitä kehittyikin valtava
itku.

Sillä aikaa kuin Esteri oli Holmalla, neiti Smarin istui leveässä,
hiljaa keinuvassa kiikkutuolissa ihmetellen yhä tätä tapausta, joka
tuntui uskomattomalta, vaikka hän itse Esterin pyynnöstä oli ollut
Esteriä saattamassa konsuli Holmalle eteiseen saakka ja Esterin
pakottamalla seisonut hänen vieressään, kunnes hän soitti ovikelloa, ja
tultiin avaamaan ovi.

Sellainen onni Esterille!

Miina tuli kammariin kouransilmässä pullo ja itkien moitti ihmisten
uskottomuutta. Neiti Smarin anteeksi pyytäen päivällistä kiivastumistaan
lohduttaen vakuutti, että hän aivan täydellisesti uskoi Miinan lääkkeet
hyviksi ja auttaviksi, mutta hän on nyt aivan terve. Miina tuippasi
kourastaan pullon neiti Smarinille ja sanoi käskevästi:

»No koettakaa saada neiti Esteri ottamaan näitä!»

»Esteri?»

Miina selitti, että ovikelloa oli soitettu kuin hengen edestä. Hän oli
mennyt avaamaan, siellä oli neiti Esteri, joka oli rynännyt huoneeseensa
päällysvaatteineen päivineen niin kuin ulkoa tuli ja--

»Herra siunaa!» ja joutumatta kuuntelemaan enempää neiti Smarin syöksyi
Esterin kammariin.

Esteri makasi sohvalla ja itki. Neiti Smarinin hätäileviin kysymyksiin
hän vastasi kieltelevillä liikkeillä ja sai viimein sanotuksi:

»Odottakaa vähän.»

Neiti Smarin istahti syrjään, ajatellen mahdollisia ja mahdottomiakin.

Esteri viimein nousi istumaan ja kutsui tädin viereensä sohvalle.
»Alussa oli hyvin hauska», sanoi hän. »Mutta sitten tuli konsulinna,
täti Holma.»

Neiti Smarin oli ihmeissään. Konsulinna Holma oli tosin kaupunkilaisille
suuri arvoitus. Hän ei käynyt vieraissa eikä pitänyt kotonaan
vieraspitoja eikä hänellä ollut erityisiä ystäviä. Ei tiedetty
varmuudella onko hän uskonnollinen vai uskoton, ei tiedetty oliko hän
miesvainajansa kanssa ollut hyvissä vai huonoissa väleissä. Huhuiltiin
niin ja huhuiltiin näin. Mutta kunnioituksella ja suurella ihastuksella
puhuivat hänestä aina hänen lastensa valitut toverit, jotka siellä
kävivät kuin kotonaan ja joitten seurassa konsulinna oli sieluna.

»Minulla oli kuin hirveä hätä ja itku kurkussa», jatkoi Esteri.
»Heittäydyin iloiseksi ja vallattomaksi, kerroin toisen hassun jutun
toisensa jälkeen, ja koetin olla katsomatta täti Holmaa, mutta en
voinut.»

Esteri oli ääneti ja tuijotti yhteen kohtaan.

»Ja sitten?» kysyi neiti Smarin uteliaana, vaan sai uudistaa
kysymyksensä, ennen kuin Esteri havahtui.

»Minä olin unohtunut katsomaan täti Holmaa ja olin kai katsonut kauankin
aikaa. Nyt vasta huomaan, että hän huiskutti nenäliinaansa
häiritäksensä katsettani. Mutta kai kun se ei auttanut, tuli hän minun
luokseni ja suuteli minua. Silloin näin ainoastaan hänen otsansa ja
silmänsä.»

Esteri alkoi uudelleen itkeä.

»Äitini otsan ja silmät...»




V


Toisen kerran tullessaan Holmalta Esteri syöksyi neiti Smarinin kaulaan.

»Hän pitää minusta, rakastaa minua!»

Sen neiti Smarin sittemmin sai omin silmin nähdä, kun Esterin
sairastuessa konsulinna Holma kävi hänen luonaan. Hänen mentyään neiti
Smarin suu hymyssä ja silmät vesissä sanoi Esterille:

»Sinulla on nyt äiti!»

Esteri kohosi vuoteellaan istumaan ja sanoi pelästyneenä:

»Mitähän jos joskus, kun minä menen Holmalle, täti Holma itse tulisi
avaamaan minulle ovea, sanoisi 'mene pois!' ja painaisi oven kiinni!»

»Herra siunaa, miten sellaista mieleesi johtuukaan!»

Esteri laskeutui maata ja painoi silmänsä umpeen. Mutta kun hän ne
avasi, norahti kyyneliä ohimoille.

»Te erehdyitte lohdutellessanne minua ja käskiessänne lääkärin
vakuttamalla vakuuttaa, ettei tautini ole ollenkaan vaarallista, sillä
juuri sitä itkin. Minä sydämeni pohjasta toivoin kuolevani. Ehkä se
olisi sittenkin onnellisinta ollut.»

Neiti Smarin meni kammariinsa ja itki:

Mikä isku Esterille, jos Laurin tunteet eivät kestäisi. Armahda Jumala!

Aivan kuin tätä peläten hän sitten aina tuskallisella jännityksellä
odotteli Esteriä Holmalta ja pani huolekseen pienimmätkin seikat.
Levottomaksi sai hänet huomionsa, ettei Esteri koskaan puhunut
Laurista. Unen ja viimeisenkin rauhan vei häneltä viimein »vanhan ja
nuorten akademikkojen rekiretki». Siitä puhuttiin kaikkialla ja pukuja
laiteltiin, vaan Esteri oli aivan kuin ei olisi asiasta tiennyt mitään,
vaikka Lauri Holma oli hommamiehenä. Neiti Smarin odotti päivästä
toiseen uskaltamatta kysyä, teetätti Esterille uuden puvun tekosyillä ja
koetti pönkittää horjuvaa toivoaan vielä rekiretken edellisenä iltana,
jolloin Esteri oli Holmalla käymässä.

Tapansa mukaan Esteri sieltä palattuaan tuli suoraapäätä neiti Smarinin
kammariin, vaan oli pitkät minuutit sanaa sanomatta, maaten lepotuolilla
kädet pään takana. Neiti Smarinista oli tuskallista, ja arvellen, että
Esteri halusi hänelle puhella asiasta, vaan oli vaikea alkaa, rupesi hän
johtamaan keskustelua siihen. Aivan kuin ei olisi sitä itse hyvin
tiennyt Ellin jokapäiväisistä käynneistä Esterin luona tämän
sairastaessa, kysyi hän ensimmäisekseen:

»Elli taitaa paljon pitää sinusta?»

»Jumaloipi» sanoi Esteri ja vääntelihe.

»Ihme, ettei hän ole vielä kihloissa?

Pitkäveteisesti ja hiljaisella äänellä Esteri sanoi:

»Hänen rakastettunsa on hänet hyljännyt.»

»Epäkelpo!» huudahti neiti Smarin sellaisella kiivaudella kuin olisi
tahtonut syöstä mokoman kimppuun, ja katsoi minkä vaikutuksen se tekee
Esteriin.

Esteri painoi kädet kasvoilleen.

»Ken lieneekin, mutta mitätön mies, sanon minä!» Ja neiti Smarin sanoi
paljon muuta tuomiten ankarasti sellaisen ja kaikki
sellaiset--kaikki!--joitten tunteet eivät ole vakavia ja kestäviä. »Elli
tietysti rakastaa häntä vielä?»

Esteri myöntävästi nyökäytti verkalleen päätään.

»Niin niin, ja kärsii!» ymmärsi neiti Smarin, kiihtyi ja teki
äkkirynnäkön. Pistäen silmälasit silmilleen, toinen käsi puuskassa,
toinen pöydällä hän katsoi Esteriä kuin että: no nyt meidän sopii puhua
siitäkin, ja hän sanoi:

»Mutta kuulehan sinä. Entäs Lauri?»

Esteri punastui. Hän katsoi neiti Smarinia suoraan silmiin kuin apua
anoen ja sanoi:

»Minkä vuoksi minä en Lauria rakasta? Hyvä Jumala, minkä vuoksi!»

»Sinä et Lauria rakasta!» Neiti Smarin huusi, ja hänen äänensä
mutkitteli.

Sitten syntyi hiljaisuus.

Esteri istui lynkäpäisillään pöytää vasten, nyrkit ohimoilla. Hän
vavahti säikähdyksestä, kun yhtäkkiä johtui mieleen, että täti Holma on
varmaan sen huomannutkin. Puristaen päätään hän veti henkeä kuin kovaa
tuskaa kärsien.

Miten hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi? Hän ei voinut mennä
enää Holmalle. Ei, ei, ei! Mieluummin hän vaipuisi maanrakoon...

Neiti Smarin ompeli ompelustaan kädet täristen, kuuli kadulta hälinää
kuin olisi ollut tulipalo ja kellon naksuttavan kiireesti ja kovasti.

Esteri painoi päänsä pöytään. Mutta hetken kuluttua hän hypähti
seisomaan.

»Minä tahdon rakastaa! Minä tahdon!»

Hän istahti kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan Laurille kirjelipun ja
ilmoitti täti Smarinille, että hän lähtee huomenna rekiretkelle.

Laurin häntä rekiretkelle pyydellessä oli Esteri lähtönsä
välttämättömäksi ehdoksi asettanut sen, että Ellikin lähtee. Mutta kun
hän, heidän tultuaan maataloon, minne retkeläiset kokoontuivat,
odottamattaan näki Ellin, hämmästyi hän sanattomaksi.

»Kun Lauri sai kirjeesi syntyi minussa vastustamaton halu tänne, minulle
hankittiin kavaljeeri, ja niin olen tässä sinun suureksi
hämmästykseksesi, niinkuin näen, ja sinun tueksesi ja turvakseksesi,
niinkuin vaatimukseksesi kuului», selitti Elli nauraen.

Esteri tunsi suunsa olevan teeskennellyssä hymyssä, ja kun Lauri, jolla
oli puuhia heti alkavan ohjelman vuoksi, jätti heidät kahden kesken,
punastui hän Ellin katsetta, ja hänet valtasi omituinen hätäilevä tunne.
Tuntui turvalliselta, kun heidän luokseen tuli neiti Levon, joka aina
ennen oli hänestä muistuttanut havukkaa ja jota hän suorastaan oli
pelännyt. Tämä riensi riemulla ja jo kaukaa ja äänekkäästi lausui
äärettömän ilonsa nähdessään neiti Holman pitkistä ajoista, ja otti
hänet haltuunsa molemmin käsin unohuttaen Esterin silkkisen selkänsä
taakse, jonka suojassa Esteri hiipi pois.

Elli hakemalla haettuaan löysi hänet sitten muutamasta pienestä
syrjäisestä kammarista, jonne oli ahdettu liikoja huonekaluja. Ja kun
neiti Levon, joka Elliä yhä seurasi kuin varjo, kysyi Esteriltä, mitä
hän piti herra Holman runoista, oli hän kuin puusta pudonnut.

»Kumpi teitä enemmän miellytti, 'Hänen katseensa' vai 'Kun hän nauroi?»
Ja vastausta odottamatta neiti Levon hehkuvalla innostuksella alkoi
selittää, että hän oli äärettömän ihastunut molempiin. »Hänen katseensa»
oli ihana runo, ihana runo! Vertaukset olivat kauniita ja lennokkaita ja
vaikuttavasti oli kuvattu nuorukaisen tulinen halu vielä kerran nähdä
tuo tuhansien tähtien lento. Ja sitten runo »Kun hän nauroi». Mikä
rohkea loppu! Tuolla puolen haudan ilo olisi puutteellinen, jollei hän
kuulisi hänen nauruaan, mutta tuska tenhoton sitä muistellessaan, ainoan
kerran sen kuultuaan.

»Sinä et ollut kuulemassa Laurin runoja?» kysyi Elli, kun he Esterin
kanssa olivat päässeet kahden kesken.

Esteri katsoi Elliä silmiin vastaamatta. Hän odotti että Elli kysyy:
»Rakastatko sinä Lauria?» Ja hänen mielensä teki langeta Ellin eteen
polvilleen.

»Esteri, miten kaunis sinä olet!» huudahti Elli. »Sinun katseesi! Sinun
katseesi!»

Esteri riensi pois kuin pakoon, haki Laurin ja tarttui häneen.

»Ole minun kanssani, olethan, hyvä Lauri!»

Sen jälkeen hän ei huomannut Elliä ennen kuin illallisen aikana, jolloin
näki hänet toisessa päässä pöytää, vaan unohti pian hänen läsnäolonsa
kiintyessään seuraamaan väittelyä, joka oli kehittymässä Laurin ja herra
Levonin välillä.

Herra Levon, josta Esteri oli kuullut usein puhuttavan, oli varhaisesta
syksystä ollut poissa paikkakunnalta ja saapunut kotia juuri tänään,
parhaiksi, että oli saanut frakin ylleen ja tullut tänne. Ja hänen
tulonsa oli, niinkuin joku nainen oli sanaksi keksinyt, paras numero
illan ohjelmassa. Neitoset keskenään taputtivat käsiään ja rouvat
muuttuivat hymyksi.

Päinvastoin kuin sisarensa, herra Levon oli vaalea. Hänen muotonsa oli
kapea, piirteet hienot, silmät hymyilevät. Vartalonsa oli solakka ja
ryhdikäs, kumarruksensa kuin koivun tuulessa. Aina kun Esteri siirsi
katseensa hänestä Lauriin, näytti Lauri oudolta, toisennäköiseltä kuin
ennen, hipiä karkealta, otsa liian korkealta. Eikä Esteri ennen ollut
huomannut, että Laurin jalat olivat vähän väärät.

Heidän väittelyään seurattiin yleisellä huomiolla, suosio herra Levonin
puolella. Hän oli tyyni ja hymyilevä, puhui sujuvasti, monijaksoisin ja
taidokkaasti rakennetuin lausein ja hyvin väritetyllä äänenpainoilla, ja
hänen ilmeensä ja liikkeensä, joita hän käytti säästäen, tekivät aina
pettämättömästi vaikutuksen.

»Me ikävystytämme arvoisaa seuraa», sanoi herra Levon, »ja sen vuoksi
minä puolestani lopetan tämän hyödyttömän keskustelumme, hyödyttömän sen
vuoksi, että kaikki ne kauniit ja ylevät sanat, joilla herra Holma tässä
on tulkinnut rajatonta ihastustaan niin sanottuun 'kansaan' ja 'kansan
pyhään tahtoon', eivät saa minua luopumaan arvossa ja kunniassa
pitämästä kulttuuria, jota herra Holma on koettanut meille uskottaa
halveksivansa--mitä me emme kuitenkaan usko, koska herra Holma ei ole
vielä päässyt edes siihen saakka, että olisi luopunut, ja uskallamme
epäillä ettei herra Holma koskaan luovukaan käyttämästä näitä!» Puhuja
kauniilla kädenliikkeellä nosti nähtäväksi veitsen ja kahvelin.

Naiset taputtivat käsiään kiihkeästi.

Holma kohosi seisomaan painaltaen rystysensä pöytään, vaan aivan kuin
peruuttaen mitä oli aikonut sanoa, astui hän askeleen taaksepäin
ojentaen vartalonsa, siitä siirtyi askeleen sivulle pannen kädet
selkänsä taakse tyynen näköisenä, mutta taas astui kiihkeänä pöydän
ääreen, vaan jäi yhä sanattomaksi, ja lopuksi sukasi molemmin kourin
tukkaansa, joka siitä nousi pystyssä törröttämään, levitti sitten
kätensä ja jäi seisomaan yhteen kohti epätoivoisen näköisenä.

Esteri ojensi Laurille kätensä ja nauroi.

Hänen katsahtaessaan ympärilleen, oli kuin kaikki ihmiset olisivat
olleet häneen tuijottavia vahakuvia, palvelijatarkin, joka oli ovella
menossa kädessä pinkka lautasia seisoi kuin Lotin vaimo katse
taaksepäin.

Esteri luuli Laurille huudahtaneensa:

»Minun ruma prinssini!»

Aamulla heti noustuaan Esteri sai Elliltä kirjeen hän aukaisi sen
repäisten, mutta luettuaan jonkun matkaa ojensi sen neiti Smarinille ja
istahti pöytänsä ääreen jossa kauniissa kehyksissä oli Laurin valokuva.

Neiti Smarin tarttui kirjeeseen vapisevin käsin kuin pahaa aavistavaan
sähkösanomaan. Pastuurska Levon, jonka hän oli jo aamusella tavannut,
oli tyttärensä kertomuksen mukaan antanut viittauksia, että rekiretkellä
oli tapahtunut suuri skandaali: Esteri oli keimaillut ja nauranut niin,
että neiti Holma häveten veljensä puolesta oli lähtenyt pois kesken
illan: Mutta kirje oli alusta loppuun rajatonta ihastusta! Elli käski
Esterin heille tullessa pitää varansa, ettei hän Esteriä tukehduta.
Senhän olisi voinut tehdä helposti eilen illalla rekiretkellä
kuullessaan Esterin hurmaavan nauru. Mutta oli sen verran jäänyt hänelle
järkeä, että pääsi itseltään karkuun. Onnellinen Lauri, joka oli
löytänyt semmoisen aarteen, minkä runsaista rikkauksista he oppivat joka
päivä tuntemaan aina jonkun uuden. He kaikki odottavat näkevänsä pian
Esterin, heidän aina kaivatun auringonpaisteensa.

»Sinä et lukenut tätä!» huudahti neiti Smarin.

»Voi hyvä Jumala!» huudahti Esteri sillä äänellä kuin että täti
Smarininkin olisi pitänyt ymmärtää: »Minä olen onnettomin ihminen
maailmassa!» Rutistaen Ellin kirjeen yhdellä kourauksella hän sanoi
uhkaavasti: »Minä menen karkuun, menen johonkin korpeen. Elänpä siellä
tai kuolen, olen paljon onnellisempi.»

Neiti Smarin lysähti istumaan kuin olisi jalat alta lyöty.

»Itkekää tekin minun kurjan puolesta», sanoi Esteri heittäytyen neiti
Smarinin eteen polvilleen. »Itkekää minun kurjan puolesta, joka en
ymmärrä onneani! Voi jos minä jotenkin ymmärtäisin. Selittäkää minulle!»
Hän tarttui neiti Smarinia käsistä puristaen suonenvetoisesti.
»Selittäkää minulle, että minä ymmärtäisin!»

»Sinä ehkä rakastat jotakin toista!» sai neiti Smarin sanotuksi
itkultaan.

»Jotakin toista!»

Esteri sanoi sen niin paheksuvalla äänellä, että neiti Smarinin itku
tyrehtyi siihen paikkaan, ja viskaten täti Smarinin kädet käsistään
Esteri katsoi häneen niin tuomitsevasti, että neiti Smarin häpesi
sanojaan. Laura Sorvo rumine renkineen ja Juho, jotka olivat kauhun
kuvina tulleet hänen silmiinsä, katosivat äkkiä kuin kummitukset
valossa.

»Minä onneton olen kai jotenkin kieroon kasvanut raukka. Eikö niin,
täti?»

Neiti Smarin vavahti kuin olisi piston saanut ja alkoi hätäillen
vakuuttaa:

»Et rakkaani, et».

»Minä olen. Minä olen. Minä itse tiedän, ja te tiedätte. Ja te kuulitte,
kun isä minulle jääkylmästi hyvästiä jättäessään käski minun opetella
oikeaksi ihmiseksi. Voi rakas täti, ohjatkaa minua, ojentakaa, neuvokaa
ja opettakaa minua.»

Neiti Smarin istui hartiat syvälle kumarassa kuin luhistavan painon alla
ja tuijotti äänettömänä Esteriin, joka itkien oli painanut päänsä hänen
syliinsä.

Tuohon äidittömään, orpoon tyttö raukkaan hän oli tarttunut kiinni
kylmällä sydämellä kuin vanginkuljettaja. Tunnotonta julmuutta! Oli
temmannut hänet toisaalle suunnatulta tieltään lyöden rintaansa ylpeänä
tiedostaan ja taidostaan. Pöyhkeilevää typeryyttä! Kaikkivaltias Jumala!
Käännä se tuon viattoman hyväksi.

Esteri pukeutui mustiin ja lähti Holmalle valiten ajan, jolloin tiesi
Laurin olevan poissa kotoa. Hän lähti tyynenä ja päättäväisenä. Hänen
tuli ja täytyi avonaisesti tunnustaa täti Holmalle ja Ellille, että hän
ei ansaitse heidän rakkauttaan. Mutta tultuaan eteiseen hän pysähtyi.
Mielensä kouhuili kuin olisi hänet sieltä karkotettu saamatta heille
sanotuksi, miten hän rakastaa ja voi rakastaa. Sen he voisivat nähdä,
jos Lauri olisi onneton, kaikkien hylkäämä, ruma, niin ruma, että he
itsekin kauhistuisivat.

Hän juoksi ylös rappusia. Soitti ovikelloa ja sanoi avaamaan tulleelle
palvelijalle, että hän käy nuoren herran kammarissa kirjoittamassa
kirjelipun.

»Sukkajalka ritari! Jonkun matkaa kaupungista pohjoiselta maantieltä
eroaa kaunis metsätie. Sitä kaunista metsätietä huomenna 8 aamusella
Esteri-neito hiihtää Ruman prinssin linnalle.

Prinssi oli jo syntyessään niin ruma, että kuningas kauhistui ja
kuningatar surusta kuoli. Kun kutsuttiin tietäjät, niin neuvoivat nämä
kuningasta antamaan prinssin surmalle, sillä hänestä oli tuleva onneton,
kun kukaan ei häntä rakastaisi. Prinssi annettiin syöjättärelle, joka
vei hänet synkkään korpeen, mihin ei päivä koskaan paistanut. Siellä oli
onneton prinssi raukka elänyt ja kärsimyksissään joka vuosi vanhentunut
sata vuotta.

Mutta oli orpo tyttö. Hän lähti ypö yksin yli pimeän aavikon, joka oli
täynnä mättäitä, välissä pohjaton kuilu, ja jossa jättiläis-yököt
lensivät hänen päänsä päällä suhisten ja kylmähenkinen raivotar soitti
manalan yksikielistä kannelta. Hän tuli siihen pimeään metsään. Ja kun
hän ja prinssi katsahtivat toisiaan silmiin, niin syöjättären luola
siinä päivättömässä korvessa muuttui säteileväksi linnaksi, joka
ruskotuksena taivaalle hohti, ja prinssi nuoreni ja hänestä tuli niin
kaunis kuin sen tytön rakkaus oli suuri. Sen tytön rakkaus on niin
suuri, ettei siinä linnassa koskaan yötä ole.--Kello 8 aamulla!»

Kello 8 aamulla Lauri sillä kauniilla metsätiellä tapasi huikaisevasta
ruskotuksesta Esterin, joka nauroi, osoittaen ruskotusta kuin omaansa,
painoi silmänsä umpeen ja tarjosi suunsa suudeltavaksi.

»Hiihdetään niin kauas, että eksymme ijäksi!»

Ja he hiihtivät poikki harjanteitten, yli aavikoiden, läpi punaisten
varvukoiden ja keltaisten petäjikköjen. Lumi heidän sommissaan
hopea-usvana pölähteli ja tukassa ja hartioilla kultahiuteina välkkyi.




VI


Kun he pysähtyivät äänettömään korpikuusikkoon, eivät he tienneet
suuntiakaan, missä he ovat. Mutta lumen alla nukkuvain naavaisten
kuusten juurelle piiloutuneena oli pieni mökki. Se oli kuin kinokseen
tehty, että näkyi vain ikkuna ja ovi ja musta savutorvi.

Luulivat sitä autioksi. Vaan eteiseen tultuaan kuulivat sisällä naisen
puhelevan kuin hellästi hyväillen jotakin. Sisään astuessaan
hämmästyivät he nuoren naisen kauneutta. Hän istui ruokkimassa lasta,
leperrellen sille. Avonainen puku, hajallinen tukka ja hänen
hämmästyksensä vieraat huomattuaan antoivat hänelle villiytyneen näön.
Mutta kun hän vietyään ja peitettyään lapsen nuorassa katosta riippuvaan
pärevasuun ja selin järjestettyään pukuaan kääntyi vieraisiin päin, oli
hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ja hymyilevässä katseessaan
ylimyksellinen tyyneys.

Naisen poistuttua huoneesta puuhaamaan vieraille juomista, jota nämä
pyysivät, Lauri ojenteli käsiään.

Mikä halpa mökki metsän kätkössä! Mikä ihanuus mökin kätkössä!
Suurenmoista! Sadunomaista!

Esteri jatkoi ääni väristen:

»Täällä kinoksessa, repaleisena, entistä maailmaa ympärillään ainoastaan
muutamia kirjoja ja marmorinen Kristus!»

Lauri levitti silmänsä ja katsoi pitkään Esteriä.

»Sinä luulet, ettei hän ole talonpoikainen?»

»Ei varmaan!»

Savunhajuisessa tuvassa ei ollut sisustusta muuta kuin sänky, pari
tuolia ja matala kaappikulu. Mutta sen päällä oli erittäin kaunis
kuvastin, jonka paksut hiotut särmät sateenkaaren väreillä hohtivat,
mustassa loukossa nurkkalaudalla korukantisia kirjoja keskellään ylpeä
valokuva-albumi ja niiden yläpuolella toisella laudalla Thorwaldsenin
Kristus.

»Tämähän on kuin satua!» huudahti Lauri, kun kotia hiihtäessään
pysähtyivät vielä katsomaan taakseen mäelle, jossa kuusten lumiset
latvat kirkkaina paistoivat ja mökistä savu kultaviiruna taivalle
kiersi.

Kun he hiihtivät sinne helluntaina, jolloin ihana nainen oli heitä
kutsunut tulemaan, oli pyry-ilma, ja heitä vastaan tuli mies ilmestyen
yhtäkkiä heidän eteensä sakeassa tuiskussa. Lyhyt, mutta kahden
levyinen, pää suuri, otsa kuin lauta, nenä latuskainen ja silmät pienet.
Ehdottomasti säpsähti häntä, vaan heräsi häntä kohtaan syvä sääli, kun
hän suurikouraisella kädellä lakkia raapaisten teki hyvänpäivän suu
leveässä naurussa ja kahloi edelleen syvää lunta kadoten pian pyryn
sekaan.

»Ruma prinssi!» sanoi Lauri kuin tosissaan.

Ruman prinssin töppöskenkäin suuret jäljet, joihin tuuli kiireellä
juoksutti lunta täytteeksi, johtivat mökille.

He katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Esteriä vavisutti, että luuli
polviensa pettävän. Hänen oli halu kääntyä takaisin, vaan sisältä
ryntäsi heitä vastaanottamaan maalaistyttö, pystynenä, puolukkaposki,
joka niiata tupsautti syvään kummallekin vieraalle erikseen, pieksi ja
puhdisti heidät lumesta kovakouraisesti ja ujostelemattomalla
rohkeudella ja avasi oven tupaan.

Vieraat hämmästyivät mykiksi. Tupa oli kuin talonpoikaisruhtinaallinen
sali, pienen pientä kokoa, kalleuksia täyteen ahdettu. Kauniit
korukantiset kirjat, jotka viime kerralla olivat kirkuneet mustassa
loukossa, nyt päivänpaisteisesti hymyilivät koruompeleisella liinalla
peitetyllä pienellä pöydällä, ja marmorinen Kristus seisoi
vaatimattomana levitetyin käsin antaen siunauksensa.

Mökin nainen oli melkein pöyhkeilevän komeassa talonpoikaispuvussa,
perin vanhaa kunnianarvoisaa kuosia. Se oli hänen kauneudelleen eduksi
yhtä vähän kuin ohimoille sileäksi kammattu tukka, joka teki hänet
vanhan näköiseksi, vaan näin oli hän kunnioitusta herättävä
emäntänuorikko. Hänen käytöksensä oli vakavaa, arvokasta, melkein
juhlallisen jäykkää. Äänensä oli yksitoikkoisen tyyni, puheensa hidasta
aivan kuin olisi tarkoin harkinnut jokaisen sanansa, mutta se tuntui
nerokkaalta ja mieltäkiinnittävältä.

Kuin tavallista asiaa ja sivumennen mainitsi emäntä, että heiltä oli
nykyisin palanut talo.

»Talo palanut!» huudahti Lauri osanotolla.

Hänen miehensä mielestä, sanoi emäntä, ei se ollut mikään vahinko.
Rakennukset olivat olleet niin ahtaat ja vanhat, itse maakin kun oli
vain pieni, pahasen torpan arvoinen. He olivat sen ostaneet syksyllä
tullessaan kotipuolestaan tänne kauas kuin lintupari oudoille seuduille
pesänsijaa etsien.

Ja vähitellen vieraat saivat tietää, että emännän miehen isä oli mahtava
rustitilallinen, joka oli jyrkästi vastustanut nuorten avioliittoa,
vastaten näiden rukoilevaan pyyntöön kirouksella, vaimonsa itkuun
ojentamalla revolverin omaa rintaansa kohti. Pojan äiti oli salaa
toimittanut nuorille varoja käskien heidän paeta, kunnes isän mieli
lauhtuisi.

Pistäytyessään katsomaan palvelijainsa puuhia emäntä antoi vierailleen
katseltavaksi komean valokuva-albumin. Siinä oli ensimäisenä
kerjäläistytön kuva--emäntä tyttösenä.

Kerjäläistyttö! Ihana kuin lumous!

Vastaisella sivulla oli haaveksivakatseisen nuorukaisen kuva omistettu
tietysti kerjäläistytölle sitaatilla: »Sanoiksi kiel' on köyhä, henki
heikko, niin sua lemmin ettei rajaa, määrää!»

»Tämä on isäntä?» kysyi Lauri nuorukaisen kuvaa emännältä tämän sisään
palattua. »Tuo on vain eräs raukka, hupsu hullu»! sanoi emäntä
silmätessään osoitettua kuvaa ja nauroi.

Hän nauroi niin omituisesti, että Esteri ei tiennyt inhottiko häntä
emäntä vai säälitti. Häntä vaivasi niin, että hän ei voinut enää häneen
katsoa. Ja Laurin alkaessa innokkaasti puhella emännän kanssa Esteri
selaili valokuva-albumia, jossa oli suurimmaksi osaksi herrasväkeä ja
enimmäkseen herroja. Hän oli syventynyt uudelleen katsomaan
kerjäläistyttöä ja säälittävää nuorukaista, kun hänet herätti emännän
nauru, joka oli tosin naurua, vaan vaikutti kuin itku. Mutta sitä
vilkkautta emännän sanoissa, sitä vaihtelevaisuutta hänen äänessään!
Olisi voinut luulla jonkun aivan uuden ihmisen tulleen huoneeseen.
Esteri ei voinut olla päätään kääntämättä.

Lauri oli seisomassa ja kaikesta nähden korkeimman innostuksen vallassa
ylistäessään maalaiselämän ihanuutta.

»Te olette varmaan runoilija!» lausui emäntä. Ja kun Lauri näytti
joutuvan hämilleen, emäntä laskien kätensä kirjojen päälle, jatkoi:
»Minä rakastan runoilijoita! He värittävät elämän niin kuin aurinko
harmajan usvan pilviksi.»

Esteri katsoi silmät suurena. Arvokkaan jäykkää emäntää ei ollut
jäljellä kuin puku, joka koettaessaan noudattaa vilkkaita ja sujuvia
liikkeitä näytti hassunkuriselta. Tukka oli irtautunut sileydestään,
poskilla oli hohtoisa puna ja silmissä säihkyvä katse.

Esteri hiipi ulos rauhoittuakseen.

Pienen eteisen toisella puolen olevan suojan ovi oli auki. Siellä
väikkyi sankka savupilvi, jota tuprutti maaperäisellä lattialla kivien
lomassa palava nuotio. Savupilven alla hääri kyykkysillään piikatyttö,
joka vieraan huomattuaan oikaisihe ja kysyi:

»Miten siellä täti jaksaa?»

Jo siitä touhusta, jolla hän oli puhdistanut heitä lumesta, ja hirveästä
ryminästä, jota oli pitänyt tuodessaan kahvia, olisi voinut aavistaa,
kuka hänen tätinsä oli. Mutta nyt kun hän seisoi pää savupilvessä, kädet
vatsalla, oli hän olkapäitään myöten kuin ilmeinen Miina itse.

Miinan sisaren tytär sanoi olevansa, ja olisi ollut hyvin halukas
puhelemaan, vaan Esterin huomion valtasi lapsen ääni, joka kuului
jostakin huoneessa.

Esteri lähti savupilven alla kyyrysillään ääntä kohden kulkemaan ja
saapui perälle seinävierelle, jossa lapsen lepertely kuului risaisen
turkin sisältä.

»Herran terttu!»

Avattuaan turkkia hän ammahti takaisin.

Lauta-otsa ja latuskainen nenä niinkuin miehellä, joka oli vastaan
tullut!

Hän seisoi eteisessä kuin säikähtynyt ja yritti kysymään, että ei
suinkaan se ole emännän lapsi, vaan sisältä kuului emännän itkuinen
nauru. Esteri sanoi voivansa pahoin, hyppäsi suksilleen, hiihti
taakseen katsomatta ja kiireellä. Tuntui kuin olisi jälessä juossut se
mies suurilla töppöskengillään tavoitellen häntä pitkillä käsillään,
ja emännän nauru kaikui korvissa. Kotipihalle tultua hän viskasi
sompasauvansa kuin ijäksi niistä luopuakseen ja potkaisi suksensa
menemään niin, että toinen sinkosi seinää vasten kärkensä poikki.
Lumessa yltäpäältä meni hän neiti Smarinin kammariin, jossa Miina oli.
Mutta häntä nyt alkoi epäilyttää, että hän oli jotenkin erehtynyt. Ja
hän ehti ajatella kymmeniä mahdollisuuksia. Häntä hävetti äkillisyytensä
ja hän kyseli Miinalta ja selitti kauneimmiten.

Miina oli tyhmännäköinen, silmät suurina ja päätään kallistellen hän
vain kuunteli. Ja lopuksi hän meni ja avasi oven eteiseen ja äkäisesti
sylkäisi:

»Tphyi! Jeesus siunatkoon!»

Hän lähestyi Esteriä pelästyneen näköisenä ja hiljaisella vaan
kauhistuneella äänellä sanoi:

»Teitä ovat menninkäiset kuljetelleet!» Ja Miina vakuutti, että hän
tuntee ne seudut tarkoin, vaan ei siellä ole mitään sellaista, ja hänen
sisarensa tytär on kauniisti kotimökillään äitinsä luona, joka on leski
ja sairas.

Neiti Smarin alkoi kummastella.

»Niin», sanoi Miina hyvillään aivan kuin olisi saanut neiti Smarinista
puoltajan Esteriä vastaan, joka oli Miinan puhetta menninkäisistä
loruksi sanonut. »Pahat henget ovat lähempänä kuin luullaankaan, neiti
Esteri. Ne voivat ottaa minkä hahmon hyvänsä, ovat auliita palvelemaan
pahansuopia ihmisiä ja tuottamaan kiroja viattomille. Mutta kun saa
heidän kironsa vältetyksi, niin ne kääntyvät onneksi, ja se onkin kirkas
onni!»

Siihen Miina sanoi tarvittavan ainoastaan jumalansanaa ja suolaa. Ja hän
lähti touhulla paukauttaen oven kiinni että ikkunat helisivät, mutta
samassa hän repäisi sen auki sellaisella voimalla, että lukonkahva jäi
kouraan.

»Nyt minä pääsin selville!» huusi hän. »Sehän on ollut Taavetin rouva!»
ja Miina istahti nauramaan lyöden käsiä polviinsa.

Neiti Smarin ja Esteri kummastuneina katsoivat vuoroon toisiaan vuoroin
Miinaa ymmärtämättä mitä siinä oli naurettavaa. Miina viimein sai
sanotuksi:

»Kaikki on ollut valetta!»

»Hän valehteleeko? huudahti Esteri.

»Kaikki on ollut valetta!» vakuutti Miina selittäen että komeus mökissä
oli ollut sieltä täältä siksi päivää, vanhanaikainen puku jostakin
haalittu, talonpoikainen käytös tehtyä, sanalla sanoen kaikki on vain
ollut olevinaan! »Hän syöttää valhetta itsekullekin sen mukaan kuin
kukin sietää. Minulle hän alussa uskotti, ja minä hurskaasti uskoin,
että hänen miehensä on kreivi. Ja se oli niin liikuttava juttu, että
minä itkin!»

»Mikä ihminen se on?» kysyi neiti Smarin uteliaana.

»Muistaneeko neiti Smarin sitä enää--se on sama, kun minä en jaksa
muistaa nimiä! Eikö neiti Smarin muista? Sitä joka ampui itsensä?»

»En.»

»Neiti Smarin ei tainnut olla vielä silloin täällä. No olkoon nimi mikä
hyvänsä», sanoi Miina ja alkoi kertoa, että tämä Taavetin rouva on
oikeitten ihmisten lapsi ja vähän niinkuin parempain ihmisten lapsi,
mutta joutui kasvavana äitipuolelle, joka oli sellainen puolivillainen
ja toimeen tulematon herkuttelija. Kun siihen miehensä palkka ei
riittänyt, niin panttasi ja möi kullat, hopeat, silkit ja mitä irti sai
talosta, asiamiehenä lapsi raukka. Kun talo oli tyhjä, otti hän velkaa,
mistä sai kaikenlaisilla valeuksilla, jotka valmisti lapsen suuhun. Ja
kun ei saanut enää velkaa, niin puki kauniin tytön risaiseksi
kerjäläiseksi opettaen hänet kertomaan sydäntä särkeviä juttuja. Niin
eräänä päivänä, kun ei ollut leipäpalaa talossa, ei puita huoneita
lämmittämään, toimitti hän tytön kerjuulle eväänä jutunalkua, että isä
on kuollut, äiti makaa sairaana ja tarvitsisi lääkkeitä. Tytöllä oli
tullessaan hyvät saaliit. Ja keittiö oli sakeana rasvankäryä rouvan
paistaessa itselleen lettuja kermaan tehdystä ja munalla höystetystä
taikinasta, kun tultiin ilmoittamaan, että hänen miehensä oli ampunut
itsensä.

»Herra siunaa!» päivitteli neiti Smarin.

»Sitten muuan herra ja rouva, hyvin rikkaita kuulemma, ottivat
kasvatikseen tytön»--

»Laura Sorvo!» huudahti neiti Smarin.

»No Sorvo! Justiin!» sanoi Miina. »Ja Laurahan se on tämä. Mutta nykyään
sanotaan häntä vain rouvaksi ja kauniiksi rouvaksi ja Taavetin rouvaksi
ja Ruman Taavetin rouvaksi.»

»Se on hänen miehensä vain renkimies!» selitti neiti Smarin Esterille.

»Renkimies!» huudahti Miina. »Taavetti ei ole ikinä renkinä ollut!
Siihen hän ei pystyisi. Kuokkamies hän on, ja kuokkii kuin kone: aamulla
syö ja alkaa, iskee lakkaamatta iltaan asti, jolloin vasta syö toisen
kerran. Mutta muuta ei osaa, ei kerrassaan mitään muuta. Rouva se itse
siinä mökillä on tehnyt korjaustyötkin heiluen kirveenvarressa kuin
mies.»

»Hyvä Jumala sentään!» sanoi neiti Smarin, jonka sydäntä alkoi sääli
ahdistaa, ja hän selitti Esterille miten hyvillä päivillä Laura Sorvo
oli ollut kapteeni Hanellin kasvattityttärenä.

»Sellaisilla päivillä», sanoi Miina, »ettei muuta kuin painaa nastaa,
niin oli puolessa tunnissa kaikki valmiina, vaikka olisi halunnut lähteä
Jerusalemiin!»

»Tietysti hänellä on ollut parempiakin tarjolla!» arveli neiti Smarin.

»Sen osaa arvatakin! Mutta mihin hän jonkun paremman kanssa olisi
joutunut? Olisi valehdellut onnettomaksi toisen ja itsensä ja monet muut
samaan nippuriin!» arveli Miina.

»Mutta, Herran nimessä, eikö hän olisi voinut olla valehtelematta, jos
tahtoi!» sanoi neiti Smarin kauhulla.

Sitä oli Miinakin sanonut Taavetin rouvalle, ja tämä oli itkenyt ja
kertonut itsestään niin kuin juoppo selvillään itkee ja pahoo. Hän oli
kerran kasvatusvanhemmiltaan pyytänyt jouluksi kuvastimen ja Kristuksen
kuvan, kieltäen heitä mitään muuta antamasta. Ne saatuaan hän oli
jouluyön istunut osaksi kuvastimen edessä soimaten ja häväisten itseään,
sitten Kristuksen kuvan edessä polvillaan rukoillut. Mutta mitäs!
Joulupäivänä, kun hän luki sanomalehtiä kasvatus-äidilleen, joka oli
heikkosilmäinen ja ahnas sanomalehti-uutisille, hän oli omasta päästään
lukenut niin kauhean murhajutun, että rouva-raiska oli tullut pahoin
sairaaksi. Uudelleen oli soimannut itseään, uudelleen rukoillut. Mutta
ei apua! Ei! Ja lopuksi hän rakastetulleen--joka oli ollut miellyttävä
ja oikein kelpo nuorukainen, ja rakastunut häneen kuin hullu--hän oli
kirjoittanut, että hän ottaakin toisen, muutaman prinssin.

»Se prinssi», jatkoi Miina, »oli tämä Taavetti!»

»Saduksikin kauheaa!» sanoi neiti Smarin.

Esteri meni kammariinsa, pukeutui kiireellä ja lähti Holmalle.

Lauri ei ollut vielä tullut. Konsulinna oli yksin kotona. Hän sulki
Esterin syliinsä.

»Vihdoin tulet», sanoi hän. »Minä olen odottanut sinua hymyinesi ja
toivon, minäkin, saavani kuulla sinun nauravan!»

Eteisen ovikello soi. Esteri riistäytyi irti ja juoksi eteiseen.
Konsulinna kuuli hänen nauravan. Se oli kirkasta onnea, autereisen
väräjävää! Hän kyynelsilmin riensi eteiseen.

Siellä ovensuussa seisoi luminen vanhus, satavuotias, jolle Jurtikka
ärisi irvillä hampain ja harja pystyssä.

Esteri syöksyi ukolle syliksi, joka sanoi:

»Varohan toki pukuasi!»

Äänestä konsulinna tunsi omaksi pojakseen lumiukon, jonka syliin Esteri
väkisten tunkeutui huudahtaen ihastuksella:

»Suutele minua!»

Kotia tultuaan Esteri istahti pöydän ääreen Laurin valokuvaa
tuijottamaan, puristaen nyrkeillä ohimoitaan.

»Minä en sinua sittenkään rakasta. Hyvä Jumala, minkä vuoksi en? Minkä
vuoksi? Se on vain petosta, kauheaa petosta!»

Joka kerta kun hän kävi Holmalla, lähti hän vakavalla aikomuksella
heille, tunnustaa niin kuin oli heille tunnustanut kaiken muunkin, mitä
itsestään tiesi pahaa: että hän on raaka, esimerkiksi oli
forstmestarinnalle polkenut jalkaa ja kironnut, että hän on
pahasydäminen, oli vannonut ettei forstmestarinnalle ikinä lepy, että
hän on ilkeä ja julma, oli kuvitellut neiti Smarinia suureksi
sammakoksi, jonka paholainen oli luonut Jumalan seisoessa selin ja
katsahtaessa taakseen silloin kun paholainen teki pieniä punareunaisia
silmiä, joten niistä tulikin niin lempeät, että paholaisen täytyi
peittää ne suurilla silmälaseilla, ja niin edespäin hirveän paljon
syntejä! Tämä oli kuitenkin kaikista kauhein. Siellä hymyili ja nauroi,
kotona tuijotti ja itki.

»Hyvä Jumala! Mikä minut perii? Mikä perii minut!»

Tuli kesä ja eronpäivä. Silloin hänen tietysti oli puhdistettava
omatuntonsa. Silloin sen piti tapahtua. Piti tapahtua! Mutta Holmalle
tultua heti alussa hänellä syntyi Laurin kanssa kiivas kilpajuoksu
huoneesta huoneeseen, kunnes nauraen pysähtyi äkkiä, painoi silmänsä
umpeen ja tarjosi suunsa. Ja palasi sieltä kukkien huumaavassa tuoksussa
ja sydämessä tuska. Hän oli mielestään huonompi, paljon huonompi kuin
Laura Sorvo, jota hän oli sydämessään inhonnut niin, ettei hänestä
puhunut eikä suvainnut Laurinkaan puhua.

Koputettiin ovea. Lauri astui sisään, tuli tuomaan muutaman kirjan,
jonka Esteri oli pyytänyt lainaksi, vaan unohuttanut.

Esteri ummessa silmin syöksyi vastaan, painoi kukitetun rintansa vasten
Laurin rintaa, kietoi kätensä hänen kaulaansa aivan kuin ei koskaan
irtautuakseen.

»Sinä kuristat minut! Sinä kuristat syleilylläsi!» Laurilla oli
todellinen hätä.

»Ja minä tukehdutan sinut suudelmillani!» huudahti Esteri.

Laurin mentyä Esteri istui tuijottaen lattiaan ja kädet riippuen
hervottomina sivuilla.

»Neiti Esteri! Jumala auttaa ja kaikki parhaaksi kääntää.»

Se oli Miina. Hän oli tullut hiipien varpaillaan toinen käsi vyöliinan
alla, jossa oli kirje. Mitään määräyksiä ei ollut enää aikoihin ollut
kirjeistä. Mutta tämän oli tuonut taas Rautiaisen isäntä.

»Jumala teitä siunatkoon kumpaakin, neiti Esteriä ja--».

Eemelin nimeä ei Miina muistanutkaan. Ja jos olisi muistanutkin, niin
tuskin olisi ehtinyt sitä saada suustaan ennen itkun ratkeamista.
Läkähytellen koettaessaan hillitä ääntä hän kulki vyöliina korvissa
kolahuttaen päänsä ensin uunin kylkeen ja sitten ovenpieleen, ennen kuin
pääsi ulos kammarista. Mutta yhtäkkiä hänet valtasi vihastus ja hän
suuntasi kulkunsa neiti Smarinin luo, joka kammarissaan laitteli Esterin
mukaan lähetyksiä maalle. Miina koputti nyrkkiä pöydänlaitaan ison aikaa
ennen kuin löysi tarpeeksi voimakkaita sanoja siitä saksalaisesta
sakrimenttumista, jossa kaikki ihmiset parjataan. Pastuurska Levon--se
muuan Jumalan mieliharmi!--oli puhunut Esteristä kuin Esteri olisi joku
Laura Sorvo! Miina oli hänelle sanonut: Tietäkää huutia! Niin, juuri
niillä sanoilla hän oli sanonut. Eikä hän aikonut peruuttaa sanojaan.
Vaan toisin hän olisi sanonut, jos olisi tiennyt, mitä nyt juuri oli
saanut tietää, että se voi olla vielä senaattorina se, joka Esteri
neitiä rakastaa. Neiti Smarin katsoi suu auki, ja Miina yhtäkkiä muutti
äänensä rukoilevaksi, pyydellen ettei neiti Smarin vastustaisi nuorten
rakkautta. Sillä vaikka olikin toinen talonpojanpoika, niin hän on
käynyt koulut, on tuomariksi aikova ja voi kohota lähelle majesteettia,
ja on rakastanut Esteriä lapsuudesta asti. Ja kun neiti Smarin näytti
uteliaalta ja lempeältä, niin Miina ilmoitti että Esteri oli juuri
saanut siltä uskolliselta, kelpo pojalta kirjeen. Miina olisi sanonut
nimenkin, vaan kun ei muistanut! »Ihan kielellä pyöri», sanoi Miina ja
koetti muistella. Ja neiti Smarin uteliaana odotti.

Kirje oli Juholta. Postipaperiarkille oli liimattu sanomalehdestä
leikattuja kirjaimia erikokoisia ja erilaisia, miten sattui. Esteri
laski sen kädestään lukematta sitä, ja heittäytyi sohvalle maata joka
jäsen hervotonna.

Miten onnellinen hän olisi, jos olisi saanut olla siellä maalla
tulematta tänne tai mihinkään, olla siellä niin kuin oli: ystäviä, äidin
hymyilevä kuva, Juho ja Hupi, muistoja se kirkas kesäyö, jolloin oli
äidin ja isän sylissä tuntien itsensä onnelliseksi...

Metsän takaa tuli ensin näkyviin riihi, sitten kivinavetta ja punainen
pirttirakennus, sitten keltainen päärakennus, jonka harjan yli näkyi
puutarhan koivujen latvoja ja nurkitse pilkotti järvi. Hevonen kääntyi
kotikujalle, Hupi lähti vastaan laukkaamaan ja vinkui kuin itkien
ilosta. Hevonen pysähtyi portaitten eteen. Isä katsoi ikkunasta,
tuijotti vihaisesti.

Esteri tyytyi siihen.

Hän ei pyydä keneltäkään mitään, hän palvelee kaikkia nöyränä kuin orja
ja tekee hyvää kaikille. Äidin kuvan edessä hän rukoilee anteeksi.

Neiti Smarin tapasi Esterin nukkumassa sikeässä unessa.

»Kultaseni», herätti hän Esterin hellävaroen. »Hevonen odottaa.»

Esteri nousi, katseli ympärilleen kuin tajuamatta mitään, ja neiti
Smarin hänelle selitti, että hänellä on matkalle lähtö.

»Niin, niin», sanoi Esteri, »mutta mikä täällä haisee kuolemalle?»

»Jumala varjelkoon?» säikähti neiti Smarin. »Mitä sinä lapseni puhut!
Sinä et ole terve? Hevonen lähetetään takaisin ja sinä siirrät lähtösi
toistaiseksi.»

»Ei, ei. Minä olen terve, aivan terve», sanoi Esteri ja huomaten
kukitetun rintansa lisäsi: »Nämähän ne kukat niin tuoksuvat. Minä en voi
näitä pitää!»

Riisuttuaan kukat rinnastaan hän Laurin tuoman kirjan kääri paperiin,
kirjoitti osoitteen ja jätti toimitettavaksi Holmalle.

Neiti Smarin seisoi ja katsoi niin kuin katsotaan aavistaessa. Ja kun
Esteri tuli hänen luokseen, otti silmälasit hänen silmiltään, laski
kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmästä silmään äänettömänä,
niin neiti Smarin syleillen sanoi:

»Tee vain, lapseni, niin kuin oma sydämesi käskee.» Aivan aavistamatta
Esteri purskahti itkuun, joka hetken perästä yhtä äkillisesti muuttui
nauruksi, ja sanoi: »Tuossa Lauri seisoi lakki päässä, sukkasillaan ja
kengät kädessä.»




VII


Toiselta kirkolta oli Esteriä hevosella vastassa Antti, paimenpoika. Hän
puheli lakkaamatta koko taipaleen, vaikka ei saanut Esteriltä kuin sanan
silloin, toisen tällöin.

»Hupi se meni suden suuhun, että loksahti!» oli hän ilmoittanut
ensimäiseksi uutiseksi kertoen tapauksen pienimpiä yksityisseikkoja
myöten. Ja kotitalon näkyviin tultua näytti hän paikankin, oikein
pysähdytti hevosen, osoittaen maantien vierelle: »Tuossa noin, juuri
tuon kiven luona, siinä oli hangella karvoja, verta ja Hupin hännän
nipukka!» Nykäisten hevosen kulkemaan kuvaili Antti, miten Hupi, jos
elossa olisi, nyt riemun nostaisi, ja miten se oli ryökkynää ikävöinyt
ulvoen yötä päivää, niin että forstmestari oli määrännyt sen
ammuttavaksi. Silloin oli kaikille tullut hätä, että mitä ryökkynä
sanoo! Juho oli keksinyt keinon: oli ostanut forstmestarinnalta
ryökkynän vanhan leningin ja levittänyt sen Hupille alustaksi pytingin
alle, jossa se tavallisesti makasi. Ja Hupi oli rauhoittunut.

Antti katsoi äänetönnä ryökkynäänsä syrjäsilmällä ja sanoi sitten:

»Mutta taitaa siellä kaupungissa olla eri komeita koiria?»

Itse hän siihen vastasi että se tietty että siellä on komeita ja ettei
Hupi ollutkaan mikään komea koira, mutta viisas se ryöttä oli! Sehän oli
talvella pelastanut Juhon hengen: Kerran muutamana iltana oli jokaisen
nenän alla käynyt haukkumassa ja koettanut houkutella ulos. Oli ruvettu
arvelemaan, että nyt on jotakin merkillistä, ja kun miehiä ei ollut
kotona, Kallekin, missä lie ollut, niin piiat olivat lähteneet joukolla
sitä seuraamaan. Se laukaten edellä edestakaisin ja haukkuen aivan kuin
olisi kiirehtinyt piikoja oli johtanut heitä Juhon mökille päin. Jonkun
matkan päässä polun varrella oli tavattu Juho hangessa humalassa nimensä
tietämättömänä, niin että olisi siihen kontettunut kuin torakka.

»Kirjoitettiinko ryökkynälle, että Juho on ratkennut juomaan?»

Se oli Juho yhteen aikaan juonut kuin hullu! Ei ollut auttanut mikään.
Forstmestarinna oli nuhdellut ja häväissyt, forstmestarikin kerran
pitänyt aika jyryn ja antanut Juholle korvatillejä, että läiske vain oli
käynyt, mutta sekin oli ollut vain kuin vesi hanhen sulille. Sitten
kerran oli karjakko Mari sattunut sanomaan, että pitää kirjoittaa
ryökkynälle, niin sepä oli tehonnut. Juhon juonti oli jäänyt kerrasta
siihen, kuin puukolla leikaten!

»Tuolla se Juhon mökki välkkyy», viittasi Antti järven rannalle, jossa
Puna-Mikon entisen kurjan töllin sijalla loisti auringonpaisteessa
uudenvalkoiset rakennukset. Antti oli jo hyvinkin tarkan selon tehnyt
Juhon mökistä, miten se on hyvin rakennettu, ja lisäsi nyt että
asuinrakennus on sisältä niin sievä, ettei siellä hirviä sylkeä kuin
poveensa. Ei ollut Juho säälinyt rahoja, vaikka ennen oli ollut niin
tarkka. Heti oli kultasormuksella kihlannut ja toisella kultasormuksella
oli heidät vihitty.

»Se on nätti ihminen nyt se Katri, kun se on koreasti puettu», sanoi
Antti. »Ei se ole uskovainen enään», lisäsi hän ja kertoi, miten
Katrista oli usko lähtenyt. Renki Kallelle, joka viheltää piiat
tanssimaan milloin vain tahtoo, oli pehtori sanonut, että sitten se
Kalle mestari olisi, jos saisi Katrinkin tanssimaan, ja luvannut viisi
markkaa. No tulee sitten Juhon Katri, joka vielä oli morsian, tulee
käymään talossa. Kalle alkaa soitella suullaan, piiat pian tanssimaan.
Kalle parantelee, parantelee, muuttaa säveltä ja visertelee, visertelee,
niin elähän muuta, eikös lopultakin Katri, ujo, uskovainen ihminen,
lähde hyppäämään, päällepäätteeksi keskellä julki jumalansunnuntaita!

»Ja niin se Katri uskosta irtausi!» nauroi Antti. Kun hänen
vieruskumppaninsa ei nauranut, oli Antti ääneti niin pitkän aikaa, että
olisi voinut luulla hänen nyt lukinneen suunsa kokonaan. Mutta yhtäkkiä
hän sanoi kova-äänisesti kuin vähäkuuloiselle:

»Siellä kaupungissa taitaa pian unohuttaa tämän maanpuheen. Kala-Pekan
Leenakin, joka viime syksynä meni kaupunkiin palvelukseen, kirjoitti
talvella vanhemmilleen, että vaikea on jo kirjoittaa maanpuhetta ja että
tuskin hän enää sitä ymmärtää, kun tulee kotona käymään.»

Antti kiiruhti hevosta:

»Häste!»

Kotikujalle käännyttyä kuului talosta huutoja: ryökkynä tulee! Antti
innostui ajamaan, löi hevosta ja hätisti, mutta yhtäkkiä hän hiljensi
kulkua, säikähtyneenä sanoen:

»Perhana! Forstmestari on kotona!»

Esteri ei ollut Antilta kysynyt, ei ollut tullut mieleenkään kysyä, onko
forstmestari kotona. Ei ollut häntä muistanutkaan kuin vasta nyt, kun
näki hänet ryytimaassa, jossa hän oli työssä ja seisoi katsoen taakseen,
vaan sitten vikkelästi pyörähti ympäri kädet levällään ja multaiset
sormet siirrollaan. Mutta Esteri ei vavahtanut, ei tuntenut mielessään
värähdystäkään.

Siihen kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli forstmestari
vastaanottamassa, auttoi Esterin kärryistä, suuteli, kokosi hänen
päällysvaatteensa ja pikkutavaransa kärryistä kantaen ne itse sisään,
jossa uudelleen tervehti Esteriä syleillen ja suudellen.
Päivällispöydässä istutti forstmestari Esterin vierelleen.

Ja kuitenkin Esteristä tuntui, kuin olisi hän vain jossakin vieraassa
talossa, missä hyvänsä, johon oli poikettu hevosta syöttämään.

»Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä olen vähäkuuloinen?» nauroi
forstmestari ihmeteltyään, kun Esteri vastasi hänelle melkein huutaen.

Esteri ei tahtonut osata puhua hiljempää. Oli kuin kaikki olisivat
olleet hyvin pitkän välimatkan päässä, niin ihmiset kuin esineetkin, ja
heidän äänensä kuului kuin seinän takaa. Esterin oli vaikea tajuta mitä
he puhuivat. Omat sanansa hän kuuli aivan kuin joku toinen olisi puhunut
hänen suullaan ja hänelle vieraita ajatuksia.

Päästyään kammariinsa, jonka fortsmestarinna omalla johdollaan
järjestytti häntä varten, ja ruvetessaan laittelemaan tavaroitaan hän jo
samassa jätti koko puuhan sikseen. Tuntui hänestä kuin levittelisi ne
autioon kievarihuoneeseen. Hän kulki paikasta toiseen etsien jotakin
tuttua esinettä.

Forstmestarin työhuoneessa, joka ennen oli ollut kuin päivänpaisteinen
kirkonalttari, oli nyt mykkää ja yksinäistä, ja aurinko paistoi sinne
valjusti ja joutilaasti kuin lamppu keskellä päivää.

Ja äidin kuvakin näytti niin pieneltä ja oudolta! Kun hän tapasi Juhon,
ei hän ymmärtänyt hänen puhettaan ollenkaan. Juho ponnisteli pää niin
syvällä hartioitten sisässä, että olkapäät olivat korvien tasalla ja
silmistä tippui vesi. Esteri katsoi häntä yhtä välinpitämättömänä kuin
oli kuunnellut Antin kertomusta, miten Juho oli juopotellut ja miten
häntä oli pieksetty. Sanaa sanomatta hän lähti Juhon luota, joka jäi
keskelle pihaa seisomaan silmät ummessa koettaen saada sanotuksi, että
hänellä olisi paljon puhuttavaa ryökkynälle, ja silmänsä auki saatuaan
katseli ison aikaa ympärilleen hämmästyneenä Esterin katoamisesta kuin
olisi käsittämätön ihme tapahtunut.

Aamuisin herätessään Esteristä tuntui kuin ei hän olisi nukkunut
ollenkaan, vaan noustua oli kuin kaikki pysähdyksissä. Hänellä ei ollut
mitään tehtävää, ei mitään ajateltavaa. Ja illoin maata ruvettuaan hän
kuunteli kellonsa naksutusta kuin ihmetellen, että hän on hereillään ja
että hän kuulee, näkee ja hengittää, vaikka tuntui aivan tyhjältä
rinta, kuin olisi hän ollut ontto kuori.

Niin läheni juhannus, ja silloin oli kirjoitettava Laurille,
konsulinnalle ja Ellille!

He olivat niin päättäneet erotessaan kukin taholleen. Lauri oli lähtenyt
runonkeräys- ja kielentutkimusretkelle äärimmäisille sydänmaille,
konsulinna ja Elli kiertomatkalle, jolle olivat kaikin tavoin koettaneet
saada Esteriä kolmanneksi, olisivat muuttaneet matkasuunitelmaansakin
Esterin vuoksi niin, että olisivat käyneet Aavasaksalla katsomassa
yönaurinkoa, josta Esteri oli aina puhunut ihanimpana toiveenaan.
Konsulinna se sitten oli keksinyt sen, että viettävät juhannusyön
yhdessä sillä tavoin, että kaikki silloin kirjoittavat toisilleen.

Mitä Esterillä oli kirjoitettavaa? Hän ei tuntenut edes tuskaa, jota oli
kaupungissa tuntenut, ei muuta kuin tyhjyyttä. »Kai Esterikin lähtee
juhannusta viettämään?» kysyi forstmestarinna tultuaan kiirehtimään
forstmestaria pukeutumaan, joka oli kiihoittunut Esterin kanssa
pelaamaan shakkia pelin toisensa jälkeen, aina häviten.

»Kai Esterikin lähtee?» matki forstmestari, teki liikkeen uhaten
voitonvarmana kuningatarta, ja sanoi: »Tietysti Esteri lähtee.»

»Tietysti», sanoi Esteri kuin olisi niin ollut sanottava ja nousi
lähteäkseen aivan kuin hän olisi ollut vain liikuteltava shakkipulikka.

»Tämä ensin päähän asti», sanoi forstmestari. »Tämä päättyy pian.»

Esteri teki liikkeen, forstmestari puhalsi kuningattaren. Esteri teki
liikkeen ja vielä kerran, ja forstmestari oli shakkimatti.

»De va fan!» huudahti forstmestari ja alkoi järjestää uutta peliä, vaan
forstmestarinna esti ja ajoi kummankin pukeutumaan.

Esteri pukeutui, nousi toisiin kärryihin Margarethan ja Paulin kanssa
niin kuin käskettiin. Hän ei tiennyt mihin mennään, taikka oikeastaan
olisi tiennyt, jos olisi sitä ajatellut.

Juhannusiltana oli pitäjän herrasväki vieraisilla nimismiehen luona,
perin vanhan tavan mukaan, joka lienee saanut alkunsa joskus, kun oli
ollut Johannes-niminen nimismies. Tuomarin nimi olisi ollut Johannes,
vaan hänen luonaan käytiin Jaakon päivänä, ja apteekkari oli Jaakko,
vaan hänen luonaan oltiin Susannan päivänä, huolimatta siitä että
apteekkari oli vielä poikamies. Mutta almanakka oli almanakka, tavat
tapoja, ja niiden mukaan kussakin pitäjän herrastalossa oli suuret
vieraspitonsa jo ammoisissa ajoissa määrättyinä vuodenpäivinä.

Nimismies oli vielä nuori mies, arvokkaan näköinen. Leski. Ollut leskenä
jo pari vuotta. Hirveä kidutusaika pitäjän neitosille! Kaksi pitkää
vuotta tuomarin Alice kaikessa salaisuudessa oli kirjoitellut
paperiarkin toisensa jälkeen täyteen: Alice von... Ja rovastin Sigrid
tällä aikaa oli ehtinyt oppia tarkoin aateliskalenterin. Kaksi vuotta
melkein joka ilta kanttorin Aino ja pastorin Flora olivat kulkeneet
käsikoukussa, Aino väittäen että hän on varma siitä, että nimismies
rakastaa Floraa, joka osaa soittaa niin hyvin pianoa. Flora taas väitti
varmasti, että nimismies rakastaa Ainoa, kun Aino on kaunis. Ja niitä
monia tuskallisia aikoja, kun aina silloin tällöin levisi huhu, että
nimismies silloin ja silloin julkaisee kihlauksensa, eikä kukaan tiennyt
kenen kanssa, ja kaikki kadehtivat toisiaan. Sitä taas yhtäkkiä
odotettiin tapahtuvaksi juhannuksena, ja kadehdittu onnellinen oli
Esteri Kalm. Tänä iltana rovastin Sigrid ja tuomarin Alice, joitten
välit olivat koko pitkän aikaa olleet sangen kireät, kulkivat
nimismiehen ryytimaassa käsikoukussa, Alice kertoen, että hän olisi
sydämestään toivonut tämän onnen Sigridille, ja Sigrid vakuutti samat
sanat Alicelle. Aino ja Flora sanoivat toisilleen: Näet nyt, ettei hän
minua rakastanut, vaikka sinä niin sanoit! Ja kumpikin meni eri taholle
ja itki nenäliinansa märäksi. Ja pastorin Sandra, joka tiesi sisarensa
Floran tunteet, vaan joka oli ajatellut nimismiehen äiditöntä
lapsiraukkaa ja kypsyneen ikänsä vuoksi ja kokemuksensa takia
lastenopettajana oli katsonut itsensä ainoaksi mahdolliseksi, hän piti
suorastaan hävyttömänä, että tulee yksi Esteri Kalm, hänen entinen
oppilaansa, joka parahiksi on saanut pitkät hameet, ollut yhden vuoden
kaupungissa ja siellä ehkä...--Hän päätti kirjoittaa pastuurska
Levonille ja tiedustella...

Sitä loistavaa iloa, sitä säteilevää onnea kaikkien kasvoilla, kun
illallispöydässä, jolloin juuri suurta tapausta jännityksellä
odotettiin, Esteri Kalm ja nimismies kuultiin yhtäkkiä kiihkeässä
väittelyssä.

»Suvaitkaa, neiti Esteri», sanoi nimismies kohteliaasti kumartaen, vaan
ivallinen hymy huulilla, »suvaitkaa minulle todistaa ajatustapani
alhaisuus siinä, kun sanon 'kansan villitsijöiksi' niitä, jotka puhuvat
'kansasta' ja 'kansan pyhästä tahdosta', ja että nämä villitsijät vain
ajavat omaa kunniaansa kiihoittamalla raa'an kansan intohimoja».

»Jollette todella siinä voi nähdä tahi ajatella mahdolliseksi muuta,
niin ajatustapanne on alhainen tai on käsityskykynne puutteellinen»,
sanoi Esteri kiivaudella.

Naisten joukossa kuului hämmästyksen suhinaa. Esteri tunsi jonkun
tyrkkäävän häntä kylkeen, ja kun hän katsoi sivulleen, näki hän
forstmestarinnan nuhtelevan katseen. Mutta Esteri jatkoi väittelyä.

Nimismies, sangen keskinkertainen järjeltään, komeasti ratsasteli
opituilla lauseilla, vaan suistui pian satulasta. Väittely olisi siihen
tauonnut, mutta oli muita halukkaita. Esteriä ahdistettiin edestä ja
sivuilta. Sitä enemmän Esteri innostui.

»Esteri», sanoi rovastikin kerran, kun syntyi niin pitkä äänettömyys,
että hänkin ehti saada sanan suustaan, sillä hänellä kului hyvä aika
ensin tyhjää sylkeä töpehtiessä. Hän sanoi, että Esterin käsitys
kansasta on liian korkea, idealiseerattu. Ja hän käski Esterin tulla
studeeraamaan kansaa ylöskannossa, jossa sen parhaiten tulee näkemään ja
tuntemaan: siellä ilmoittivat väärin lehmälukunsa, tuovat huonoimmat
heinänsä ja jyvänsä.

Esteri jätti vastaamatta rovastille.

»Ja ne kuitenkin siellä ylöskannossa ovat talonpoikia», sanoi nimismies,
joka tunsi taas jaloilleen päässeensä. »Mitä sitten piiat ja rengit!»

»Piioissa ja rengeissä on monta tosi aatelista», sanoi Esteri.

Se lause herätti yleistä paheksumisen nurinaa, ja forstmestari kohotti
kämmenensä iskeäkseen sen pöytään. Mutta Eemeli Rautiainen astui esiin
katsoen kelloaan, ja forstmestari laski kätensä ja vaikeni.

Kun Eemeli Rautiainen katseli kelloaan omituisella tavallaan, ojentaen
sen kätensä yltämälle, oli se merkki että mies oli muuttanut luontoaan.
Niitä hänessä oli kaksi aivan erilaista. Selvillään hän oli kuin isänsä
hutikassa: sävyisä ja hellämielinen, että usein joutui pilan esineeksi.
Mutta maistettuaan hän oli äitiinsä, joka oli järkevä, kylmä,
lyhytsanainen ja häikäilemättömän suorasuinen. Silloin kun Eemeli
Rautiainen oli äitiinsä, niinkuin sanottiin, koetti kukin, mikäli
mahdollista, päästä häneltä suojaan, jokainen piti hyvänään mitä sai ja
vaikeni, että pääsisi mahdollisimman vähällä.

Eemeli Rautiainen lähestyi Esteriä.

Syntyi äänettömyys, että selvään kuului Rautiaisen kellon naksutus.
Varsinkaan neitosilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Esteri nyt saa
näsäyksen. Heistä oli ollut hirveä loukkaus nimismiestä kohtaan, että
piioissa ja rengeissä oli aatelisia.

»Siihen aatelistoon», sanoi Rautiainen, »ei tästä seurasta kuulu kuin
neiti Esteri».

Neitoset nauroivat joukolla.

Rautiainen kääntyi heihin:

»Kunnioitettavat neitoseni! Kalan-aivot kehittävät järkeä. Syökää
silakanpäitä aina ennen ilta- ja aamurukoustanne.»

Tätä ruokaa Eemeli Rautiainen piti terveellisenä koko herrasväelle ja
kääntyen tuomariin päin esitti, että Jaakonpäivän pitoihin tilattaisiin
valaskalanpää.

Vähäkuuloinen tuomari, nostamatta kuulotorvea korvalleen, nyökytti
päätään.

Rovasti, nähdessään Rautiaisen katseen suunnattuna häneen, alkoi sylkeä
töpehtiä, kuin olisi ryyppäämänsä maito ollut tulivettä. Ja häneltä
pääsi helpotiksen huokaus, kun Rautiainen yhtäkkiä kääntyikin Esteriin.

»Neiti Esteri», hän sanoi. »Menkää studeeraamaan ylöskantoon. Yleville
ja kauniille ajatuksillenne on oleva kova koetus, kun näette miten
huonoja heiniä talonpojat tuovat palkaksi erinomaisesta evankeliumista.
Mutta», jatkoi Rautiainen kääntyen forstmestariin, »minä pelkään että
tämä neiti Esterin yleistä ja suurta hämmästystä herättänyt innostus ei
ole mitään ohimenevää penikkatautia, vaan että se on raivaava herra
forstmestarin, meidän kilvettömän aatelismiehemme, ylhäiseen valkopäähän
melkoisen klanin.»

»Herra Rautiainen», sanoi Esteri iskien katseensa Rautiaiseen, joka
juuri tarkasti kelloaan. »Pankaa kello taskuunne, sillä siinä on
törkeätekoiset viisarit!»

Syntyi taas jännittävä hiljaisuus. Mikä uhkarohkeus, ruveta vastustamaan
Rautiaista! Esterin puolesta peläten kaikki seurasivat syrjäsilmällä
Rautiaisen liikkeitä odottaen hänen suunsa aukeamista. Rautiainen katsoi
pitkään Esteriin, sitten uudelleen kelloaan, pisti sen taskuunsa, kaatoi
itselleen ryypyn ja siirtyi syömään syrjempään vaikenemisellaan
hämmästyttäen koko seuran, joka ällistyksen hälvettyä muuttui vilkkaaksi
ja äänekkääksi, aivan kuin olisi ijäksi vapautunut Rautiaisesta
kelloineen.

Rautiaisen kello kuitenkin oli jotakuinkin oikeassa.

»Kuulehan, Esteri», sanoi forstmestari heidän kotia tultuaan.

Forstmestarinna kiiruhti pois salista lastensa kanssa. Hän, siitä
päättäen, mitä forstmestari oli hänelle tullessa puhunut, pelkäsi että
ei ole syntyvä mikään hellä kohtaus. Nekään eivät olleet lempeitä
sanoja, joita forstmestari oli lausunut neiti Smarinista, joka oli
ottanut ojentaakseen Esterin ja lähettänyt hänet takaisin tuhatta
hullumpana. Nythän vasta Esteri on oikein valmistunut juoksemaan minkä
rengin syliin hyvänsä kuin Jeesuksen helmaan. Ja neiti Smarin oli
kirjoittanut, että Esteri on kallis aarre, ilo ja ylpeys keille
vanhemmille hyvänsä. Jo on ilo ja ylpeys! Hullu vanhapiika koko se neiti
Smarin! Hän forstmestari, oli ollut pässinpää luottaessaan neiti
Smarinin suuriin silmälaseihin! Ja forstmestari oli aikonut itse ruveta
ojentamaan Esteriä.

Esteri, forstmestarin pidättäessä hänet saliin, luuli että on kysymys
shakkipelistä. Ja hän hätäytyi niinkuin ennen, kun forstmestari joskus
rupesi häntä opettamaan saadakseen hänestä pelikumppanin, vaan lopetti
äkkiä tiuskaisten: sinä olet tyhmä! Mutta forstmestari viittasi hänet
istumaan, asteli ison aikaa edestakaisin ja pysähtyen viimein hänen
eteensä.

»Kenen olivat ne mielipiteet, joita sinä siellä niin suurella innolla
puolustit?» kysyi hän hillityllä äänellä.

Esteri punastui. Hänestä tuntui kuin isä olisi kysynyt: Kuka on Lauri?

Forstmestari oli tyytyväinen heti ensimäisiin merkkeihin ja uskoi että
parantaminen käy vikkelästi kuin hampaan ottaminen. Hänen äänensä olikin
kuin hammaslääkärin, joka ryhtyy kiskomaan pois hammasta rauhoittaen
potilasta, mutta hänen sanansa olivat kuin pihdit, jotka armotta käyvät
kiinni.

»Katusanomalehtien mielipiteitä!»

Esteri hämmästyi ja silmää räpäyttämättä seurasi katseellaan
forstmestaria, joka lähti kävelemään edestakaisin nopein askelin.

Nimismiehen luona väitellessään oli Esteri ahtaalle joutuessaan
odottanut apua isältä toivoen, että hän avaa suunsa ja puhuu niin että
tajuavat nuo pikkusielutkin, joitten ajatuksen juoksu oli matala ja
näköpiiri säälittävän ahdas. Kun niiden joukkoon Rautiainen oli lukenut
isänkin, niin se, ja juuri se oli Esteristä ollut sietämättömämpää kuin
Rautiaisen kömpelö ja raaka iva.

Forstmestari kulkiessaan puhui yhtämittaa, puhui tyynesti ääni ylhäinen
kuin ryhtinsä, ja sanat varmat kuin askeleensa. Kädet selän takana hän
kumosi kaikki, mitä Esteri oli lausunut kylässä väitellessään, osoitti
hulluudeksi sen, mikä Esteristä oli innostuttavinta, narrimaisuudeksi,
mikä oli ihanteellista, alhaiseksi, mikä oli ylevää, raakuudeksi mikä
oli kaunista.

Esteri istuessaan nojatuolissa katsahti hätäytyneenä ympärilleen kuin
olisi etsinyt apua. Mutta hän oli yksin! Kuin säikähtäen hän painoi
kädet silmilleen.

Forstmestari pysähtyi Esterin eteen kumartaen ja sanoi kuin olisi jo
hammas otettu:

»Sellaiset ovat minun mielipiteeni.»

Esteri poisti kädet silmiltään, kohotti päänsä ja sanoi:

»Niissä ei ole paljon sydäntä!»

Forstmestari oikaisihe. Rinta korkeana ja pää takakenossa katsoi hän
Esteriä kuin ihmeissään.

Esteri jatkoi:

»Eikä niissä ole järkeäkään.»

Forstmestari kohotti kulmakarvojaan, sitten rypisti ne, ja hänen äänensä
jyrisi, kun hän sanoi:

»Siis tahdot sanoa, että minun mielipiteeni ovat--»

Esteri keskeyttäen jatkoi hänen lausettaan:

»Pöyhkeitä ennakkoluuloja, töyhtökypärä päässä, kilisevät kannukset
kiiltonahkasaappaissa ja ruoska kädessä!»

Forstmestari pyörähti astumaan, pysähtyi toiselle puolen huonetta ja
sieltä, kohottaen kätensä sanoi:

»Jätän sinut miettimään, että minä olen sinun isäsi!»

Esteri jäi katsomaan hänen jälkeensä kuin kysyen itseltään: Kuka on tämä
herra, jonka ryhti ja ääni on kuin pelätyn ja kunnioitetun forstmestarin
ja tukka valkoinen kuin kesäyön ukolla, jonka hopeasuortuvat hänen
otsaansa koskettivat, kun hän istui hänen sylissään pää hänen olkaansa
nojaten? ja missä ovat nämät? Siitä tuntui olevan kauan kuin monta,
monta vuotta, kun hän heitä oli tavannut. Kumpikin oli kuin unta.

Esteri nousi ja katsahti ympärilleen.

Tämäkö on koti?

Tuntui niin yksinäisellä, kylmältä ja pimeältä. Hän juoksi
vinttikammariinsa. Etsi kiireellä esiin Laurin valokuvan, jonka ääreen
istahti. Ja mieleen selvisi Laurin kaunis muoto. Hän tunsi hänen kätensä
käsissään ja kuuli äänensä, niinkuin kerran syysillan pimeydessä: Minä
rakastan!

»Hyvä Jumala! Minähän rakastan! Minä se rakastan! Minä! Minä rakastan
sinua!»

Hän veti henkeä syvään. Ja se tyhjyys rinnassa täyttyi.

Laskeutuneena auringon ruskotus ehtimättä sammua oli muuttunut nousevan
auringon hohteeksi, joka loisti kammariin, avonaisesta ikkunasta
puutarhan koivut tuoksuttivat lehtiensä lemua ja heleänpunaisen järven
takana viheriässä metsässä kukkui käki.

Esteri kiiruhti alas, hiipi forstmestarin työhuoneeseen, äidin kuvan luo
itkemään ilonsa ja onnensa runsautta.




VIII


Kammariinsa palattuaan Esteri ryhtyi kirjoittamaan »juhannusyön
kirjeensä»!

Mitä hän kirjoittaa?

Tuhansillakaan sanoilla hän ei saisi sanotuksi, mitä hän tuntee, ja se
on kuitenkin sanottu yhdellä sanalla: rakastan. On aivan kuin sanotaan:
aurinko paistaa. Mutta kuka voi selittää kaiken sen, mitä se merkitsee!

Mentyään viemään postiin saikin hän siellä Laurilta kirjeen.

Sydämetön kirje!

Se oli kaukaa sydänmaalta, lähetetty matkamiesten mukana ensimäiseen
postipaikkaan. Lauri oli muuttanut alkuperäistä matkasuunnitelmaansa,
lähtenyt suoraan korpimaille. Matkansa oli kestävä kauemmin kuin mitä
oli lähtiessään arvellut. Esterin oli aivan mahdoton kirjoittaa hänelle
koko aikana. Satunnaista on, saako hänkään kertaakaan lähetetyksi sanaa.
Tietysti hän on käyttävä hyväkseen pienintäkin tilaisuutta. »Niin että
juhannusyötäsi en näe ennen kuin syksyllä, mutta silloinpa sen näenkin
sinun silmistäsi--sen katseen, jonka näin 'maailman lopussa', ja jonka
näen hengessäni aina.»

Tietä kulkiessaan Esteri luki toistamiseen tuhruiset, lyijykynällä
kirjoitetut taskukirjanlehdet, kääri ne kokoon ja pisti povelleen.

Kauheita lehtiä! Julmia! Hänen piti olla mykkänä! Koko kesä mykkänä!
Oli kuin häneltä olisi leikattu kieli, juuri silloin kun sydän oli
täynnä, kun sanat olisivat juosseet koskenkuohuina.

Aivan kuin olisi toivonut jotakin lohdutusta saavansa tähän
onnettomuuteen, kiiruhti hän kulkuaan tavoittaakseen Juhon, joka
kuljeksi ja seisoskeli kujalla.

Juho oli asettunut odottamaan Esteriä. Lähelle tultua hän tervehti
nostaen lakkia äänettömänä ja toisessa kädessä paperilappu. Mutta Esteri
ojensi hänelle kätensä tervehtien sellaisella ilolla kuin nyt vasta
olisi tavannut hänet pitkän ajan kuluttua.

»Mutta jopa sinä olet laihtunut», sanoi hän ja huomatessaan lipun Juhon
kädessä säikähtyen huudahti: »Herra siunaa, sinusta on tullut aivan
mykkä?»

Juho alkoi änkyttää, että ei hän juuri mykkä ole.

Esteri oikein ilahtui ja otti lipun Juholta. Siihen oli liimattu
painokirjaimia, niinkuin oli ollut siinä kirjeessäkin, jonka hän oli
saanut kaupungissa, ja joka nyt vasta hänen mieleensä johtui. Hän ei
ollut sitä sen enempää tarkannut, ei tiennyt suuntiakaan mitä siinä oli
eikä muistanut, mihin se oli joutunutkaan. Uteliaana hän luki nyt tämän
lipun. Siinä Juho yksinkertaisesti pyysi ryökkynää olemaan niin
ystävällinen hänelle, että opettaisi häntä kirjoittamaan.

»Ja sitä varten sinä olet nähnyt näin paljon vaivaa! Olisithan voinut
vain sanoa», puheli Esteri.

Juho toimitti, että hänen puheensa on niin huonontunut, ettei ryökkynä
enää ymmärrä.

Esteri vakuutti, että kyllä hän ymmärtää, vaikka surukseen huomasi, että
Juhon puhe oli todella huonontunut. Ja kuin pelolla hän kysäisi:

»Ymmärtäähän Katri?»

Juho pudisti päätä.

»Herra auta ja siunaa! Tule. Juho rakas, tule, onneton!» hätäili Esteri
lähtien kiireesti taloon. Käskien Juhon mennä tuvan puolelle meni hän
hakemaan kirjoitusneuvoja.

Tuvassa oli pienet tanssit. Kalle vihelsi, kaksi piikaa tanssi
keskenään, kolmas paimen-Antin kanssa. Esterin tultua piiat syöksyivät
ulos kuin pakoon. He olivat saaneet sen käsityksen, että Esteri ryökkynä
on kaupungissa muuttunut ylpeäksi ja ankaraksi, ja siitä oli ollut
paljon heidän kesken puhetta. Mutta Kalle istui paikallaan ja muutti
säveltä. Hän alkoi viheltää »Voi äiti parkaa». Ja ilosilmäinen Kalle,
joka juuri oli liritellyt tuhatmutkaista ja huolettoman iloista
tanssisäveltä, nyt värisytti huuliaan kuin olisi kurjuutta kärsinyt
sydän itse itkenyt. Esteri purskahti nauramaan. Hänelle johtui mieleen,
kun Lauri lauloi »Voi äiti parkaa» omavaltaisella äänellään vakaassa
uskossa, että hän laulaa oikein ja tunteellisesti.

Kalle herkesi viheltämästä, katsoi ison aikaa Esteriin ja kuin
häpeissään yritti lähtemään pirtistä. Mutta Esteri pidätti hänet.

»Osaatteko te kirjoittaa?» sanoi hän Kallelle. »Ette? No tulkaa
oppimaan.»

Annettuaan paperia ja kynän sekä alustavat neuvot Kallellekin, joka oli
käynyt istumaan penkille pöydän ääreen jonkun matkan päähän Juhosta,
Esterin katse jäi isoksi aikaa häneen. Aivan kuin nyt vasta hän huomasi,
miten sievä poika Kalle oli. Pyöreät iloiset kasvot, hipiä valkoinen,
posket punaiset, suu hymyilevä, huulet sievän mehevät, ja hänen
sinisissä silmissään oli jotakin vetovoimaista, joka samalla teki
rauhattomaksi. Esteri tuli ajatelleeksi pientä sievää kissanpoikaa, joka
kehräten istuu olkapäällä ja samettikäpälällään koskettelee
hiussuortuvia, vaan joka voi yhtäkkiä puraista korvanlehteä. Ja hänen
mieleensä johtui yhtäkkiä Alfred Levon.

»Minkä vuoksi ryökkynä minua teitittelee?» sanoi Kalle kerran Esterin
neuvoessa häntä.

Sen oli Esteri itsekin huomannut, vaan se tuntui hänestä yhtä
luonnolliselta kuin että hän sinutteli Juhoa, jonka »ryökkynä» taas
hänestä tuntui oudolle ja pahalle.

Ja Kallea neuvoessa hän asettui kuin olisi ollut joku määrätty lyhyin
välimatka vaarinotettava, jota vastoin hän ei miksikään huomannut, jos
laski kätensä Juhon olkapäälle tai katsoi häntä hyvin läheltä silmiin.

Kun hän kerran neuvoessaan Juhoa kuljetti hänen kankeaa kättään, johtui
hänelle yhtäkkiä mieleen Juho hangella kuolleena! Hän tempasi kätensä ja
vetäytyi pois. Kylmä karsi ruumista ajatellessaan, että se olisi voinut
tapahtua.

Mutta mitä Juho oli humalassa ollut!

Hänet valtasi äkillinen suuttumus, mielessä sievä, ujo Katri, joka oli
kuin pieni yksinäinen karitsa, joka arkailee kaikkia, tulee luottavasti
luokse, kun sitä kutsuu, vaan säpsähtelee ystävällistäkin kädenliikettä.
Mutta Esteri joutui jo samassa säälin valtaan katsoessaan Juhoa, jota ei
kukaan enää osannut ymmärtää, ei Katrikaan, ja joka siinä istui vetäen
viivoja, pää kumarassa, otsa kuin kahdesta kappaleesta, ylempi
valkoinen, alempi keltaisen ruskea, silmät levällään tuijottaen, ja
avonainen suu naurunhymyssä, että outo olisi varmaan luullut häntä
vähämieliseksi. Juhon suuria suonikkaita käsiä katsoessaan Esteri
muisti, miten lapsena hänen kätensä olivat niihin hukkuneet, ja miten
oli tuntunut turvalliselta.

Ja forstmestari oli Juhoa lyönyt korville!

»Onko minun käteni likainen, vai mitä sinä tuijotat?» kysyi forstmestari
päivällispöydässä Esteriltä ja tarkasti kättään, jossa hän ei mitään
huomannut. »Keski- ja etusormen välissä on verta», sanoi
forstmestarinna. »Olet varmaan tappanut siihen sääsken.»

»No Esteri», sanoi forstmestari, kun he nousivat pöydästä.

Yöllisen kohtauksen jälkeen olivat he tavanneet toisensa nyt ensi
kerran. Mutta forstmestari oli hyvällä tuulella kuin olisi koko asian
unohuttanut. Hän oli miettinyt, että enempi keskustelu siitä vain
Esteriä kiihoittaisi, ja hän oli mielestään sanonut Esterille viimeksi
painavan sanan. Hän otti shakkilaudan ja järjestäessään ihmetteli
Esterin eilisiä voittoja.

»Mutta ai ai!» sanoi hän sitten. »Tiedätkö, mitä on onni pelissä?»

Forstmestari ei kuitenkaan ollut lainkaan mielissään, että Esterin onni
nyt kääntyikin onneksi rakkaudessa.

»Mikä sinua riivaa!» huudahti hän jo ensimmäisessä pelissä. Ja toisen
hän lopetti kesken. »Sinähän olet idiootti!»

Illallispöydässä oli forstmestari huonolla tuulella. Ja hän sanoi:

»Mikä on tarkoituksesi opetuspuuhillasi, joihin olet kuulemma ryhtynyt?»

»Hyvä tarkoitus», vastasi Esteri.

Forstmestari käänsi ivaksi:

»Kallella on vähintään puolikymmentä morsianta, ja Juho on nainut mies.»

Esteri vastasi:

»Juho oli vielä poikamies, kun äitini opetti häntä lukemaan ja oli
tulkkina rovastille, että Juho pääsi ripille.»

Mutta sanottuaan hän punastui, katsoi forstmestaria silmiin ja peittäen
kasvot käsiinsä poistui pöydästä.

Hyvä Jumala, niinkö kaukana he, hän ja isä ovat toisistaan, että
seisovat toisiaan vastaan kuin kaksi raakaa Rautiaista kello kädessä!

Forstmestari tunsi, että hän oli lähtenyt väärästä nuotista. Ja hänen ei
olisi tarvinnut koko asiasta olla milläänkään. Esteri oli äitiinsä, joka
syötti kärpäsiäkin! Yhtä lapsellista ja turhaa oli forstmestarin
mielestä opettaa jotakin piikaretkua tahi renkiä kirjoittamaan, vaan
antaa hänen nyt tyydyttää hyvää sydäntään ja syöttää kärpäsiä.

Mutta Esterin oppilasmäärä kasvoi ja hänen opetuspuuhansa laajenivat.
Niin että sunnuntaisin oli tupa täynnä piikoja ja renkejä ja
mökkiläisiä. Eikä siellä ainoastaan kirjoitettu ja luettu, vaan muka
keskusteltiinkin! Ja aivan yhtäkkiä ympäri pitäjän heräsi kaikellaisia
touhuja ja tuumia.

Tämä oli jo muuta kuin kärpästen syöttämistä! Ja forstmestari sanoi
Esterille:

»Sinuahan riivaa piru!»

»Siitä hyvästä hän varmaan pääsee takaisin taivaaseen!»

Vastaus ei ollut forstmestarin mielestä tyhmä. Hän innostui kuin
shakkipelissä. Hänellä oli selvillä, miten saa Esteristä shakkimatin,
muutamilla vedoilla.

Esteri oli tyyni, forstmestarin mielestä niin tyyni, että näytti
suorastaan tahtovan häntä, isäänsä, ärsyttää. Siinä oli nyt Esterin
pelin heikkous!

Lempeällä äänellä ja asettuen niin isälliselle kannalle, että itse
heltyi siitä, sanoi forstmestari:

»Sanopa, lapseni, rehellisesti, kuka korvaasi nyt tällä hetkellä
kuiskuttaa.»

Esteri katsoi forstmestaria hetken aikaa ja vastasi:

»Äitini.»

Shak! Ja fortmestarin asema oli hyvin pulmallinen. Vasta pitkän ajan
kuluttua keksi hän sanoikseen, joille antoi painoa omalla ryhdillään:

»Sinun äitisi oli aatelinen!»

»Jalosukuinen ja jalosydäminen.»

»Niin, vaan ei piikain ja renkien ystävä!»

»Piiat ja rengit ovat minulle kertoneet, ettei niin halpaa ollut, jota
hän ei kohdellut yhtä ystävällisesti kuin ketä hyvänsä ylhäistä.»

»Piiat ja rengit!» matki forstmestari. »Se renkitupa on sinulle kaikki
kaikessa!»

»Ei varsin niin, vaan mieluisa se on minulle. Eikä ihme. Täällä minä
olen syntynyt, vaan siellä renkituvassa kasvatettu. Siellä olen saanut
ensimäiset ja melkeinpä kaikki tietoni äidistäni, teiltä en vähintäkään.
Täällä olen nähnyt litteän kuvan, sille on henki luotu renkituvassa.
Teidän vallassanne olisi ollut istuttaa mieleeni äitini kuva
minkälaisena vain olisitte halunnut. Mutta tähän tarhurintoimeen teidän
olisi pitänyt ryhtyä aikoja ennen. Nyt se on myöhäistä. Kahta äitiä
sydämeeni ei sovi, ja lapsen hartaalla uskolla omistettu ei väisty.»

Shakmatti!

Forstmestari meni kammariinsa ja kirjoitti sisarelleen Helsinkiin, että
Esteri tulee sinne hänen luokseen, lähtee viikon kuluttua. Ja
forstmestarille hän antoi salaisen määräyksen laittaa Esterin vaatteet
kuntoon. Vasta pari päivää ennen ilmoitti hän asian Esterille.

Esteristä todella olisi ollut hyvin huokuttelevaa noudattaa tätä
maanpakoon julistusta. Tosin hän ei tuntenut tätiään Helsingissä, ei
tiennyt oliko hän susi vai karhu vai ilmeinen ihminen, vaan mitä
hänestä. Olisi kuitenkin saanut siellä olla syksyllä vastaanottamassa
Lauria, joka ensi talvena aikoi olla yliopistossa, ja koko talvi olisi
siis ollut yhtä samaa juhannusyötä! Mutta konsulinna Holma, joka oli
joku aika sitten palannut kotia, oli ehdottanut Esterille, että tulisi
heidän tykönsä tulevaksi talvea, harjoittelisi pianonsoittoa, johon
hänen mielestään Esterillä oli huomattavia lahjoja. Tämän takana
tietysti, kirjoitti täti Holma, oli myöskin hänellä ja Ellillä itsekäs
tarkoitus: saada Laurin poissaolo korvatuksi Esterin läsnäololla.

Näin oli tarjolla kaksi hyvää! Ja kun forstmestarinna, tietämättä että
Esterille oli jo asia ilmoitettu, tuli itkien kertomaan sen
salaisuutena, niin Esteri käski hänen vain laittaa kaikki valmiiksi,
itsekseen päätettyään noudattaa täti Holman äidillistä kutsua ja lähteä
ajamaan päinvastaiseen suuntaan kuin isän ukaasi määräsi!

Tietysti hän oli tervetullut täti Holman luo milloin hyvänsä, vaikka
tämä olikin puhunut kirjeessään syyskuussa tulosta, ennen kuin Lauri
Helsinkiin lähtee. Esteri, joka ei ollut vielä vastannut kutsuun,
saattoi nyt hämmästyttää täti Holman ja Ellin äkillisellä tulollaan.
Laurikin, viimeisten tiedonantojensa mukaan, oli saapuva kesämatkalta
näinä päivinä. Ja hän on ensimmäisenä Lauria vastaanottamassa
kotikynnyksen yli! Sitä Esteri ei uskaltanut sen tarkemmin kuvitella.
Värisytti. Hän rauhoitti mieltään autuaallisella ajatuksella, että täti
Holman luona taas saa nähdä äidin silmäin elävän, luomien liikkuvan,
ripsien painuvan yhteen ja katseen yhtäkkiä kääntyvän häneen, ja
suudella lämmintä äidin otsaa!

Kun olisi siellä tänään, syntymäpäivänään!

Se ajatus täytti ikävän tuskalla rinnan, kun hän illalla saliin
tullessaan tapasi pöydällä Laurilta kirjeen, jonka leimasta huomasi,
että Lauri oli jo kotona.

Kun edes ei olisi tarvinnut mennä vieraspitoihin!

Ne olivat nyt apteekkarilla. Pitäjän nuoresta väestä hauskimmat
vieraspidot, sillä siellä tanssittiin. Esteri ei ollut käynyt
vieraspidoissa sitten juhannuksen, kaikkein vähimmin olisi lähtenyt
tänään, jolloin olisi viettänyt omaa juhlaansa täällä kotona
yksinäisyyden rauhassa, soitellen ja muistellen ja haaveillen. Mutta
forstmestarinna oli pyytänyt ja rukoillut selittäen että ensinnäkin
näyttäisi pahalta Esterin poissaolo nyt, kun hän lähtee kotoa, ja
toiseksi ilahuttaisi hän suuresti isän mielen lähtemällä nyt mukaan.
Minkä vuoksi ei ilahuttaisi silloin, kun sen voi tehdä? Esteri oli
suostunut, vaan uhrauksensa oli tuntunut suurelta. Nyt se tuntui vielä
suuremmalta.

Forstmestari ja Margaretha, molemmat valmiiksi pukeutuneina, pelasivat
shakkia. Esteri istui syrjään kirjeineen.

Osoitekirjoituksesta päättäen Lauri näytti olleen innostuksissaan. Oli
melkein outoa hänen käsialakseen. Alkukirjaimet olivat suuria ja
vahvoja, että niihin verraten muu kirjoitus näytti kääpiömäiseltä ja
paikkakunnan nimen alle hän vielä innostuksensa vauhdissa oli
repäisemällä vetäissyt viivan, jonka loppupää oli kaksihaarainen kuin
käärmeenkieli.

Hyi!

Ensimmäisenä arkkina oli Juhon painokirjaiminen kirje, jonka Esteri oli
saanut kaupungissa. Hän arvasi, mistä se oli löytynyt: Laurin kirjeen
sisästä, jonka hän oli jättänyt lähetettäväksi takaisin.

Esteri säikähti, että jos siinä on ollut jotakin tärkeää, tiesi vaikka
olisi ollut lääkäriasioita! Hän alkoi silmätä sitä. Kirjainten kirjavan
erilaisuuden ja virheellisen oikeinkirjoituksen vuoksi oli selvänsaanti
vaikea. Mutta sisältö tempasi mukaansa, ja Esteri siksi aikaa unohti
kokonaan Laurin kirjeen toisessa kädessään. Se oli ihana kuvaus hyvästä
hengettärestä, joka kulki maassa keveillä jaloillaan. Mihin astui,
siihen kukka kasvoi, mihin katsoi, siihen päivä paistoi. Kun hymyili,
niin huolet kirkkaana pilvenrintana loistivat, kun nauroi, niin surut
päivänkoittona punoittivat...

»Isä!»

Esterin silmät loistivat, ja käsi oli ojennettuna antaakseen kirjeen
forstmestarille.

Ei kuullut isä. Hän oli kiintynyt shakkipeliin, ja huudahti:

»De' va' fan!»

Esterin käsi vaipui sivulle, ja hän loi uuden katseen forstmestariin.

Ette ymmärtäisikään. Hän on meille kummallekin eri olento!

Esteri jonkun matkaa luettuaan Laurin kirjettä purskahti nauramaan
sydämestään.

Othello!

Forstmestari hätkähti Esterin naurusta, heitti shakkinsa kesken, jäi
hetkeksi aikaa tuijottamaan Esteriin ja alkoi sitten kulkea
edestakaisin. Miten olikaan se uni, jota hän oli nähnyt äskettäin?
Esteri tuli hakemaan häntä tuonne kammariin. Eihän se ollut unta. Mutta
siitä oli kauan! Mitä ihmettä se olikaan?

Esteri luki edelleen kirjettä, mutta se alkoi täristä hänen kädessään.
Hän lopuksi rutisti sen taskuunsa ja istui värähtämättä paikallaan,
näkemättä paikallaan, näkemättä mitään edessään.

Margaretha pyörähti kuvastimen edessä, forstmestari seisoi
keskilattialla käsi otsalla ja forstmestarinna tuli saliin kahisten
silkissä.

»Todellakin!» sanoi hän. »Tänäänhän on Esterin syntymäpäivä.» Hän
onnitteli.

Margaretha hyppäsi tanssiaskelin Esterin luo, ja pudisti Esterin kättä:
»Gratulor!»

Forstmestari havahtui, meni ja suuteli Esteriä.

Esteri tunsi tukehtuvansa pimeyteen.

»Huomenna käymme Esteri-vainajan haudalla», sanoi forstmestarinna
liikutettuna ja sydämensä halusta saada aikaan täysi sovinto.

Juho oli tullut sisään ja seisoi, kunnes päännyökkäyksellä sai
ilmoitetuksi olevansa hevosineen valmis. Hän koko ajan katsoi pitkään
Esteriä ja vielä ovellakin painaessaan sen verkalleen kiinni.

Juhon mukaan valmistautuivat lähtemään toiset, Esterin oli puhe tulla
vähän myöhempään toisella hevosella. Hän yksin jäätyään syöksyi
forstmestarin työhuoneeseen, painoi rintansa seinää vasten ja kurotti
ristiin kouristetut kätensä kuvaa kohden, joka oli ylhäällä hänen päänsä
päällä.

»Äiti! Äiti! Mitä on tämä elämä? Vaihtuvia kuvia vain! Vaihtuvia ja
haihtuvia. Ei ole mitään, joka pysyy, ei mitään! Sinun rakkautesi olisi
ollut. Sinä olisit minua rakastanut aina, aina. Minä sen tunnen. Tule
siis, tule!»

Esteri siirtyi keskilattialle.

»Sinä et voi. Sinä tulisit, jos voisit. Mutta minä tulen sinun luoksesi.
Ja sinä otat minut vastaan, sillä sinä tiedät, että minä olen syytön.»




IX


Vinttikammarissa oli vihdoin kaikki järjestetty. Ja ovelta hän vielä
silmäsi taakseen, palasi takaisin ottamaan lattialta pienen paperirikan
ja oikaisemaan vuoteensa peitteen. Laskeutuessaan portaita muisteli hän,
olisiko vielä jotakin tekemättä jäänyt tai joku seikka unohtunut. Mutta
pihalla hän säikähti jokaista ääntä, astui hitaasti ja järven tielle
tultuaan poimi kukkia metsän laiteesta, vaan päästyään metsään, ettei
kukaan talosta häntä enää voinut nähdä, lähti juoksemaan minkä ehti.
Yhtäkkiä hän pysähtyi katsomaan taakseen, tuleeko hänen jälessään Hupi.

»Senhän on susi syönyt!»

Mutta taas juostessaan kuvitteli hän, että Hupi haukkuu pihalla ja
houkuttelee ihmisiä järvelle.

»Mitä teillä on tekemistä minun kanssani!»

Se olikin vain harakka, joka nauroi.

Hänen eteensä tuli polku. Se johti Juhon mökille, jonka katto metsän
lomitse näkyi. Hän puristi kädet nyrkeiksi ja lähti mökille päin.

»Juho ei ole kotonaan.»

Kalle jossakin vihelsi »Voi äiti parkaa», ja metsästä kuului ryskettä,
joka läheni. Esteri purskahtaen itkemään, syöksyi vesakkoon, mutta
kompastui ja kaatui mättäitten väliin eikä jaksanut siitä nousta.

Hänet nosti siitä Juho, joka varsin vähällä vaivalla sai sanotuksi:

»Minä näin, etteivät sinun asiasi olleet hyvin.»

Hän otti Esteriä kädestä, talutti häntä kuin lasta, ja saatettuaan
tielle, käski hänen mennä taloon, muuttaa vaatteet ja lähteä heti
vieraisiin.

»Mutta elä tanssi», varoitti hän ja kääntyi takaisin polkua mökilleen
päin. Hän kuitenkin kiersi metsää talon läheisyyteen katsomaan syrjästä,
kunnes näki Esterin nousevan Antin kärryihin ja lähtevän pitoihin.

Niin huonosti ei Juho ollut osannut ajatella Esterin asiain olevan. Eikä
sitä varten ollut pitotalosta lähtenyt kuljeksimaan kyydittyään sinne
herrasväkensä. Oli vain lähtenyt omille retkilleen, niinkuin usein
ennenkin oli tehnyt, vaikka tapana oli että rengitkin viipyivät koko
pitojen ajan vierastalossa, missä heidätkin kestittiin niin kuin heidän
hevosensakin. Hevosensa hän jätti, mutta itse katosi, siihen saakka kun
pidot alkoivat loppuun lähestyä. Ja kun nähtiin Juhon lähtevän ja
tulevan kuin salaa, oli leikin päältä sanottu että Juho käy aarteella,
ja jotkut niin uskoivatkin. Ja totta se olikin. Niin hän nytkin oli
lähtenyt aarteelleen, mutta oli kuin köydellä vedetty käymään ensin
kotitalossa.

Häntä veti sinne Esterin silmät. Ne olivat hänestä olleet oudot äsken,
kun hän kävi sisällä hevosesta ilmoittamassa. Hän oli ne ennen tarkoin
tuntenut joka päivä nähtyään pienestä alkaen, läheltä ja kaukaa ja
monenlaisina, vihassa jos lemmessäkin, ja hänen sydämensä oli hänelle
silloin kuin avattu kirja. Hän tiesi mistä Esterin riemu, tiesi mistä
hänen surunsa, tajusi hänen kyyneltensä synnyn Kallen viheltäissä »Voi
äiti parkaa», ja Kalle vieläkin oli yritellyt houkuttelemaan Esteriä
polvelleen niinkuin ennen. Vaan Esteri olikin nauranut noille sävelille,
ja nauranut kirkkaasti! Onnellisempihan Esteri olikin kotia tultuaan
kuin ennen lähtöään. Vertaisenaan jopa itseään parempana piti häntä
forstmestarinna, joka oli ollut vain puoli äitiä, sellainen, jonka Juho
omasta kokemuksestaan tunsi ja siitä, mitä oli nähnyt, tiesi äitipuolien
usein olevan. Ja forstmestari, joka Juhon mielestä ei ennen ollut
kumonnut sääntöä, että jolla äitipuoli, sillä isäpuolikin, oli ottanut
Esterin kaupungista vastaan kuin sulhasherra morsiamensa. Mutta niin
kirkkaaksi nauruksi oli Juhon mielestä tämä onni ollut liian pieni. Tämä
sama onnihan oli Esterille paistanut tänä iltana täydeltä terältä, ja
kuitenkin hän valkoisessa juhlapuvussaan oli kuin mustiin verhottu
kirkonalttari.

Juho hätkähti, kun hän taloon poikettuaan Antilta kuuli, että ryökkynä
oli mennyt järvelle päin. Kuin vainukoira hän jälkeen lähti, ja harakan
räkätystä seuraten tapasi Esterin vaipuneena rupaiseen mättäänkoloon.

Kun Esteri oli ollut pieni lapsi, joka hyvän äitinsä menetettyään oli
kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty, oli Juho ollut silmänä ja
korvana häntä tapaturmilta varjelemassa, sitten suurempana hänen
paimenenaan pahaa vastaan ja parhaan ymmärryksensä mukaan neuvonut,
nuhdellut ja lohduttanut. Hän oli tuntenut ylpeyttä verratessaan Esteriä
toisiin lapsiin, aivan kuin Esterin etevämmyys olisi ollut hänen
ansionsa. Kun hän saatettuaan Esteriä hänen kaupunkimatkallaan oli vielä
kerran silmännyt taakseen kärryistään ja nähnyt avaralla, ruohoisella
kievarinpihalla Esterin seisovan ypö yksin, niin hän silloin mielessään
oli toivottanut, mitä sydän ja järki parasta keksi: kumppanin, kunnossa
vertaisen. Sitten aina kun Esteri oli hänen mieleensä tullut, oli tullut
se nuorukainenkin, ylevä ja kaunis, asettuen seisomaan Esterin vierelle
viheriällä nurmikolla. Ja heidän takanaan seisoi hymyillen hyvä
hengetär, jota he eivät nähneet, mutta hän Juho näki ja hän heille hänet
kuvaili. Sen ylevän ja kauniin nuorukaisen luuli Juho kuolleeksi ja
Esterin seisovan hänen ruumisarkkunsa ääressä, kun hän seisoi salissa
silmänsä pimeinä forstmestarin ja forstmestarinnan syleillessä ja
suudellessa ja onnentoivotuksia vuodattaessa hänen ylitsensä hänen
syntymäpäivänsä johdosta. Mutta nyt? Sehän olikin se nuorukainen
kelvoton, sydämetön, tyhmä, houkkio, joka oli luullut löytäneensä
toisen paremman ja sysännyt Esterin silmälleen liejuiseen
mättäänkoloon!

Se oli surullista, mutta muu se kuitenkin Juhon mieltä raskaammin
painoi, kun hän Esterin siitä ylös nosti ja lähti häntä taluttamaan.
Tämä oli niin tuttua, oli kuin hän olisi nostanut sitä pientä tyttöä,
joka oli langennut otsaansa kuhmun tahi nenänsä veriin, joka usein oli
juossut hänen jälkeensä ja pistänyt pienen kätensä hänen kouraansa.
Silloin ja sitten myöhemmin, kun hän lohdutteli Esterin silmät
kirkkaiksi, kun tämä haki hänen läheisyyttään surussaan, oli Juholle
usein tullut mieleen ajatus, että kerran on juopa aukeava heidän
välilleen, kun Esteri tulee omavaraiseksi, ettei tarvitse hänen apuaan.
Ja kun se hetki yhtäkkiä oli todellisesti edessä, silloin kun hän
saattoi Esteriä hänen kaupunkimatkallaan, niin hyvästiä jättäessä
takerrutti hänen kielensä sanattomaksi ajatus, että tämän jälkeen kun
tapaavat toisensa, ei hän ole Esterille muu kuin se mikä muutkin eikä
Esteri hänelle muuta kuin mikä muillekin. Mutta juuri se, ettei niin nyt
ollut, tuntui raskaalta. Hän itse olisi tarvinnut taluttamista, niin
piti ruveta toista taluttamaan, hänen, jolta oli kaikki mennyt, piti
tukea sitä, jolla kuitenkin vielä oli koko elämä edessään. Hänen, jonka
oli pitänyt viskata järveen puukko tupestaan, jonka silmä katseli köyttä
kuin juopon silmä pikariin kaadettua viinaa, hänen piti juosta sellaisen
jälessä, joka kompastuu ensimäiseen mättääseen. Hänen piti ruveta
lohduttamaan sitä, jonka päivä oli vain pilven taa mennyt, kun itselleen
oli maa harmaata sarkaa, puut mustaa verkaa, taivasta ei ollenkaan.

Kun Juho lymypaikastaan muutaman pellonaidan takana oli nähnyt Esterin
hevosen katoavan metsän taakse, istahti hän pientareelle.

Mitä varten hän ketään auttaa? Mitä varten hän ketään säälii? Mitä
varten vartioi Katria kuin aarretta? Minkävuoksi ei aja häntä mökistä ja
polta mökkiä tahi molemmat yhdessä?

Juho kohotti päätään ja kuunteli. Kuului vihellystä järveltä. Hän
hypähti ylös, kyyrysillään juoksi pellonojia, poikkesi metsään ja kiersi
mökkinsä taaksen harjanteelle, josta näki Kallen istuvan veneessään
ruohikon rinnassa hänen mökkinsä edustalla. Juho kaivoi kätköstään
tuohitorven, johon puhalsi niin että silmät päästä pullistuivat, ja yli
järven ja yli metsien vyöryi kamalaääninen mölähdys, jota kaikkialla,
mihin vain ääni ylti, äänettöminä kuunneltiin kuin viimeisen tuomion
ennettä.

Kalle sieppasi airot ja lähti soutamaan pakoon kuin olisi pelännyt
viimeistä tuomiota enemmän järvellä kuin maalla. Juho kätki torvensa ja
lähti kulkemaan kierrellen ja lymyillen kuin karannut tuomiovanki.

Kiirettä hänellä ei olisi ollut pitotaloon, vaan hän kuitenkin juoksi
milloin sopi. Hänestä tuntui, että Esterille voi tapahtua jotakin, jos
hän ei ole siellä.

Susannanpäivän ilta loisti kirkkaana apteekkarilla. Elokuun harsoinen
illanhämy karkoitettiin kynttelien ja lamppujen paljoudella. Siihen oli
erityinen syy. Tuomarin Alice oli suostunut vaihtamaan toivotun ja
odotetun aatelisnimensä koruttomaksi Kaukoseksi. Tähän hänellä oli
kaksikin syytä: apteekkari kyllästyneenä viimein odottelemiseen oli
alkanut lämmittää rovastin Sigridiä, ja nimismiehellä oli ruvennut liian
usein olemaan asiaa forstmestarille. Kihlaus julkaistiin nyt pidoissa.
Ja se lisäsi ääntä laseille ja vilkkautta tanssille.

Kun Juho saapui pitotalon pihalle, oli joukkoa ulkona katsomassa iloisen
tanssin menoa valaistussa salissa, jonka avonaisista ikkunoista tulvasi
pihalle pianon metalliset säveleet ja tahdinmukainen kenkäin kihnaus
lattiaa vasten. Joukossa lasketeltiin sukkeluuksia tanssivista ja muista
huomioista. Nimismiehen renki, tunnustettu tanssitaituri, koppoi
käsiinsä muutaman kaikella kiireellä juoksevan piian ja hänen kanssaan
pyörähytteli valssia siinä pihalla.

»Jaska se pitäisi olla tuolla salissa näyttämässä niille tanssin
mallia», sanottiin joukossa.

»Mutta katsokaahan!» sanottiin sitten, kun Jaska oli tanssinsa
lopettanut piian viimein karattua hänen käsistään. »Tule katsomaan
sinäkin, Jaska! Tule katsomaan vertaistasi!»

Salissa oli forstmestari tyttärensä Esterin kanssa tanssitantereella,
joka oli joutunut heidän valtaansa yksinään. Forstmestari tuli, näki ja
voitti. Itse Jaskakin pihalla lausui tunnustuksensa, ei yksistään vain
suullaan, vaan sydämelläänkin. Ei ainakaan tässä läänissä ollut tähän
asti vertaistaan nähnyt, vaan nyt hän näki parempansa!

Äänekkäästi ihasteltiin »komeaa paria». Se on pysty tervaskanto tuo
talvipäinen ukko. Ja passaa hänen siinä pyöriä ja pyöritellä ylpeänä,
sillä ei ole joka papalla tuollaista tytärtä. Kukahan tuonkin
hempulaisen polvelleen istuttaa? Kelvanneeko tämän pitäjän herroja?
--Kelpaa! Mikä ettei kelpaisi, kun ei kuulu halpana pitäneen
Piipari-Kallen polviakaan.--Piipari-Kalle valehtelee. Joka valehtelee
yhtä mainiosti kuin viheltääkin! Kehuu, ettei koko pitäjässä sitä sievää
piikaa, jonka luhdissa hän ei ole ollut, ja monta on talontyttöä jonka
kammarin ikkuna syys-illan pimeässä on hänelle auennut.

»Kyllä minä tiedän, kenen polvella tuo tyttö istuu!» sanoi Jaska
ylpeästi, ja kaikki olivat ääneti, kuin olisi sen sanonut itse
nimismies, jonka nyt tiedettiin olevan se, joka Esterin polvilleen
istuttaa.

Pari liiteli salissa, milloin kiertäen itsensä ympäri, kuin olisi toinen
toistaan koettanut kietoa, milloin liikehti edestakaisin aivan kuin
ensin toinen koettaen tavoittaa toista, joka pakeni, ja sitten taas
toinen vuorostaan.

Kaikista salissa olijoista oli tämä kaunis elävä taulu: »isä ja tytär».
Mutta aina valmiilla arvostelulla oli kuitenkin sijaa. Tytär olisi
saanut olla parempi! Hänen tanssinsa oli kaunista, ja koko ulkonainen
olentonsa, mutta ... pastorin Sandralle oli joku hänen tuttavansa
kaupungista kirjoittanut jotakin jostakin ylioppilaasta ja Esteristä, ja
juuri Esteristä sitä jotakin. Sitä paitsi jo ilman tätä jotakin olisi
Esteri ollut epäonnistunut kauniissa taulussa. Johan yksi ja toinen oli
itsekseen pudistanut arveluttavasti päätään ennen Esterin kaupunkiin
menoa, ja nythän oli nähty hänet tänä kesänä. Mutta sitä
vaikuttavampana esiintyi taulussa forstmestari, mieltäylentävänä
»tuhlaajapojan» isänä.

Mutta forstmestarinna katsoi isää ja tytärtä suu hymyssä ja silmissä
kostea kiilto, onnellisempana kuin jos tytär olisi ollut hänen omansa.

Hän oli Esterin kaupunkiin mentyä alkanut tuta raiskan kaivavan
silmäänsä. Piparkakut nimittäin olivat sittenkin tietämättömällä tavalla
vähenneet, ja marjahillossa hän oli tavannut sormenjälkiä, jotka hän
aina ennen kumoamattomilla seikoilla oli todistanut Esterin sormien
tekemiksi. Margaretha ja Pauli, jotka yhdessä olivat syyttäneet Esteriä,
syyttivät nyt toisiaan. Ja Esteri oli hyvän kuukauden ollut kaupungissa,
kun salissa tavattiin pöytälamppu lattialla särkyneenä, ja kysyttäessä
kuka oli syyllinen, pieni Einar lapsen viattomin katsein vastasi:
Esteri. Lasten ja imeväisten suusta saatte totuuden kuulla, ja se totuus
oli katkera, minkä forstmestarinna ymmärsi Einarin vastauksesta. Hän ei
voinut enää salata itseltään, että hänkin yhtä umpimähkäisesti, mutta
yhtä lujalla uskolla oli syyttänyt Esteriä. Hän oli luottanut omien
lastensa pienimpäänkin sanaan, vaan Esterin puolustaessa itseään hän oli
häntä häväissyt Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kylmäkiskoisessa
taistelussa, joka Esterin jäykän vastustuksen takia oli vain
kiihtymistään kiihtynyt heidän välillään, oli hän kaiken syyn lukenut
Esterille. Mutta kun hän pitkinä viime talven iltoina, muitten töitten
loputtua, nukkuvien lastensa keskellä valmisteli varustuksia tulevaa
pienokaista varten, joka ehkä ei ollut näkevä häntä, äitiään, kostutti
hän kyynelillään pienet paidat ja myssyt ajatellessaan omille lapsilleen
äitipuolta. Ja se raiska hänen silmässään näkyi malkana. Silloin hän
olisi ollut valmis nöyrään ja avonaiseen tunnustukseen Esterin edessä,
että hän oli paljon rikkonut. Mutta sitten se tuntui tarpeettomalta, ja
hän päätti korvata kaikki entiset puutteellisuutensa teoilla. Hän
valmistautui Esteriä vastaanottamaan äidillisellä rakkaudella. Vaan
Esteri olikin kasvanut yli hänen päänsä, ei tarvinnut hänen äidillistä
rakkauttaan eikä kaivannut. Kun Esteri ei ollut sitä saanut, niin ei hän
ollut siitä velkaakaan, ja forstmestarinnan kaikki osoitukset hän otti
kohteliaisuutena ja maksoi ne heti kohteliaisuudella. Forstmestarinnalle
ei ollut pienintäkään lohdutuksen pisaraa tuskansa lievittämiseksi, jota
tunsi, kun isä ja tytär pian joutuisivat vihollisina vastatusten. Heidän
sanansa toisilleen olivat puukonpistoja hänen sydämeensä, sillä hän
heidät oli vuosien kuluessa vieroittanut toisistaan. Sitä hän ei voinut
itseltään tinkiä millään. Jos ei ollutkaan ennen tiedoin ja tahdoin
väärin todistanut Esteristä, oli hän sen kuitenkin tehnyt. Mutta oliko
hän koskaan Esteriä pienenä lapsena sylissään juoksuttanut isän syliin
hypiteltäväksi ja suudeltavaksi? Enintään oli opettanut Esteriä
noudattamaan mitä hyvä tapa vaati: Sinäkin, Esteri, mene sanomaan hyvää
yötä. Eikä hän ollut siitä niin välittänyt, jos Esteriltä oli jäänyt
hyvä tapa noudattamatta.

Kun forstmestarinna nyt oli saanut Esterin lähtemään pitoihin isän
vuoksi ja näki isän kuin kaikki unohtaen tanssissa vievän tytärtään,
toivoi hän hartaasti, että nyt alkaisi onnellisempi aika ja iloinen
aika, jota totta puhuen vielä tähän asti tuskin oli ollut. Hän uskoi,
että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa.

Mutta pihalla Juho seisoi, sydämessään hätä ja tuska, aivan kuin Esteri
olisi ollut hukkumassa ja hän avutonna seisonut siinä sitä katsomassa.
Salissa syntyi yhtäkkiä hälinä, tanssi keskeytyi, soitto herkesi ja
pihalla varpaillaan seisovassa joukossa kiihtyi uteliaisuus niin
suureksi, että muuan nousi toisten olkapäille seisomaan nähdäkseen ja
kertoakseen mitä tapahtuu siellä lattialla, jonne kaikki kumartuvat
katsomaan. Tähystäjä ei kuitenkaan voinut mitään nähdä, kun salissa
olivat ihmiset sankkana parvena ympärillä. Mutta sitten kaikki näkivät,
kun forstmestarin ryökkynää kannettiin pyörtyneenä kuin kuollutta.

»Eipä kestänyt tyttären pää pyöriä!» huudahti Jaska, jonka silmissä
forstmestari kohosi yhä vain.

Juho meni pirttiin, istahti penkille rauhallisesti lynkäpäisilleen ja
lausui mielessään:

Jumalalle kiitos!




X


Yöllä kotia päästyään Juho ryhtyi kirjoittamaan Esterille kirjettä.

»Rakas lapsi», alkoi hän. Mutta jo näitä sanoja kirjoittaessaan hän
joutui epätoivoiseksi kynänsä hitautta. Hänellä olisi ollut niin paljon
sanottavaa ja olisi halunnut sanoa! Oli aivan kuin Esterin äiti-vainaja
olisi istunut hänen ääressään ja katsoen häntä läheltä silmiin
kehoittanut: Juho, neuvo lasta, neuvo. Sinä osaat ja sinä tiedät, olet
itse kokenut. Hän on nuori ja kaunis, ja tulevaisuus vielä edessä, vaan
sinä näet, että hän päivänsä pilveen mentyä voi epätoivossaan surmata
sielunsa. Neuvo ja lohduta!

Ja Juho istui kyyryssä pöytää vasten kuljettaen luisevalla suurella
kädellään kynää, joka yön hiljaisuudessa parkui raskaan painon alla
vitkalleen liikkuessaan paperilla. Päivä oli noussut ja ihmiset
nousivat, kun hän lopetti.

Hän ei sitten Esteriä nähnyt moneen päivään ollenkaan. Mutta kun hän oli
talon pellolla ruista kylvämässä, kuului talosta pianonsoittoa,
lakkaamatta.

»Niin!» sanoi Juho itsekseen päätään nyökäyttäen ja aivan kuin vielä
kehoittaakseen. »Tee työtä, tee työtä! Mitä työtä tahansa, kunhan teet!
Mutta elä huumaa itseäsi tanssilla. Se on viinaa, se on viinaa! Ja se on
suruun ja murheeseen myrkkyä! Se sielun tappaa.»

Soitto kuului taukoamatta. Ja Juho sirahutteli siemeniä silmät ja suu
hymyssä kuin olisi omaa peltoaan kylvänyt satakertaisen sadon toivossa.

Esteri oli pyytänyt saada jäädä kotia luvaten luopua kaikesta, mikä isän
mieltä loukkaa. Ja hän ryhtyi opettamaan siskojaan ja muun aikaa istui
pianon ääressä.

»Kas niin, kas niin», sanoi forstmestari vaimolleen. »Näetkös nyt? Näin
se kävi! Ja näin se pitää olla.»

Oli onnellisempi aika alkanut. Sovinto ja rauha vallitsi, ja
forstmestari innostui niin, että etsi esiin viulunsa, jonka ääntä
forstmestarinna ei ollut kuullut kuin avioliittonsa varhaisimpina
vuosina. Oli alkanut iloisempikin aika.

Ja kuitenkin forstmestarinna istui surullisena, kosteissa silmissä
Margaretha, joka oli lähtenyt Helsinkiin Esterin sijasta, lähtenyt
riemumielellä.

Kuka tietää, jos hänkin, Margaretha, joskus tulee kotia sydämessä tuska
ja kenenkään sitä aavistamatta tanssii ja pyörtyy. Ehkä ei ole hänelle
silloin äitiä, ei edes äitipuoltakaan, joka aukoessa hänen vaatteitaan
ja tavatessaan hänen poveltaan nuorukaisen valokuvan salaisi sen
vierailta silmiltä, ja pelastaisi hänen sydämensä salaisuuden joutumasta
kyläjuoruksi. Ei osaa tietää, ei arvata ihminen lyhyen elämänpolkunsa
moninaisia mutkia!

Esteri ponnisteli kuin hukkuva. Ja väliin hän näki maan aivan lähellä,
vaan toisinaan taas toivottoman kaukana. Joskus hänestä aivan yhtäkkiä
alkoi tuntua, että kaikki oli vain unta, pahaa unta, ja että tapahtuu
jotakin iloista. Ja soittaessaan hän väliin oli pitkät ajat Holmalla.
Mutta siitä selvittyä hänen halutti, niin hurjasti halutti lähteä
johonkin, mihin hyvänsä.

Kun olisi saanut edes itkeä! Tahi puhua jollekin. Mutta kenelle? Kuka
ymmärtäisi? Ainoa olisi täti Smarin! Ainoa! Hyvä Jumala, kun hänellä oli
ikävä häntä.

Hän sai täti Smarinilta kirjeen. Siitä jäi hänen mieleensä vain, että
konsulinna Holma kaikkineen oli muuttanut Helsinkiin. Siinä nyt hänen
viimeinenkin toivonsa!

Mitä oli hän toivonut?

Hänen silmissään oli ollut täti Holma, joka oli katsonut häneen sanoen:
Sellainenko sinä oletkin! Sitä juuri Esteri oli niin monta kertaa
pelännyt. Kerran kun konsulinna Holma ihmetteli, mihin oli joutunut
markanraha, joka juuri oli hänellä hyppysissä, Esterin valtasi kauhea
tuska. Ja hän seisoi toimettomana kädet ylhäällä toisten hakiessa rahaa.
Kun se löytyi, hän kaikkien nauruksi huudahti: Jumalalle kiitos!

Hän oli Laurin viimeisen kirjeen jälkeen joka postipäivä jännityksellä
kuunnellut tulevan postin aisakellon ääntä maantieltä, vaan
toisellaisella jännityksellä kuin sitä ennen. Ja kun posti oli tuotu, ei
hän uskaltanut mennä katsomaan, oliko hänelle kirjettä. Mutta jokaisen
kirjeen, minkä hän sai, keneltä hyvänsä, avasi hän aivan kuin toivoen
markanrahan löytyneen.

Nyt, saatuaan tiedon, että Holmat olivat muuttaneet Helsinkiin, oli
Esteristä kuin olisi täti Holma sanonut hänelle: »Mene pois!» ja vetänyt
oven kiinni.

Hän alkoi taas soittaa, tietämättä suuntiakaan mitä soitti.

»Esteri soittaa erinomaisen hyvin, paremmin kuin pastorin Flora,» tuli
nimismies Esteriä kiittelemään.

Hän oli kesän aikana käynyt forstmestarin luona hyvin ahkerasti shakkia
pelaamassa, vaan puhuttiin että hän käy Esterin vuoksi. Jotkut nauroivat
hänelle vasten naamaa, että Esteri oli jo saanut hänet pieksusaappaissa
käymään, ja kehottivat häntä teettämään hyvin hienopohjaiset tohvelit
Esterille. Nimismies otti mielellään tällaisen pilan vastaan. Hän oli
mielistynyt Esteriin. Esterissä oli kaikki hyvät puolet, mitä oli
erikseen Alicessa, Sandrassa, Sigridissä, Ainassa ja Florassa, joilta
yhdeltä puuttui yhtä, toiselta toista, ja joista hän ei ollut voinut
varmasti päättää. Ja se varsinkin oli hänestä mainio asia, että Esteri
pystyi tukkimaan Rautiaisen suun, joka oli kerrassaan painajainen
hänelle. Niin että kun hän ensi kerran lähti käymään forstmestarin
luona, hän sanoi Jaskalle, joka häntä kyyditsi:

»Nyt mennään siihen taloon, josta ehkä piankin noudat minut rouvineni.
Mutta elä nyt vielä puhu kenellekään.»

Nyt, kun Jaska oli hänet tuonut, oli hän luvannut jo sanoa muillekin.
Hän oli asiasta varma. Oli puhunut forstmestarille, joka puolestaan oli
suostunut, semminkin kun nimismies oli käynyt kumartamassa
kruununvoudinvirkaa ja saanut hyviä toiveita. Esterinkin suhteen
nimismiehellä oli hyvät toiveet, sillä forstmestari puolestaan oli
varma, Esterin nyt luovuttua lapsellisista houreistaan.

»Hän on kuin sula vaha», oli forstmestari sanonut. Ja nyt nimismiehen
tultua frakkipuvussa hän mielessään valmisteli tämäniltaiseen
perhejuhlaan puhetta, jossa runollisen kauniisti kuvaisi sitä, että
Esteri tuli takaisin siihen säätyyn, johon Esterillä oli äitinsä kautta
kunnia kuulua.

Nimismiehen lähestyessä Esteriä, joka istui edelleen pianon ääressä,
etsien uutta soitettavaa kappaletta, poistui forstmestari. Mutta
forstmestarinna, joka oli kyökkihommissa, tuli käymään saliin ja kuin
jotakin kiireellistä asiaa varten kutsui Esterin kyökkiin. Vaan kyökistä
hän juoksutti hänet vinttikammariin.

»Esteri, minä olen äitipuoli», sanoi hän ruveten itkemään. »Ja minä
tiedän mitä on olla äitipuolena. Sinä olet kyllä järkevämpi ja parempi
kuin minä raukka, mutta veri on vettä sakeampi. Ja sinä olet niin
järkevä tyttö, että minun ei tarvitsisi sinua neuvoa, miten tehdä, vaan
minä pelkään, että sinä nyt voit tehdä, mitä sitten katuisit. Ja sinä
olet nuori ja kaunis, ja sinulla on vielä onni omissa käsissäsi. Ole
täällä, elä tule alas kuin vasta illallisen jälkeen.»

Jo ennen illallista forstmestarinna tuli vinttikammariin ja sanoi:

»Pane kapsäkkiin, mitä ehdit ja välttämättömimmin tarvitset.
Huomenaamulla varhain lähdet kaupunkiin täti Smarinin luo. Minä lähetän
jälestäpäin muut tavarasi, mitä tarvitset. Harjoittele soittoa siellä.
Minä pidän huolen rahatarpeistasi ja kirjoitan, milloin sinun sopii
tulla takaisin kotia.»

Täti Smarinin luo!

Oli taas kuin olisi toivonut, että raha löytyy. Ja hän alkoi kiireellä
puuhata tavaroitaan kokoon ajattelematta ja tajuamattakaan oikein, mistä
oli ollut kysymys. Mutta kun hän meni saliin hakemaan nuottejaan, kuuli
hän forstmestarin työhuoneesta kova-äänistä ottelua isän ja
forstmestarinnan välillä. Ja hän pysähtyi kuuntelemaan hämmästyneenä.

Forstmestarinna, joka ennen oli vähimmästäkin vapissut miehensä edessä
ja aina kuin pelolla asettanut kaikki vain forstmestarin mielen mukaan
eikä koskaan ollut vastustanut, vaan aina pitänyt parhaana alistua ja
kärsiä, silloinkin kun varmasti tiesi olevansa oikeassa, tämä arka
olento nyt antoi sanan sanasta pelkäämättä toista, jonka ääni jyrisi
kuin ukkonen.

»Esteri ei ole sinun lapsesi, vaan minun!»

»Esterin omasta suusta olet kuullut, mikä olet hänelle.»

Forstmestari iski jalkansa lattiaan.

»Sinä et saa sekaantua enää meidän väleihimme, sanon minä!»

»Sinun on tehtävä, niinkuin tekisit omalle lapsellesi, niin sanoo
minulle tuo Esterin äidin kuva tuossa seinällä, jonka edessä minä nyt
seison varma tunne rinnassani, että tässä asiassa olen tehnyt oikein!»
Forstmestarinna tuli saliin ja huomattuaan Esterin seisovan alla päin ja
kuin tietämättä mistään, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

»Mene, lapseni, mene, ja tee niin kuin käskin.»

Aamulla kun hän seisoi pihalla ja katsoi Esterin jälkeen, joka katosi
kujalle syysaamun sakeaan sumuun, että kuului vain kärryjen etenevä
jyrinä, hän puristi päätään ohimoilta:

»Olenko tehnyt oikein vai väärin?»

Esteri istui kärryissä ja mietti, mitä on tämä elämä.

Sumua, usvaa!

Ja Antti puheli minkä ehti. Kertoi, että Juholle oli syntynyt tyttö
viime yönä ja että Kallesta on tullut uskovainen, niin ettei se vihellä
enään. Se oli Kalle kuullut pirun törähyttävän vastaukseksi hänen
vihellykseensä. Ei ollut ensimmäisestä kerrasta välittänyt vielä, vaikka
hyvin oli säikähtänyt. Mutta sitten oli taas jonkun ajan kuluttua
kuullut toisen kerran, ja silloin oli alkanut jo mietityttää. Ja
kolmannen kerran kun kuuli, niin pelosta oli maailma silmissä pimennyt,
kun oli luullut, että nyt se tulee häntä noutamaan.

Antti kaivoi taskustaan piipun, Kallen vanhan piipun, vaan uuden
Antille, joka vasta nyt opetteli polttamaan. Saatuaan siihen panoksen ja
tulen hän istui selkäkenossa selkälautaa vasten ja savujensa välistä
puhui harvasanaisesti:

»Siellä kaupungissa taitaa olla lysti. Se räätäli-Pekan poika Matti,
joka oli ryökkynän koulussakin ja joka tässä kesällä meni kaupunkiin
oppiin, kirjoitti minulle, että eri lysti on siellä. Karusellilla
ajetaan ja tyttöjä on aina tarjolla kumpaankin käsikynkkään. Ja siinä
oli huutomerkki perässä!»




XI


Hirveä maanjäristys kyökissä.

Neiti Smarin uskoi varmasti, että mitä vain rautaa löyhempää siellä oli,
se oli nyt tuhannen sirpaleina.

Miina kuitenkaan ei ollut kaatanut kuin kyökin pöydän. Mutta näky oli
kuitenkin kamala: marjasoppaa, maitoa, munankeltuaista, jauhoja,
sokuria, astioita, sanalla sanoen, mitä hyvin varustetun kyökin pöydällä
on sen rikkaimmalla hetkellä, se kaikki sekasortona lattialla!

»Kun edes osaisin ymmärtää, miten tuo oli mahdollista!» huudahti neiti
Smarin enemmän ihmeissään kuin suutuksissaan.

Varsin yksinkertainen asia!

»Minä yritin», selitti Miina, »kurkistamaan ikkunasta, kun minun
silmääni yhtäkkiä vilahti, kuin olisi neiti Esteri tullut».

»Miina näkee näkyjä!»

Miina ilahtui siitä.

»No silloin tämä on neiti Esterin häiksi», sanoi hän ja lyöden käsiään
yhteen jatkoi: »Ja hän saa sen--sen--niin mikä ihme se olikaan?--sen
senaattorin! Pankaa mieleen, että Miina on sen sanonut!»

Ovikello soi. Ja niin mahdottomalta kuin neiti Smarin oli pitänytkin ja
piti Esterin tuloa, riensi hän itse avaamaan ja sai syliinsä Esterin, ei
niinkään enää hämmästyksekseen kuin ilokseen ja riemukseen.

Mitä olisi ollut tähän verraten, jos olisi saanut vaikka ahdinkoon asti
täyteen tyhjät huoneensa koululaisia!

Niitä ei ollut hänellä kuin yksi ainoa, muuan pellavatukkainen köyhä
maalaispoika, joka viime vuonna oli käynyt pari kertaa viikossa
armopäivällisellä neiti Smarinin luona ja nyt saanut koko hoidon
maksuttomasti.

»Minulle piti tulla kaksi sisarusta, muutaman kruununvoudin tyttäriä»,
selitti neiti Smarin, kun Esteri ihmetteli huoneitten tyhjyyttä. »Mutta
lukukauden alettua sain heidän mammaltaan kirjeen, että tyttäriään
kaupunkiin tuodessaan hänen oli onnistunut saada heidät sellaiseen
paikkaan, jossa oppivat saksaa, nimittäin pastuurska Levonin
pensionaattiin. Siellä he olkoot ja oppikoot, niin he kuin muutkin,
ajattelin. En välitä!»

Eikä neiti Smarin todella välittänytkään. Paitsi pientä turvattoman
lapsen eläkettä entisen ja edesmenneen majurin naimattoman tyttärenä oli
hänellä sievä pääoma, jonka hän, samoin kuin hänen sisarensakin,
forstmestarinna, oli muutamia vuosia sitten saanut lähempien sukulaisten
puutteessa perintönä joltakin äidinpuoleiselta tädiltä. Tosin tämä
Jumalan siunaus olisi hänelle ollut mieluisempi jo aikoja ennen, silloin
kun vanhempain varattomuuden takia täytyi opintonsa jättää
keskeneräisiksi vastoin harrasta haluaan ja sitten suureksi surukseen,
kun kotipaikallaan lastentarhaa pitäessään tuli huomaamaan ja
huomautetuksi, että hänellä oli harvinaiset taipumukset pedagogiikkaan,
jota intohimoisella hartaudella luki ja tutki. Mutta hyvä oli saamansa
perintö näinkin, sillä eläke yksinään olisi ollut niukka. Nyt oli
toimeentulonsa turvattu, ja koululaisia hän perinnön saatuaan piti
enemmän hänelle rakkaan asian harrastuksesta kuin ansioikseen. Hänen
erimielisyytensä kasvatus-asioista pastuurska Levonin kanssa, joka tuli
saksalaisine piikoineen, voittaen heti suosiota, ei ollut kateutta
kalavedestä, vaan vakaa luottamus omaan etevämmyyteensä. Hän oli
pastuurska Levonia ja hupsuja ihmisiä nauranut ivallisesti. Nyt hänen
puolestaan olisi pastuurska Levon saanut vaikka suurilla kirjaimilla
seinäänsä maalata: Maailman paras pensionaatti. Hän olisi sille
hymyillyt, mutta itseään tarkoittaen: olihan hän itsekin lyönyt yhtä
suuriäänistä rumpua itsestään. Ja mikä hän oli?

Siitä hän oli tehnyt tunnollista tiliä itsensä kanssa. Se ei ollut juuri
hauskinta työtä, mutta ei hän koskaan ollut niin tyytyväinen ja iloinen
ollut kuin nyt tuntiessaan ja tunnustaessaan, että hän on yksi
tyhmimmistä.

Hän oli usein muistanut entisiä ottelujaan Esterin kanssa, kamppailua
sanoin ja katsein. Ja elävimpänä kaikista oli hänellä muistossa muuan
tapaus, kun he seisoivat vastatusten, hänellä kädessä Esterin kirje,
jonka Esteri oli kirjoittanut isälleen ja sulkenut näyttämättä hänelle
ja kysymättä neuvoa häneltä! »Minkä vuoksi sinulle ei kelpaa, niin kuin
muille, minun neuvoni, miten kirjoitetaan isälle?»--

»Sen vuoksi, että se olisi teidän viisaasta päästänne eikä minun
sydämestäni.»

Kun he illalla, vanhan tapansa mukaan, nyt istuivat neiti Smarinin
kammarissa puhellen yhtä ja toista johtuen muistelemaan viimesyksyisiä
asioita, nauroi neiti Smarin ja sanoi:

»Sinä, Esteri, mahdoit ajatella minusta, että parempaa idioottilaitoksen
tirehtöörskaa kuin minun tätipuoleni ei maa päällään kanna!»

Esteri hämmästyi yhtä suuresti sitä, että hän todellakin oli niin voinut
ajatella, kuin sitä, että täti arvasi melkein sanalleen.

»Minulla oli itselläni heikko kätkeytynyt tunne siitä, että niin minä
olen, ja minä näin tuomioni sinun katseestasi ainakin joskus. Muistatko
otteluamme isällesi kirjoittamastasi kirjeestä? Minä pelkäsin, että sinä
siinä kirjoitat: Jos olette tahtonut lapsestanne ulkokullaisen
silmäinpalvelijan, valehtelijan ja vähintään pienen varkaan, niin olette
osannut sijoittaa hänet juuri oikeaan paikkaan ja voitte siis olla
täysin tyytyväinen!--Niin luin silmistäsi ja minua hävetti ja suututti
ja hyppyseni repivät kirjeesi pieniksi silpareiksi.»

Neiti Smarin rupesi itkemään. Ja kun Esteri kävi häntä lohduttamaan,
sanoi hän:

»Anna minun itkeä, minä itken ilosta. Minullakin on ketä minä rakastan,
jos saan tyydyttää sydämeni janoa, sillä minullakin on sydän. Se on
ollut kuolluksissa, tyhmyyden vankina. Se alkoi sykkiä silloin kun
kotoasi lähtiessä istahdimme kärryihin. Isäsi oli antanut sinut
täydellisesti sinut minun valtaani, ja minä tunsin kuin jonkunlaista
omistusoikeutta sinuun. Minä tahdoin olla äidittömälle äiti. Ja kun
rengin lähtiessä kotia ajamaan sinä kievarin pihalla seisoit niin
yksinäisen ja jätetyn ja hyljätyn näköisenä, sykki sydämeni ja minä
halusin, voi miten sydämeni paloi halusta saada sinut sulkea syliini
omanani. Mutta kun minä sinua kutsuin tulemaan, niin sinä käännyttyäsi
minua katsomaan näytit pelästyvän ja purskahdit itkemään. Silloin nousi
tyhmyys ja sanoi--»

Neiti Smarin keskeytti. Ja syntyi pitkä äänettömyys.

Viimein neiti Smarin taisteltuaan ajatuksissaan niinkuin taistelee se,
jolla on rikos tunnustettava, haluten puhdistaa tuntonsa, sanoi:

»Minä luulin, että sinä olit rakastunut tuohon renkiin, ja olit kieroon
kasvanut, pahantapainen, jonka ojentamiseen vaadittiin muka ankaruutta
ja kaikenlaisia erityisiä toimenpiteitä.»

Esteri katsoi hämmästyneenä. Ei sen vuoksi että täti oli sellaista
hänestä luullut. Vaan oli kuin olisi laskettu rautaristikko heidän
välilleen, juuri kun hän oli kätensä kiertämäisillään tädin kaulaan,
itkeäkseen sydämensä keveämmäksi ja sanoakseen lohdutuksekseen, että hän
rakasti ja rakastaa Lauria, vaan Lauri, hänen äitinsä ja hänen sisarensa
ovat hyljänneet hänet--rengeille! Mutta nyt? Kertoa se tädille olisi
sama kuin pistää puukko hänen sydämeensä.

Ja niin joutui Esterin sydämen-asia heidän välillään sellaiseksi, johon
ei kajottu. Neiti Smarin oli sitä ajatellut paljon ja ajatteli. Ja hän
selitteli sen itselleen niin, että Esterin sydämessä oli ehkä ennen kuin
hän Lauri Holma tapasi itsetiedottomana, kätkeytyneenä rakkaus johonkin
lapsuudentoveriin--jotakin perää täytyi Miinan puheessa olla--ja tämä
rakkaus nousi vastustamaan tunteita, jotka olivat syttyneet Lauri Holmaa
kohtaan. Miten Esteri nyt oli tästä ristiriitaisuudesta selvinnyt vai
oliko vieläkään selvillä, ei neiti Smarin osannut päättää. Hän ei osaisi
antaa mitään neuvoa, arveli hän, jos Esteri siitä hänelle puhuisikin,
sitä enemmän oli syytä olla tunkeilematta, kun hän ei sitä itse puheeksi
ottanut. Ja joka kerta kun he illoin istuivat neiti Smarinin kammarissa
puhelemassa ja johtuivat lähelle tätä asiaa, niin jäivät molemmat sitä
äänettöminä mietiskelemään, kunnes kummankin katse kohtasi toisensa,
jolloin he aivan kuin tahtoen salata ajatuksensa toisiltaan alkoivat
puhella taas uudella vauhdilla.

Esteri puheli kotioloista paljon enemmän kuin ennen, enimmäkseen
sisaristaan ja veljistään, joista neiti Smarin sai varsin elävän
mielikuvan niin heidän ulkonäöstään kuin luonteestaan. Mutta
forstmestarista ja forstmestarinnastakin sai neiti Smarin runsaasti
pikkupiirteitä ja hyvin myötätuntoisia. Niin että neiti Smarinilta pian
oli haihtunut epäilys ja pelko, että Esterin kotona ehkä oli tapahtunut
joku yhteentörmäys, kun Esteri niin äkkiarvaamatta tuli. Hän oli
lyhyesti selittänyt tulleensa harjoittelemaan pianonsoittoa.

Ja sitä hän tekikin ihmeteltävällä innolla ja hämmästyttävällä
kestävyydellä. Jo aamulla varhain hän istahti pianon ääreen, soitti,
soitti lakkaamatta, usein vain kiireimmiten söikin. Kotoa hän ei
liikkunut muuta kuin mitä kävi opettajansa luona soittotunnilla tai
silloin tällöin lähti omasta halustaan neiti Smarinille toveriksi tämän
mennessä kaupungille ostoksille tai joskus illoin pyysi häntä kävelylle.

Näillä heidän yhteisillä retkillään neiti Smarin huomasi sen omituisen
seikan, että Esteri karttoi menemästä entisen Holman talon sivuitse,
löytäen syytä tahi toista kierroksen tekemiseen, jos lyhinkin matka
sattui sen kautta. Näytti kuin hän olisi tahtonut välttää vähintäkin
aihetta, joka saattoi ajattelemaan Lauri Holmaa. Lapsuudentoveri siis
oli vallannut hänen sydämensä!

Mutta sitten sai neiti Smarin aihetta uskoa, että Lauri Holma oli
Esterin sydämen onnellinen asukas, kunnes tämän varman uskon taas tuhosi
muuan kumoamaton tosiseikka, jonka mukaan Lauri Holma ei voinut tulla
kysymykseenkään. Ja se iski äkkiä kuin salama pilvettömältä taivaalta,
eräänä iltana, kun Santtu oli hakemassa Esteriä Kansallisseuran
iltamaan.

Sinne oli Esteri, omaa haluaan ja tädin innokkaita kehoituksia
noudattaen, päättänyt lähteä ja pyytänyt kavaljeerikseen Santun,
kuitenkin huomauttaen että hän ei nyt tanssi ollenkaan.

Eihän hänkään ole mikään tanssi-intoilija, arveli siihen Santtukin.

Kukako Santtu?

Lakitieteen ylioppilas Vendell, Aleksander. Tästä ristimänimestä oli
lyhennysote: Santtu. Ja tämä nimi oli siihen määrään yleistynyt, että
kuuli puhuttavan aina vain Santusta, niin että neiti Smarin, kun Esteri
esitti hänelle tämän vieraansa, erehtyi puhuttelemaan häntä herra
Santuksi. Siitä oli seuraus, että neiti Smarin pian sai kunnian liittyä
Santun tätien lukuisaan--piti sanoa lukemattomaan joukkoon. Samaten
nuoret neitoset sanoivat häntä Santuksi, hän heitä nimeltään, se lankesi
luonnostaan kenelle hyvänsä, puheltuaan Santun kanssa parikaan kertaa,
kolme korkeintaan. Hänen vaaleaverinen muotonsa, pyöreät harmaat
silmänsä, hänen liikkeensä, tenoriäänensä, mielipiteensä, sanalla sanoen
koko olentonsa oli kuin hänen sammaltava s-äänensä, ja se oli niin
pehmeän sävyisä, että saakeli, jota hän voimasanana käytti kaikissa eri
mielentiloissaan, tuntui vain pieneltä, sinisilmäiseltä saakelinpojalta.

Kauneinkin neito olisi voinut Santtua suudella keskelle suuta
vähintäkään punastumatta. Eikä kukaan voinut aavistaa sitä valtavaa
rakkautta, jota tunsi rinnassaan tämä nuorukainen, joka oli ruvennut
juristiksi esikuvanaan Runebergin »Maaherra». Hän osasi Romeon ja Julian
kannesta kanteen. Hän oli Romeo! Julioita oli ollut monta, vaan aina oli
joku sattunut ja ehtinyt hänen tielleen. Niin oli ollut Esterikin muuan
niitä. Ja Santtu varmasti uskoi, että hän olisi Esterin sydämen
voittanutkin, vaan hän oli ollut hupsu! Hän oli kerran kuljettanut Lauri
Holman Esterin kammarin avaimenreijälle josta hän itse oli niin usein
kurkistanut ja runoja tukkinut. Lauri Holma oli anastanut näköalan
kokonaan ja vähä väliä vannonut, että hänen Juliansa se on. Silloin oli
Santtu sisimmässään raivostunut, istunut pimeässä kammarissa miettien
kostoa Lauri Holmalle, joka pää oveen nojaten ihaili impeä. Ja Santtu
keksi. Mitään aavistamattoman kilpailijansa hän syösti menemään immen
kammariin niin sukkasillaan ja kengät kädessä kuin hän oli.

»Minä kiitän sinua, Santtu, se oli minun onneni», oli Lauri Holma
sanonut sitten, ja Santtu oli selittänyt, että hän tiesi että eräs
toinen olisi vallannut Esterin seuraavana päivänä, jolloin hän, kun
tiesi Lauri Holman pitävän Esteristä, oli keksinyt tämän kepposen Laurin
hyväksi, joka oli liian ujo!

Santtu oli sitten tämän hyväntyönsä nojalla ollut Holmalla alituisimpia
vieraita. Niin vastenmielinen kuin Santtu Esterille olikin, oli hän nyt
ilahtunut, kun Santtu kuultuaan Esterin olevan kaupungissa oli tullut
tervehtimään häntä. Hän käski Santun usein käydä. Santtu oli käynyt. Ja
heidän keskustelunsa enimmäkseen oli tavalla tahi toisella koskenut
Lauria. Jos Santtu yritti poikkeamaan muihin asioihin, niin Esteri johti
hänet aina haluamalleen polulle.

Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan aina silloin kuin toinen
ihminen, posket hohtaen ja silmissä hehku.

»Santtu! Tiedätkö sinä, kuka siellä lausuu Laurin runon?» kysyi Esteri
tultuaan saliin, jossa neiti Smarin oli pitänyt Santulle seuraa, sillä
aikaa kun Esteri oli pukeutumassa Kansallisseuran iltamaan. Ja sen aikaa
kuin he vielä istuivat odottaen ajan kulumista, että eivät tulisi
ensimmäisinä, mikä Esteristä oli ikävää, puhelivat he taas vain
Laurista.

»Muistaako Esteri miten Esteri ja Lauri tulivat lähemmin tuttaviksi?»
kysyi sitten Santtu muutamakseen toivossa saavansa pienen kunnian
kontolleen.

Esteri nauroi iloisesti.

Neiti Smarinilla sydän värisi.

Esteri tuli ja kertoi hänelle tapauksen, miten Lauri syöksyi hänen
huoneeseensa pää edellä, sukkasillaan ja kengät kädessä. Ja sitten hän
nauroi uudelleen, nauroi, nauroi. Nauroi, niin että horjuen kulki ja
vaipui istumaan pianotuolille heittäytyen pianoa vasten kumarruksiin
kyynärvarret koko ruumiin painolla klaviatuurille, niin että piano
soida romahti kaikilla kielillä monen oktaavin alalla.

Neiti Smarin pyyhkäisi silmistään kyyneleet salaa Santulta, joka
ällistyneenä katsoi vuoroon Esteriä vuoroon neiti Smarinia, ja vihdoin
sanoi:

»Esteri, etkö sinä jo lähde?»

»Odota, istu ja ole hiljaa!» kuului Esterin käskevä ääni.

Santtu teki niinkuin käskettiin ja alkoi katsella sanomalehteä, jonka
neiti Smarin ojensi hänelle erotettuaan muusta postista, minkä palvelija
juuri oli tuonut sisään.

Esteri nousi viimein ja sanoi hiljaisella äänellä:

»No Santtu.»

Santtu käänsi sanomalehden kiinni, mutta hänen silmänsä ahmivat vielä
ensi sivulla, tarttuivat hetkeksi aikaa kiinni johonkin ilmoitukseen, ja
sitten katsoen taas vuoroon Esteriä, joka veti hansikkaita käteensä,
vuoroon neiti Smarinia, hän alkoi kiihkeästi kaivaan liivintaskujaan
niinkuin hänen tapansa oli kun hänen suustaan oli tulossa, joka nyt
tulikin:

»Saakeli!»

Neiti Smarin luuli Santun harmittelevan että oli unohuttanut rahansa
kotia ja tarjosi hänelle, mutta Esteri sanoi:

»Teillä täti, on huono laulukorva. Tuo oli Santun iloa. Hänelle johtui
joku hyvin iloinen asia mieleen. Eikö niin, Santtu?»

Santtu sanoi:

»Lauri Holma on kihloissa!»

Hän luki ääneen ilmoituksen lehdestä.

Sitten syntyi äänettömyys.

Esteri nyökäytti vähän päätään hyvästiksi tädilleen, joka vastasi
samalla tavalla.

Koko matkan Esteri oli mykkä. Santtu kyllä aukoi suutaan, vaan
äänettömästi niinkuin maalle nostettu kala, sillä sieltä tuli ainoastaan
ajatuksena: Saakeli!

Ettei hän tätä ennemmin tiennyt! Olisi ollut niin monta hyvää
tilaisuutta tunnustaa rakkautensa. Huomenna voi taas olla myöhäistä!

Hän päätti rohkaista itsensä. Ja perille tultua hän kysyi:

»Eikö Esteri kuitenkin tanssi yhden franseesin? Ainoastaan yhden ainoan
franseesin!»

»Minä tanssin kaikki franseesit ja kaikkea!» huudahti Esteri.

Kun hän seuraavana päivänä istahti pianonsa ääreen, hypähti hän ylös
ensimmäisen akordin lyötyään.

»Tämä on epäsoinnussa!» huudahti hän neiti Smarinille.

»Ja eilen kävi virittäjä!» sanoi neiti Smarin.

»Se on epäsoinnussa sanon minä! Eikö täti usko!»

»Uskon, kultaseni. Minä vain tarkoitin, että se oli huono virittäjä se
herra.




XII


Santtu parka! Taas vietiin häneltä Julia! Ensimmäisen valssin hän oli
saanut tanssia, vaan heti oli siepattu häneltä Esteri, jota sen jälkeen
oli ryöstetty käsistä käsiin. Santtukin oli tehnyt epätoivoisen rynnäkön
valloittaakseen hänet takaisin, vaan oli sotkeutunut toisten jalkoihin.
Ja jalkoihinsa olivat toiset polkeneet Santun oikeuden päästä Esterin
kavaljeerina saattamaan hänet kotia. Hän oli tähän oikeuteensa vedonnut
kuin Maaherra lakikirjaan, vaan toiset sen ottivat.

Aamulla oli taas rinta täynnä toivoa. Esteri rakastaa häntä, sen hän oli
selvään nähnyt! Ja hän lähti Esterin luo edeltä päivällisen, ostettuaan
ja poltettuaan yhden paperossin, että olisi rohkeampi. Nyt hän olisi
ollutkin rohkea, tunsi hän sieltä palattuaan, vaan siellä kun oli
Perenius! Hän yritti uudelleen jälkeen päivällisen, mutta silloin taas
oli Esterin luona Kairenius!

Jos hän milloin sinne meni, niin oli siellä jo joku toinenkin tai heti
tuli. Hän päätti viimein ettei hän välitä Esteristä eikä kenestäkään.
Mutta sitten haihtui tämä kauhea viha, ja hän päätti kokonaan uhrata
itsensä isänmaalle. Ja hän lähti Helsinkiin tietämättä mitä varten,
sillä voimaton oikeus ei häntä enää miellyttänyt. Mutta rinnassa paloi
saada tehdä jotain suurta, joka hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin.

Ei tiennyt Santtu, että oli muuan sielu, joka olisi hänelle yksin
suvainnut pääsyn Esterin luo.

Se oli Miina.

Miina olisi Santun suvainnut käydä vaikka kaksi kertaa päivässä. Se ei
olisi merkinnyt mitään. Vaan kun alkoi käydä oikeita miehiä, kauniita
herroja, että ovikello soi ja soi ja taas soi! Ja neiti Esteriä vietiin
ja tuotiin jalkaisin jos hevosellakin. Eivätkä antaneet raukan montakaan
yötä viikossa nukkua rauhassa, kun herättivät laulullaan yhä ja taas.
Mitähän mahtaisi senaattori oikein tykätä!

Sitä Miinan senaattoria neiti Smarin ei enää uskonut olevan. Sillä jos
Esterillä olisi ollut joku lapsuudenystävä hänen sydämensä haltiana,
jonka vuoksi olisi Lauri Holman hyljännyt, niin olisi Esterin nykyinen
vapaus ollut kevytmielisyyttä. Ja Esteri ei olisi ollut se Esteri, joksi
neiti Smarin oli oppinut hänet tuntemaan. Mutta minkä vuoksi Esteri oli
hyljännyt Lauri Holman? Ainoaksi selitykseksi jäi, että Lauri Holmalla
oli ehkä joku vastenmielisyyttä herättävä puutteellisuus niinkuin hänen
sisarellaan, Ellilläkin, joka Santun kertomuksen mukaan oli saanut
sulhaseltaan rukkaset, kun tämä huomasi, ettei Ellillä ollutkaan toista
korvaa.

Ja silleen jätti neiti Smarin tämän kysymyksen, kun Esterikin näytti
kuin olisi kerrassaan kaikesta vapaaksi päässyt, saatuaan tiedon Laurin
kihlauksesta.

Esteriä tuotiin ja vietiin kuin käsillä kantaen, nostettiin kaikista
ylimmäksi. Neiti Levon oli joutunut syrjään yhdellä iskulla. Jos hän oli
välkkynyt tähtenä, niin Esteri loisti aurinkona. Kaikki riippui hänestä,
Kansallisteatterin iltamat, rekiretket, hyväntekeväisyysarpajaiset,
juhlapäivälliset olivat »hyvin onnistuneet» tahi »aivan
onnistumattomat», sen mukaan oliko Esteri Kalm mukana vai ei.

Ihmekö jos neiti Smarin oli mielissään. Ja ihmekö, jos hänen kirjeitään
forstmestarinna luki ilolla forstmestarille sanoen:

»Näetkös nyt!»

Ja forstmestari oli shakkimatti.

Neiti Smarin koetti salata minkä voi itseltään, että tämä ei ollut se
sama herttainen ja avomielinen Esteri kuin ennen. Tällä oli kaikellaisia
oikkuja, ja tämä saattoi vihastua aivan käsittämättömistä syistä. Niinpä
kun hän kuuli Esterin soittavan ja meni saliin ihastuksella sanoen, että
siitäpä onkin kauan kuin Esteri on soittanut, Esteri suutuksissaan
paiskasi pianonkannen kiinni että paukahti ja sanoi:

»Olisitte pitänyt huolen siitä, että piano olisi tullut viritetyksi!»

Mutta kun neiti Smarin toimitti tulemaan virittäjän, niin Esteri
palautti tiiman ovelta:

»Ei tarvita!»

Onhan itsekullakin omat kummalliset oikkunsa, selitti itselleen neiti
Smarin. Ja kuta oikkuisemmaksi ja kummallisemmaksi Esteri kävi, sitä
nöyremmin hän palveli. Ja viimein joutui neiti Smarin siihen, että
oikein kaipasi Esterin vihoja, sillä niistä hän sai häneltä sitten
korvaukseksi jonkun ystävällisen katseen sanan tai hyväilynkin. Muuta ei
Esteriltä enää riittänyt hänelle.

Iltapuhelut neiti Smarinin kammarissa olivat ollutta ja mennyttä,
kaukaisia muistoja vain. Neiti Smarin oli toivonut niiden uudistuvan
vielä, kun Esteri yhtäkkiä päätti jäädä kesäksi kaupunkiin. Silloin,
niin arveli neiti Smarin, ei ole paljon huveja, ja maisterit ja
ylioppilaat hajaantuvat kaupungista. Perenius oli toki jo mennyt, joka
oli ollut oikein villihenki puuhaamaan rekiretkiä ja suksiretkiä. Mutta
neiti Smarin kuitenkin erehtyi laskuissaan. Jos joitakin maistereita
meni, niin jääneet olivat sitä innokkaampia, ja uusia voimia tuli
sijaan. Ylioppilaatkaan eivät vähentyneet, päinvastoin. Ja jos ei
ollutkaan Kansallisseuran iltamia, niin oli ylioppilaitten kesäjuhla ja
juhlia jos minkänimisiä, yhtenään ulkokonsertteja, illallisia ja
istujaisia Meripaviljongissa, ei ollut tietysti rekiretkiä, vaan oli
huviretkiä kaikellaisilla kulkuneuvoilla ja joka ilmansuuntaan.

Mutta Esteristä oli sittenkin tuntunut kuin kaupunki olisi ollut tyhjä
ja kuolluksissa, ja kuin olisi elämä alkanut, nyt kun koululaiset
tulivat taas takaisin kuin äkkirynnäköllä valloittaen kaupungin, ja
toivat kuin virkeäin voimain tuulahduksen mukanaan, mikä herätti
muissakin halun oikein jotakin yrittää kesän raukeuden jälestä.

Ester aukaisi pianon kannen.

Hän ei ollut soittanut sen jälkeen ollenkaan kun viime joulun aikana
hänen opettajansa lopetti tuntien antamisen. Tämä oli ensin hyvin
kehunut Esteriä, ollut usein haltioissaan. Mutta sitten oli tapahtunut
käänne, hermostunut opettaja oli raivostunut: Teistä ei tule mitään,
turhaan hukkaatte rahanne ja kulutatte minun aikaani! Samahan hänelle
olisi ollut, jos hänen aikansa kuluikin, kun siitä rahan sai, jota hän
tarvitsi, eikä hänellä ollut mitään syytä sääliä Esterin kukkaroa, vaan
hänet valtasi rehellinen suuttumus sen vuoksi, että hän Esteristä oli
alussa niin paljon toivonut ja toivo sitten surkeasti petti. Tämä
pettymys vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oli sanonut lopuksi:
Menkää, menkää, te olette tuottanut minulle rahallanne vain surua.
Menkää! Esteri otti tämän lohdutuksekseen: hänellä ei olekaan
taipumuksia niin kuin oli luultu. Turhaa yrittää siis ja tehdä työtä. Ja
mitä siitä sitten olisi, jos olisi taipumuksiakin! Mutta keväällä kerran
tuo vääräsivuinen ystävällisen näköinen nainen sattuessaan vastaan,
poikkesi toiselta puolen katua tullen tervehtimään ja puhuttelemaan
Esteriä, hänen kavaljeeriensa pilaa tehdessä hassusta musikantista.
Esteriä hävetti. Nuo silmäykset, joita nainen loi nuoriin herroihin ja
sitten häneen, olivat kuin selittävä jatko hänen sanoilleen: Minä
sittenkin uskon että teillä olisi suuret lahjat. Esteri oli kirjoittanut
forstmestarinnalle, että hän jääkin kesäksi kaupunkiin, huolimatta
siitä, että isä on leppynyt, ja että nimismies on mennyt naimisiin.
Monta painavaa syytä oli hänellä varman päätöksen tekemiseen, että hän
kesällä ottaa takaisin menetetyn ajan, ilahuttaa opettajansa, täti
Smarinin, isän ja forstmestarinnan ja itsensä, ja muuttaa koko elämänsä.
Sillä mitä oli tämä hänen elämänsä? Miten toista olisi olla tuollaisena
vääräsivuisena, kallellapäin kulkevana naisena, joka kuitenkin osasi, ja
jolla oli, josta hän nautti ja innostui.

Mutta kesä oli ollut liian kuuma! Kaikki ihmiset olivat sanoneet, että
oli liian kuuma, ei jaksanut tehdä mitään.

Nyt syksyllä ei ollut kuuma. Hän istahti pianotuolille ja alkoi katsella
nuotteja. Vaan ujostutti alkaa. Täti tulee tietysti heti naurusuin
sisään ja sanoo: No mikäs nyt, kun Esteri soittaa?

Kärrynjyrinä kuului hermostuttavan kovasti kadulta, ja ikkunasta veti.
Esteri nousi ja meni täti Smarinille sanomaan, että piano pitäisi saada
muutetuksi pois salista.

»Sinulle tulee paljon vieraita?» kysyi neiti Smarin.

»Minulla on siis tädin mielestä käynyt liiaksi vieraita?» sanoi Esteri
ja lähti pois.

Hän tiesi ettei täti sitä tarkoittanut. Vaan hän oli kuitenkin
tyytyväinen että oli suuttunut ja lähtenyt ulos kävelemään. Oli kuin hän
olisi saanut jonkun vaikean asian vielä siirretyksi tuonnemmaksi.

Se vaikea asia siirtyi aina tuonnemmaksi, vaan sitä vaikeammaksi se
tuli. Ja viimein tuntui kaikki mahdottomalta.

Miten hän ilkeää mennä kotia? Isä sanoo, että no Esteri, soitahan nyt,
että kuullaan. Ei hän lähde kotia. Jos ilkeäisikin mennä, niin mitä hän
siellä tekisi? Juhokin olisi kysymyksineen ja neuvoineen, että tee
työtä. Ja mitä työtä se pianonsoitto on? Tee mitä työtä tahansa,
kirjoitti muka Juho! Ei suinkaan hän voi ruveta navettaa luomaan ja
vettä kantamaan. Ei Juho raukka ymmärrä!--Mutta mihin hän lähtee? Ei
suinkaan hän täällä koko ikäänsä voi olla. Eikä hänen haluta olla! Hän
lähtisi vaikka heti, kun vain tietäisi, mihin. Minkä vuoksi hän ei
lähtenyt Helsinkiin! Niin todella, minkä vuoksi? Mitäs ne nyt olivat
konsulinna Holma ja Elli! Ihmisiä ei kummempia, ja hän piti heitä
jumalina. Ja sitten Lauri? Yhtä kauniina ja kauniimpia, yhtä hyviä ja
parempiakin on montakin. Ja Lauri kihlaa ja purkaa ja taas kihlaa ja
purkaa, niinkuin nauravat hänen toverinsa.

Mutta se olikin puukon pisto omaan rintaan.

Uh! Kaikki Pereniukset ja Kaireniukset ja muut! Uh! Sellaista roskaa!
Kyllä hän on huono! Voi hyvä Jumala! Mitähän sanoisi Juho, kun tietäisi
kaikki? Mihin mennä ja mitä tehdä?

Esteri oli pukeutunut konserttiin, johon jo olisi pitänyt mennäkin. Hän
jätti sikseen ja meni tädin kammariin.

Neiti Smarin punastui kuin nuori tyttö. Tätä hän oli odottanut, niin
hartaasti odottanut, kauan ja turhaan. Hän oli muistellut miten sydäntä
lämmitti, kun Esteri aina illoin tuli hänen luokseen, otti silmälasit
häneltä ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin hymyillen. Ja vaikka usein
istuivat pitkät ajat ääneti, hän tehden käsityötään, Esteri maaten
lepotuolissa, joka oli hänen ainainen paikkansa, kädet pään takana ja
silmät puristettuina umpeen, joka oli merkki, että nyt hän ei halunnut
puhella, vaan tahtoo olla omissa mietteissään, niin näinkin oli neiti
Smarinista tuntunut kuin olisivat puhelleet paljon ja kaikesta
huolimatta iloinneet elämästä. Ja kun Esteri oli sanonut avomielisellä
äänellään »täti», niin oli tuntunut aivan kuin hän olisi sanonut: äiti.

Esteri ei nyt sanonut mitään. Meni suoraan istumaan, ei lepotuoliin,
vaan keinutuoliin, jonka keikautti niin selälleen kuin se suinkin meni.

Neiti Smarin ei nähnyt Esterin kasvoja, niin ettei tiennyt olivatko
silmät ummessa vai auki. Kaiken varalta hän oli ääneti, vaikka olisi nyt
mielellään halunnut puhella. Ja hän siinä itsekseen ihmetteli, minkä
vuoksi Esteri noin istui ja minkä vuoksi ei ollutkaan mennyt konserttiin
vaikka oli pukeutunut.

Esteri sanoi viimein: »Minä menen naimisiin herra Storen kanssa.»

»Herra Storen kanssa naimisiin!» huudahti neiti Smarin ponnahtaen
seisomaan.

Hän tunsi herra Storea sen, minkä oli häntä kadulla nähnyt ja mitä
Esteri oli häntä kuvannut.

Store oli suuri, komea mies, mutta hän oli Esterissä aina herättänyt
kammoa. Hänen jokainen liikkeensä oli hidas, hyvin hidas, vaan varma. Ja
omituisin liike oli, kun hän pyyhkäisi tukkaansa takaraivolta otsalle
ja otsalta takaisin takaraivolle. Sen hän teki säännöllisesti kuin
kellon mukaan, Esteri luuli että ihan sekunnilleen. Kun käsi alkoi
kohota hitaasti, niin näytti, ettei mikään voima sitä voi keskeyttää
kulussaan. Esteri uskoi sitä katsoessaan, että vaikka mieheltä itse
miekalla silpaistaisiin kaula poikki, niin että pää vyöryisi lattialle,
runko vielä seisoisi ja käsi edelleen kulkisi kulkuaan, kohoaisi siihen
korkeuteen, jossa pää oli ollut, tekisi kaaren edestakaisin kuin
ennenkin takaraivolta otsalle, siitä palaisi takaisin saman kaaren ja
sitten laskeutuisi hitaasti sivulle niinkuin oli määrä ollut ennenkuin
pää lyötiin pois. Tavallisesti näki hänen seisovan, muu liikkumatta kuin
tuo käsi, liikkumaton pää käänettynä samaan suuntaan kuin liikkumattomat
silmät. Kun jonkun ajan perästä katsahti häneen uudelleen, niin oli pää
ja silmät toisaalle. Mutta ei koskaan nähnyt sitä hetkeä, milloin Store
päänsä käänsi. Aina kun Esteri näki Storen silmät häneen suunattuna,
niin tyrmistyi hän. Ja kun Store lähti astumaan häntä kohti, niin hän
oli parkaista. Jumalan kiitos, että Store kulki niin hitaasti, että ehti
häntä pakoon.

Kun kerran neiti Smarinin ja Esterin ollessa yhdessä kävelemässä Store
oli tullut kadulla heitä vastaan, niin Esteri oli tarttunut neiti
Smarinia käsikoukkuun, pyörähyttänyt hänet takaisin, melkein juosten,
kuljettanut toiselle kadulle, ja siellä tarpeeksi turvallisen välimatkan
päähän päästyä sanonut:

»Hän on minusta kuin hyvin suuri jättiläiskäärme, joka yhtäkkiä voi
kääriytyä ympärille ja sitten hitaasti ja auttamattomasti puristaa
kuoliaaksi.»

Esteri naimisiin Storen kanssa! Neiti Smarin koetti kuin äkkirynnäköllä
päästä siihen vakaumukseen, että tämä on leikkiä, tahi että se on
kaikessa tapauksessa mahdotonta, mutta oli kuin hänen ympärilleen olisi
kääriytynyt jättiläiskäärme, joka pusersi, että neiti Smarin tunsi
tukehtuvansa.

Miina tuli ilmoittamaan, että salissa odottaa herra.

Neiti Smarin tarttui kourin rintaansa. Hyvä Jumala! Eikö mitään
pelastusta?

Esteri hypähti ja ärjäisi Miinalle:

»Ajakaa pellolle!»

Neiti Smarin hengitti. Ja hän lähti itse toimittamaan asiaa, pelkäämättä
mokomaa jättiläiskäärmettä. Mutta hän palasi takaisin ilahtuneena kuin
olisi salissa ollutkin Pyhä Yrjänä, Lohikäärmeen tappaja.

»Se onkin herra Perenius», sanoi hän.

Esteri hypähti ylös.

»Mutta minähän sanoin, että ajakaa pellolle!»

Neiti Smarin taas kalpeni.

Esteri istahti keinutuoliinsa ja keikautti sen selälleen.

»Mitä minä sanon hänelle?» kysyi neiti Smarin toivonkipinän sytyttyä,
että Esteri kuitenkin suostuu vastaanottamaan tuon kauniin nuorukaisen,
joka oli taas ilmaantunut oltuaan poissa ison aikaa. Ja neiti Smarinin
toivo kasvoi, kun Esteri oli ääneti. Hän lausui viimein valmiit sanat
neiti Smarinin suuhun:

»Esteri voipi hyvin ja käskee sanoa terveisiä, että hän mielellään
tahtoisi kerran nähdä koko joukon ympärillään, ja että Perenius, homman
poika, puuhaisi sitä varten päivälliset Meripaviljongiin, suuret
eropäivälliset.»

Esteri nauroi lyhyen kuivan naurun, jota neiti Smarin ei ollut hänellä
koskaan ennen kuullut. Se oli omituista hahatusta, kuin olisi hän vain
matkinut jotakin toista, vaan ei omasta halustaan nauranut.

Mikä on tämä Esteri?

Neiti Smarin katsoi häntä pitkään, ja salissa käytyään toimittamassa
Pereniuksen pois hän istahti, kirkasti silmälasinsa ja saatuaan ne
silmilleen sanoi päättävällä äänellä:

»Rakastatko sinä Storea?»

Esteri keikautti keinutuolin silmälleen, istui kuin uhaten neiti
Smarinia ja tuimalla äänellä sanoi:

»Mutta tehän olette kerrassaan höperö! Ja minä olen pitänyt teitä
viisaana!»

Neiti Smarinin kirkkaat silmälasit tyynesti tuijottivat Esteriin,
vaikka niiden takana punareunaiset silmät räpyttivät tiheästi.

»Mitä te tuijotatte?» jatkoi Esteri kuin ärsytettynä. »Onko teidän niin
vaikea käsittää sitä, että minä en voi rakastaa heistä ketään!»

Hän nousi seisomaan ja katsoi neiti Smariniin, haluten sanoa: Sillä yksi
ainoa on ollut, ja on oleva, jota minä rakastan!

Neiti Smarin talutti Esterin lepotuolin luo ja sanoi:

»Istu tuohon, lapseni.»

Ja siinä kun Esteri heittäysi lepotuoliin, hän oli itkun vallassa.

Neiti Smarin istahti tavalliselle paikalleen pöydän ääreen. Nyt kun hän
oli Esterin saanut kerran näin lähelle, tahtoi hän saada hänet kokonaan
vedetyksi ja puristetuksi sydäntänsä vasten. Kun Esterin itku oli
tyyntynyt, sanoi neiti Smarin:

»Sinä rakastit Lauria?»

Vastausta hän ei saanut, eikä sitä tarvinnutkaan saada. Asia oli selvä.
Ja neiti Smarin jatkoi:

»Minkä vuoksi sinä sitten hänet hylkäsit?»

Esteri hypähti ylös, iski jalkansa lattiaan ja kädet nyrkeiksi
puristettuina seisoi ja tuimin katsein tuijotti neiti Smarinin
silmälaseihin. Oli aivan kuin hän olisi jo avannut suunsa sanoakseen
jotakin, vaan lähti samassa kävelemään huoneessa, astui pari kertaa
edestakaisin, meni neiti Smarinin luo, otti hänen silmiltään silmälasit,
jotka viskasi pöydälle, istahti lepotuoliin ja sanoi:

»Lauri oli tyhmä.»

Esteri heittäytyi makaavaan asentoon, pani kädet päänsä taakse ja,
niinkuin ennen, kun halusi äänettömyyttä, painoi silmänsä umpeen.

Mutta neiti Smarin löi nyrkin pöytään ja huusi:

»Harakka!»

Se oli neiti Levon. Ei tiennyt neiti Smarin, kuka tämän nimen oli
keksinyt, vaan se nyt hänen mielestään hyvin sopi, kun hän muisti miten
neiti Levon viime kesänä kulki Lauri Holman kanssa kadulla ja nauraa
räkätti. Mutta sitten neiti Smarin löi kädet otsaansa:

»Voi minua onnetonta!»

Hän lankesi Esterin jalkoihin, kiemuroi siinä voivotellen kuin
taudintuskissa.




XIII


Esteri ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Lauri
murhakirjeeseensä oli saanut syrjästä yllytyksen. Olihan Laurin käsiin
suoraan Esterin käsistä tullut Juhon kirje, joka sopi rakkaudenkirjeeksi
»rumalta--ja tietysti jalolta!--prinssiltä». Vasta nyt, kun kuuli neiti
Smarinin käyneen huoliaan puhumassa pastuurska Levonille, ja neiti
Levonin olleen vieraan Holmalla, selvisi Esterille, että Juhon kirjehän
olikin vain vähäpätöinen asiakirja muihin seikkoihin verraten jolla
Lauri oli todistanut hänet Laura Sorvoksi.

Jos olisi osannut tätä aavistaa! Miten ei johtunut mieleen silloinkaan,
kun harakka nauroi ilkeästi hänen juostessaan metsässä järveen
päästäkseen!

»Nyt minä kirjoitan Laurille!» huudahti Esteri.

»Olisit kirjoittanut heille silloin», sanoi neiti Smarin.

»Herran nimessä!» sanoi Esteri. »Mitä minä olisin osannut heille
kirjoittaa? Ja miten olisi täti Holma yhtäkkiä syyttänyt minua
valehtelemisesta tai vaikka varastamisestakin, niin mitä minä olisin
osannut sanoa? Kun forstmestarinna ennen minulle näytti nisuleipää,
josta oli pala haukattu, ja syytti minua, niin oli minulla rohkeutta ja
röyhkeyttä puolustaa itseäni. Mutta kun kuulee syytöksen sen suusta,
jota rakastaa ja kunnioittaa, niin äänettömänä laskee päänsä alas ja
antautuu epätoivon kyyneliin. Vaan jos olisin tiennyt, että tässä
muilla oli osansa, niin olisin huutanut: valhe!»

Esteri lähti kiireesti kammariinsa. Mutta salissa hän pysähtyi
keskilattialle, kuin olisi siinä ollut oveton seinä edessä, ja hän
heittäytyi salin sohvalle.

Mitä se merkitsi? Sehän oli ollutta ja mennyttä aikoja sitten. Silloin
oli toisin, toisin nyt. Voi hyvä Jumala! Jos olisikin sellaisena
pysynyt. Mutta kenen syy?

Hän nousi ja meni ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vaan ennen kuin
kastoi kynänsä, viskasi hän sen menemään, että se pöydältä kirposi
lattialle.

Lauri on Pariisissa. Siellä on kesä ja ruusut kukkivat. Tämä on hänelle
vain vähäpätöinen idylli korkeitten kinosten keskeltä. On vain pieni
tapaus keltanokka-ylioppilaan ajoilta, pieni kädenpuristus, jonka
muistaa korkeintaan silloin kun kuulee harakan nauravan, ja nauraa sille
itsekin!

»Mutta minä myös tahdon nauraa!» sanoi Esteri ääneen.

Kun hän palasi neiti Smarinin kammariin, istahti hän keinutuoliin,
äänettömänä, uhka mielessä.

Neiti Levon oli kihloissa Santun kanssa. Santtu oli Helsingissä kulkenut
ja miettinyt, miten hän hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin. Yhdessä
viikossa hän oli kirjoittanut paksun runovihkon, vaan ei ollut saanut
kustantajaa. Pöllöjä ne kustantajat! Eivät ymmärtäneet tosi runoutta.
Yksi ainoa oli ollut vähän viisaampi, joka oli sanonut, että huonompia
julkaistaan, vaan silloin pitää olla tunnettu nimi. Tunnettu nimi! Kun
Santtu juuri siihen pyrki. Sitten Santtu nähdessään Ida Aalbergin oli
keksinyt, että ensimmäiseksi rakastajaksi teatteriin. Sehän oli hänen
alansa! Vaan onnettomuushan oli Santun osa elämässä. Hän oli sattunut
menemään tirehtöörin puheille ja juuri kun tällä oli hirveä kiire.
Santtuun katsomatta oli hän sanonut, että teatterissa on jo liiaksikin
naisia. Synkkämielisenä saavuttuaan kotikaupunkiinsa hän vihdoin tapasi
Julian, neiti Levonin, joka myös oli joutunut harhailemaan yksinään. He
olivat kihloihin tulleet niin, ettei kumpikaan heistä tiennyt, milloin
se oikein oli tapahtunut, kertoi Santtu kaikille onnestaan.

Esteristä tuntui ilkeälle, että mieleen oli vilahtanutkaan jotakin
sellaista, että saattaisi aikaan sydämentuskan näille rakastaville. Jos
olisi joku parempikin ollut kuin Santtu, niin ei sittenkään!

Mutta! Herra Alfred Levon! Aristokraatti kiireestä kantapäähän. Äitinsä
ylpeys. Sisarensa Jumala. Sitten koko naisväen ihannekuva miehestä.
Kihloissa Esteri Kalmin kanssa. Silloin sopii nauraa pastuurskalle,
Harakalle ja--Laurille. Paras todistus kumoamaan hänen syytöksensä!

Herra Levonia Esteri ei ollut tavannut sitten kuin tuolla rekiretkellä,
jossa Lauri ja herra Levon väittelivät. Silloin oli herra Levon tahtonut
anastaa hänet väkisin Laurilta. Ja tunsihan Esteri nyt valtansa
tanssisalissa ja kaikkialla herrain seurassa. Herra Levon oli
ilmoittanut avaavansa täällä asianajotoimiston piakkoin, häntä
odotettiin kaupunkiin. Esteri asettui odottamaan kuin hämähäkki. Tämähän
oli jotakin uutta, vähän vaihtelua yksitoikkoiseksi käyneeseen elämään.

He tapasivat toisensa Kansallisseuran iltamissa. Esterillä oli ollut
tieto hänen tulostaan, ja suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen
oli hän nyt lähtenyt iltamaan. Mutta oli vähän nolostuttavaa ollut, kun
pettyikin laskuissaan.

Herra Levon ei tanssinut ollenkaan eikä näyttänyt välittävän Esteristä
sen vertaa, että olisi edes katsonut. Hän oli aivan kuin ei olisi
tuntenut eikä Esteriä huomannut toisia paremmaksi. Esteri oli
kiihdyksissään.

Sitten loppupuolella iltamaa muutamalla tanssinväliajalla tuli herra
Levon tervehtimään ja puhelemaan Esterinkin kanssa.

»Te ette tanssi, olen huomannut», sanoi Esteri.

»Minä olen siihen jo liian vanha», vastasi herra Levon. »Se ei minua
huvita enää.»

Esteri joutui sanattomaksi. Herra Levon oli sanonut sen, mitä Esteri oli
ajatellut itsestään. Häntä ei tanssi ollut aikoihinkaan enää
huvittanut, päinvastoin. Ja hänestä usein oli tuntunut, että hän on jo
vanha, aivan liian vanha. Uh, kun se oli tuntunut pahalta ja
pelottavalta. Ja hän oli kadehtinut nuorempia.

»Siitä on jo kauan, kun me olemme viimeksi tavanneet toisemme», sanoi
herra Levon.

»Ei sitten kuin siellä muutamalla rekiretkellä», sanoi Esteri.

»Aivan niin. Ja siitä on jo kolmatta vuotta», muisteli herra Levon.
»Niin se aika kuluu.»

»Herranen aika! Onko siitä niin kauan? huudahti Esteri aivan
ehdottomasti ja aivan kuin pikapikaa muisteli, mitä hän sen aikaa on
tehnyt.

»Ei kiitos, ei, minä en enää jaksa», sanoi hän herralle, joka tuli
pyytämään häntä juuri alkavaan tanssiin. Mutta kun hän silmäsi herra
Levoniin, niin suututti häntä, että oli kieltäytynyt. Herra Levon
saattoi luulla, että hän hänen vuokseen ei enää tanssinut. Tämä
hermostuttava tunne hävisi heidän jatkaessaan keskustelua.

Herra Levon oli kokonaan muuttunut entisestään. Silloinen kulttuurin
ihailija ja taitavasanainen puolustaja ja ylistäjä nyt yhtä taidokkain
sanoin esitti ihan vastakkaista kantaa.

»Katsokaa nyt täälläkin ympärillenne», johtui herra Levon esimerkiksi
ottamaan. »Ihmiset teeskentelevät toisilleen, nauravat ja hymyilevät
ilman aikojaan, valehtelevat kohteliaisuudesta. Me herrat hännystakeissa
olemme suuria narreja, naiset alastomin hartioin vielä suurempia.»

Esteri katsoi häntä pitkään.

Herra Levon sanoi:

»Te aiotte kysyä: mutta minkä vuoksi te, herra Levon, sitten olette
täällä? Vastaus: sen vuoksi, että olen sivistynyt, se on: minä annan
niin sanotun sivistyksen valjastaa itseni, niin kuin hevonen antautuu
isäntänsä valjastettavaksi, ja sivistys ajaa minua, niin kuin isäntä
ajaa hevostaan markkinoille.»

He innostuivat keskustelussaan, väittelivätkin, mutta niin kuin
väittelivät ne, joitten ajatuksilla yleinen suunta on sama.

Esteristä tuntui kuin hän, istuttuaan ummehtuneessa huoneessa, olisi
saanut hengittää muutaman siemauksen raitista ilmaa.

Kun he tapasivat toisen kerran, niin alkoi heti keskustelu heidän
välillään kuin jatkuen siitä, mihin olivat lopettaneet. Ja missä koolla
oltiin, tapausivat he aina yhteen.

Herra Levonin mielipiteet olivat Esteristä vähän liian radikaaliset,
vaan sitä suurempi viehätys niillä oli kaiken hengettömyyden jälkeen.
Sillä hengettömyyttä itse asiassa oli ollut Pereniuksen sanoissa kuohuva
isänmaallisuus, Kaireniuksen ruikuttava pessimismi, Väänäsen
ihanteellinen utumaailma, puhumattakaan muista. Ikävystyttäviä herroja
aina kuohuvine rakkaudentunnustuksineen kielin ja katsein ja
kädenpuristuksin! Herra Levonille oli kaikki se vierasta. Ja mitä Esteri
ennen oli huomannut hänen katseessaan kuin pelottavaa, oli kadonnut,
niin kuin hänen koivunlatvainen kumarruksensakin. Hän oli kuin itse
tyyneys, joka liikkeessään ja sanoissaan. Oli oikein nautinto nähdä
hänen sytyttävän ja polttavan paperossinsa: jokainen liike oli kuin
olisi tarkin huomio ollut siihen kiinnitetty, vaan se kaikki kuitenkin
tapahtui aivan kuin hänen tietämättään.

Esteri oli aikonut jo toukokuun lopussa lähteä maalle kotia, vaan oli
sitten vielä tädin pyynnöstä siirtänyt lähtöänsä viikon ja sitten
toisenkin. Ei hänellä ollut kiirettä, niin kuin täti sanoikin, eikä hän
niin kovin halunnutkaan lähteä, vaan hänestä oli hyvin rauhatonta
olonsa.

»Huomenna minä jätän hauskan kaupunkini», sanoi Esteri ollessaan herra
Levonin ja joittenkin toisten kanssa Meripaviljongissa.

»Siitä ei tule mitään!» huudahtivat toiset ja alkoivat selittää, että
pian ovat suuret arpajaiset ja ne ja ne juhlat ja kaikin puolin niin
hauska kesä tulossa.

»Sen helpompi on minun lähteä, kun tiedän teille jäävän hauskuutta»,
sanoi Esteri.

Herra Levon ei puhunut sanaakaan, loi vain häneen tyynen katseensa,
aivan kuin jotakin sanoakseen, vaan samalla kuin olisikin ajatellut
jotakin aivan toista asiaa.

Esteri oli vielä arpajaisissa.

Hän oli suureksi iloksi tädilleen sanonut olevansa syksyyn asti, vaan
yhtäkkiä hän lähtikin johonkin maalle, kotiopettajaksi.

Sinne kirjoitteli neiti Smarin ahkerasti hänelle saamatta vastausta. Se
ihmetytti lopuksi ja hän pyysi pyytämällä Esterin vastaamaan edes
muutamalla rivillä. Pari riviä hän saikin, vaan siihen taas loppui.
Syksyllä forstmestarinna kirjoitti sisarelleen ja pyysi häneltä
tarkempia tietoja Esteristä, joka oli hyvin niukoilla sanoilla
ilmoittanut vain missä hän on ja pyytänyt rahoja.

»Herra siunaa!» Neiti Smarin hätäytyi kerrassaan. Mutta vasta hän
hätäytyi, kun Miina kerran tuli kotia ja takoi nyrkkiä pöytään ison
aikaa eikä sittenkään saanut sanaa suustaan, vaan purskahti itkemään
ihan huutaen. Mutta saatuaan Miinan suusta vihdoin kuulla, mistä oli
kysymys, neiti Smarin istui tyynesti pöytänsä ääreen kirjoittamaan
Esterille.

»Rakas lapseni!» alkoi hän ja jatkoi, että se on äiti, joka nyt puhuu.
Ja hän määräsi, että Esterin täytyy heti tulla tänne kaupunkiin. Mutta
jos hän ei voi tai tahdo, niin hän tulee Esterin luo ja sitten puhutaan
ja neuvotellaan ja päätetään asioista. »Minä en sinua jätä, muista se.
Et niin onnettomaksi voi tulla, sinua ei niin voida häväistä, etkä sinä
sitä häpeää tee, vaikka sitten miten olisi, että minä sinusta luopuisin.
En odota kirjettäsi, vaan jos et kolmen päivän kuluttua ole täällä, niin
lähden luoksesi. Ja sinä tottelet nyt minua!»

Vastaukseksi neiti Smarin sai itsensä Esterin.

Ja koko päivän iltamyöhäiseen asti oli yhtämittaista maanjäristystä.
Kaikkialla kolisi ja paukkui, kaatuili ja putoili, missä vain Miina
liikkui. Neiti Smarin itsekseen vuodatti ilon kyyneliä ja väliin meni
Miinan luo, jonka kanssa vastakkain takoivat nyrkkiä pöytään
vuoronperään huudahtaen:

»Eivätkö ihmiset ole kelvottomia!»

Esteri heti ryhtyi kiireeseen ompelutyöhön. Kansallisseurassa oli
seuraavana päivänä naamiaiset. Hän valmistautui esiintyäkseen siellä
vedenneitona!

Hämmästys oli suuri, kun Esteri astui saliin. Hän tuli, näki ja voitti.
Kauniimpi ja kateellinen sukupuoli sihisi ja suhisi, ja näytti että
vahvempi sukupuoli olisi ollut valmis suutelemaan Esterin kenkää, jos
hän vain olisi sormensa päällä viitannut. Hän kulki kuin tarkastusta
pitäen ja poistui.

Sali jäi kuin tyhjilleen, seinämillä tyhmistyneitä ihmisiä. Viimein
herrain joukossa nousi ihastuksen sorina, naisten joukossa raivoisa
paheksumisen myrsky, ja tanssimusiikki soi hukkaan.

Seuraavana päivänä puhui koko kaupunki Esteri Kalmista. Mitä sitten
puhuttiinkin, vaan se oli nyt nähty, että se, mikä oli varmana pidetty,
olikin ollut valhetta.

»Se oli oikein!» sanoi neiti Smarin.

Esteri makasi sohvalla silmällään ja itki.

Miina tuli ilmoittamaan herra Levonin.

Esteri nousi kiihkeänä. Mutta istahti sitten tyynesti ja sanoi neiti
Smarinille:

»En ota vastaan. Tästä lähtien en ketään, olkoon minkänimellinen
hyvänsä.»

Ja tästä lähtien Esteri istui päivät pianon ääressä, illat neiti
Smarinin kammarissa. Hän istui avoimin silmin, vaan puhui vähän, tuskin
enempää kuin sen, minkä neiti Smarin kysyi.

Eikä hän ajatellut mitään, ei tahtonutkaan ajatella. Jos jotakin mieleen
pyrki, tukahdutti hän se pianon ääressä. Oli kuin elämä olisi kulkeva
näin hautaan asti, samaa suoraa linjaa.

Niin heidän istuessaan eräänä iltana neiti Smarinin kammarissa Miina toi
kirjeen Esterille ilmoittaen että kirjeen tuoja odottaa vastausta.
Katsahtamattakaan osoitetta Esteri ojensi kirjeen neiti Smarinille.

»Avatkaa.»

Neiti Smarin pikimmältään silmättyään kirjettä punastui ja hänen kätensä
alkoivat täristä.

Esteri katsoi häntä jonkun aikaa ja huudahti:

»Lauri Holma?»

»Niin. Hän on kaupungissa ja pyytää saada tavata sinua.»

»Ei tule vastausta», sanoi Esteri Miinalle. Mutta kun tämä jo oli
menossa, huusi Esteri hänet takaisin.

Istuttuaan lepotuolissa hyvän aikaa kädet pään takana ja avoimin silmin
hän nousi ja kirjoitti Lauri Holman kirjeeseen.

»Huomis-iltana kello 9 sillalla.»

Mutta vastauksen mentyä valtasi hänet tuska ja hätä. Hän syöksyi
kammariinsa, jossa vuoroin kulki kiireesti edestakaisin, vuoroin
heittäytyi maata tai istumaan väännellen käsiään.

»Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Mahdotonta! Aivan mahdotonta! Minä en voi
tavata häntä!»

Hän kirjoitti kirjelipun ja soitti Miinaa tulemaan. Mutta kun Miina
seisoi hänen edessään, hän repi kirjeen ja sanoi Miinalle:

»Menkää ostamaan mustaa harsoa, suruharsoa, hyvin tiheää, tiheintä mitä
on.»

Miinan mentyä Esteri heittäytyi maata hervottomana ja kyyneleet
juoksivat ominvaltoinsa.

Nyt oli tapahtunut se, jota hän oli koko ajan odottanut, ensin toivoen
sitten peläten.

Nyt! Miksei vuosi sitten? Tai puoli? Tai muutamia kuukausia sitten?

Mitä on tämä elämä?




XIV


Holma asteli edestakaisin sillalla, lumi narskui hänen jalkainsa alla ja
siltapalkit paukahtelivat silloin tällöin.

Teräskylmältä taivaalta paistoi täysikuu. Lumipeittoisesta kaupungista
kohosi kohmettunut savu kankeannäköisinä patsaina kuulakkaan
pakkasilmaan, jossa ne latvoillaan liittyivät liikkumattomaksi laeksi
kaupungin päälle. Meri nuoren jään peittämänä lepäsi kuoleman tyynenä.
Koski lumisten rantojensa välissä näytti elottomalta kuin olisi
juoksunsa pysäyttänyt, ja huokui huurua ilmaan kuin puhaltaen viimeisen
henkensä. Metsä sen takana oli kuin taivaanrannalle poimuteltu musta
vaate.

Ei näkynyt liikkuvaa olentoa, ei kuulunut elävää ääntä. Tuntui kuin
olisi hän yksinään jäätyneessä maailmassa kohmettuakseen vähitellen.

Minkävuoksi Esteri oli määrännyt tämän paikan heidän kohtaukselleen?
ihmetteli hän. Näin yksinäisen kolkon! Tämä oli aivan vieras heidän
muistoilleen.

Mutta kun hän pysähtyi ja nojaten kaidepuuta vasten katseli kaihoiseen
kuutamoon, niin heräsivät muistot, tulivat hänen mieleensä hänen
tietämättään, niin kuin olivat tulleet vuosien vieriessä joka päivä,
tiesi minkä johdosta milloinkin, vierailla seuduillakin yhtäkkiä ja omin
valtoinsa. Kuinka monta kertaa hän olikaan mielessään sulkenut Esterin
syliinsä sanoen: »Rakkautta janoan. Muuta en pyydä. Älä puhu, katso
minuun!» Yhtä monta kertaa hän oli hänet sysäissyt luotaan. »Sinä
ummistat silmäsi ja tarjoat suusi suudeltavaksi. Mene, hekumoitsija!»
Kesken kaikkea hän viime talvena oli lähtenyt ulkomailta matkustaakseen
suoraa päätä Esterin luo ja oli päässyt ohi Helsingin, mutta noussutkin
sitten ensimmäiseen vastaantulevaan junaan. Sen jälkeen oli tehnyt
samanlaisia yrityksiä. Ja nyt oli hän päässyt perille sitouduttuaan
puhujaksi joutavanpäiväiseen juhlaan!

Holma ponnahutti itsensä sillan kaidepuusta kuin olisi sitä sysännyt
luotaan ja yritti lähteä kävelemään, vaan hänen edessään oli
suruharsolla hunnutettu nainen, jota hän peräytyi kuin olisi se ollut
koskesta noussut musta aave.

Aave nauroi. Ja se nauru oli kuin olisi keskelle tyyntä kirkasta ulappaa
yhtäkkiä kohonnut kangastus kaukaisista kaihotuista onnenmaista.

Holma yritti tarttumaan ojennettuun käteen, vaan nauru samassa katkesi
kuin kesken, loppui särkyneellä säveleellä, ja oli kuin kaikki olisi
kadonnut sysimustaan pimeyteen.

Hän astui kohti aavetta kuin uhaten.

Esteri tulee peitetyin kasvoin! Tulee nauraen, kun tietää naurunsa
olevan hurmaavan. Tulee valehdellen. Mutta hän vaatii hänet ankaralle
tilille. Ei, vaan hän kiduttaa häntä, kiduttaa kuoliaaksi!

Holma sanoi:

»Tuletko jonkun omaisesi hautajaisista?»

»En, vaan hautajaisiin», oli vastaus.

Syntyi äänettömyys. Esteri kulki penkin kohdalle ja istui siihen pää
kumarassa.

»Puhu», sanoi Holma, sen sijaan että itse oli aikonut puhua.

»Minä puhun», kuului hunnun takaa, vaan seurasi vielä hetken aikaa
äänettömyys. Sitten viskaten hunnun silmiltään hän pystypäin katsoi
Holmaa.

»Esteri!» huudahti Holma, aivan kuin ei olisi tiennyt ja tuntenut häntä
jo ennemmin. Hän ojensi molemmat kätensä kuin tervehtiäkseen.

Esteri istui liikahtamatta kädet puuhkiossa, katsoi yhä silmää
räpäyttämättä ja sanoi:

»Minä kiitän teitä.»

»Minkä vuoksi teitittelet?»

»No olettehan jo maisteri.»

Holma kohautti olkapäitään ja levitti kätensä.

»Niin», sanoi siihen Esteri. »Ei se ole niinkään järjetöntä,
päinvastoin.»

»Se merkitsee, että tahdot pitää minut kaukana itsestäsi?»

»Se merkitsee, että me olemme kaukana toisistamme minun
tahtomattanikin. Me olemme vain kuin kaukaisia omaisia niille, joita me
ennen olimme. He ovat olleet ja menneet. Ja me, me saattakaamme
kunnialla hautaan nuo lapsukaiset, jotka elivät vain yhden talven.»

Tornikello soi yhdeksää kumealla äänellään harvatahtisesti kuin
hautakello. Sen vaiettua Esteri jatkoi:

»Yhden ainoan talven, pimeän kylmän talven, joka kuitenkin oli
kirkkaampi kuin mikään kevät, lämpöisempi kuin mikään kesä. Kauan, kauan
sitten.»

»Esteri! tahdon kuulla suustasi yhden sanan.»

»Minä sanon kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa», keskeytti
Esteri, ja hänen äänensä oli niin varma, että Holma vaikeni ja seisoi
kuin tuomiotaan odottaen.

»Istukaa!» sanoi Esteri osoittaen paikan Holmalle ja sitten jatkoi:
»Minä koetan olla mahdollisimman lyhytsanainen. Jätän erikseen
kumoamatta jutun rakkaasta rengistäni. Se oli niin hyvin perusteltu ja
todistettu syytös, että se kelpaisi aiheeksi jännittävään komediaan.»

Holman käsiliikkeiden johdosta sanoi Esteri:

»Huomatkaa, maisteri Holma, että nyt ei ole puhumassa lapsi raukka. Hän
otti sen traagillisesti, hyvin traagillisesti.»

Esteri oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten:

»Silmätysten ollessa hän olisi nauranut!»

»Nauranut?»

»Hän nauroi ensin lukiessaan tuota surmankirjettä. Mutta hänen naurunsa
katkesi, kun kirjeessä sanoit, että olit saanut vakuutetuksi äitisi ja
sisaresi.»

Holma yritti tekemään huomautuksen, vaan Esteri otti häneltä
sananvuoron:

»Ei ole kysymystäkään epäritarillisuudesta. Pitää heitä tietämättöminä
olisi ollut kauheaa kiduttamista, sillä niin he minua rakastivat. Äitisi
oli rakastanut minua lapsenaan, sisaresi sisarenaan, sanoit kirjeessäsi.
Minua onnellista, jos olisivatkin ainoastaan rakastaneet, vaan he minua
jumaloivat! Ei voi selittää, ainoastaan tuntea, mitä äidittömälle oli
sellainen äiti, sisarettomalle sellainen sisar. Lapsiraukalle oli
helpoin asia maailmassa kääntää heille itsensä nurin, niinkuin
käännetään tasku tarkkaan puhdistaissa. Ja kuitenkin hän sisimmässään
vapisi heidän edessään. Heidän pieninkin huono ajatuksensa hänestä olisi
ollut myllynkivi hänen kaulaansa.»

»Esteri!» huudahti Holma nousten äkkiä seisomaan. »Mitä oletkaan saanut
kärsiä!»

»Istukaa, maisteri Holma!» huudahti Esteri käskevästi ja jatkoi sitten
kylmällä äänellä: »Mikä on kärsitty, se on kärsitty. En ole tullut
puhumaan siitä.»

Hän vaikeni, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen äänensä kuiskaavan
hiljainen kuin itsekseen, katse käännettynä pois Holmasta.

»Mitä varten olen tullut? Otaksuin teidän pyytäneen saada kohdata minua
aivan muuta varten, kuin mitä ensimmäiset myrkylliset sananne ja hyinen
äänenne ilmaisi.»

»Anteeksi, Esteri.»

»Luulin teidän tahtovan tavata minua koettaaksemme--jos ei muuten, niin
miten kuten--liittää yhteen katkenneen onnemme päät.--Istukaa, istukaa!»
sanoi Esteri kesken kaikkea ja laski kätensä penkille, niin kauas kuin
ylti, pakottaen siten Holman istumaan ulohtaalle. Hän jatkoi sitten.

»Tehdessänne tiliä itsenne kanssa siitä, mitä on mielessänne liikkunut
jo tällä vähällä aikaa, minkä olemme vastatusten olleet, huomaatte että
haaveilut ovat haaveiluja.»

»Sano vain, oletko rakastanut ja rakastatko minua!»

Esteri oli hetken aikaa ääneti.

»Tuntuu ehkä proosalliselta», sanoi hän, »kun vertaan rakkauttani
variksenpoikaan, joka minulla oli kerran lapsuudessani elättinä. Me
rakastimme toisiamme, variksenpoika ja minä. Sen luota navetasta minut
väkivallalla aina noudettiin nukkumaankin, ja kerran kätkeysimme yhdessä
navetan ylisille heinien alle. Sitten siltä katkesi jalka. Auttamaton
onnettomuus. Variksenpoika sylissä, halonkapula kädessä astuin metsään,
asetin rakastettuni pään kivelle. Muistan sen katseen vieläkin. Minä
itkin tuskasta ja löin halolla päähän.»

Holma tuskin kertomusta kuulikaan, hän kiihkeästi sanoi:

»Minkä vuoksi et vastaa suoraan?»

»Olen velvollinen vastaamaan kysymykseesi, olenko rakastanut. Minä olen
velvollinen sen vuoksi, että olin lempesi esine siihen aikaan, jolloin
sinun silmissäsi taivas oli niin runollisen sininen ja maailma
helmeilevä ja mielesi kuin lähteensilmä. Ja minä kerron, käännän itseni
nurin, niin kuin tuo lapsi äidillesi ja sisarellesi ennen. Hän ei
kuitenkaan koskaan saanut heille ilmaistuksi kauheaa tuskaansa siitä,
ettei tuntenut rakastavansa sinua.»

Holma hypähti penkiltä ja nosti pystyyn kätensä:

»Siis totta!»

Esteri aivan kuin mitään huomaamatta jatkoi tyynesti:

»Hän oli orpotyttö kotoa lähtenyt, salaa suudellen isänsä kalosseja,
kulki ypö yksinään pimeätä aavikkoa tietämättä mihin mennä. Yhtäkkiä
tulee kaunis prinssi ja kantaa hänet häikäisevän onnen linnaan.
Sanotaan, että kun nälistyneelle annetaan yhtäkkiä runsaasti ruokaa, hän
kuolee. Kunpa orpotyttö olisi edes kuollut! Muistanet tuon pimeän
syysillan »maailman lopussa» ja sieltä palattuamme? Minun muistossani se
on sekaisin sitten seuranneen tautivuoteen houreiden kanssa. Mutta näen
selvästi tytön, joka vapisten valvoi yönsä ja odotti varmasti kuolevansa
ennen aamua. Aamu valkeni ja alkoivat tuskalliset, toivotonta pelkoa ja
raivoavaa riemua vaihtelevat hetket, päivät, yöt. En uskaltanut liikkua
kammaristani kuin kouluun, kiertäen ja kiiruhtaen kuin varas pelätessäni
että sinä vastaan satut. Sinä viimein lähetit luokseni herttaisen
sisaresi noutamaan minut äitisi luo. Minä olin kuin pieni
kerjäläistyttö, joka talossa vietiin pöytään korkean leipäpinkan ja
suuren piimähaarikon ääreen, hän rupesi sydämestään itkemään: en jaksa
syödä kaikkea! Minullekin oli yli voimieni. En jaksanut mielestäni sinua
rakastaa niin kuin olisin tahtonut. Minä hekumoitsin hyväilyistäsi ja
suudelmistasi painaen silmäni umpeen ja kuvittelin sinua niin
onnettomaksi, niin rumaksi, ettei kukaan muu sinua voisi rakastaa kuin
minä. Ja minä tunsin ääretöntä onnea. Mutta istuessani kammarissani
valokuvasi ääressä, oli mieleni synkkä, omatuntoni kuin tuo musta
huutava koski tuossa ja suudelmasi polttivat huuliani vihansalamoina.
Tuntui kuin olisi ollut syvä tyrmä valmiina auki rikokseni
rangaistukseksi. Ja kuitenkin heti kun teille tulin, tai näin sinut,
olin valmis uudistamaan rikokseni. Minä olin onnellinen nähdessäni sinut
rumempana jonkun kauniimman rinnalla tai neuvottomana, tai hämilläsi,
tai suutuksissa tai milloin olit vaarassa joutua naurettavaksi
liikkeissäsi tai häviölle väittelyssä.»

»Mutta sehän oli rakkautta! Puhdasta, jaloa suurta!» syyti Holma sanoja
suustaan ja kiivastuneella äänellä, kuin olisi väittänyt Esteriä
vastaan.

»Hän piti sitä rikollisena», jatkoi Esteri. »Ja hän riensi maalle
kotiaan kuin nunnaksi luostariin. Mutta lapsiraukka tuli kotia tyhjyyden
tunne sielussaan. Ei värähtämäänkään saanut hänen sydäntään isän
odottamaton rakkaus, jonka puutteessa hän oli sairastanut poskien
kalpeutta ja huulien hymyttömyyttä hamasta lapsuudestaan. Ei
ihmetyttänyt äitipuolen osoittama tavaton kunnioitus, ei kenenkään ilo
ilahuttanut, ei liikuttanut mieltä kenenkään suru, ei kärsityt
vääryydet. Hän oli kuin kuollut kaikelle. Mutta pieni, sinun aatteitasi
halveksiva sana herätti hänet, ja hän oli valmis taistelemaan kaikkia
vastaan ja kaiken uhalla. Hän tunsi rakastavansa ja rakastaneensa. Ja
hän itki ilosta.»

»Esteri! Sinä rakastat minua vieläkin!»

Esteri oli ääneti, kiersi käsiään puuhkiossa.

»Minä olen tehnyt tilini teille», sanoi hän viimein ja yritti nousemaan
lähteäkseen.

Samassa Holma oli hänen edessään polvillaan, tarttuen hänen käsiinsä.

»Esteri! minä olen nyt onneton Rumaprinssi, onneton ja ruma, Esteri!
Katso minuun! Katso!»

Esteri hypähti seisomaan, astui syrjään ja nostaen kätensä pystyyn, kuin
varoen Holman enää tarttumasta niihin, hän parkaisi.

»Lauri!»

Hänen äänessään oli hätä ja tuska, kuin olisi hän ollut
tukehtumaisillaan.

Holma nousija lähestyi rukoillen:

»Esteri! Katso vain minuun!»

»Maisteri Holma!» huusi Esteri suuttuneella äänellä, ryhti uhkaavana.
Mutta kuultuaan kulkusen kilinää jonkun matkan päässä ja huomattuaan
että se oli kaupunkiin päin tuleva tyhjä ajuri, sanoi Esteri
muuttuneella äänellä: »Huomatkaa, että on kulkijoita.»

Hän pysäytti ajurin käskien odottaa.

Vetäen suruharson silmilleen hän lähestyi Holmaa ja sanoi: »Niin on
täytetty viimeinen rakkaudentyö: on luotu hautakumpu.»

Esteri ojensi kätensä, vaan Lauri Holma seisoi jäykkänä liikahtamatta.
Peräytyen ajurin luo Esteri tarttui toisella kädellään reenlaitaan.

»Hyvästi, Lauri! Hyvästi!» sai hän sanotuksi, istahti rekeen ja ärjäisi
ajurille: »Anna mennä!»

Hevonen karkasi pystyyn työntäen rekeä taaksepäin, vaan saatuaan taas
etusensa maahan repäisi sen jälkeensä vinhaa vauhtia. Kulkuset rämisivät
soinnuttomasti ja Esterin suruharso liehui kuin musta lippu
kalmanvärisessä kuutamossa.

Holma seisoi kuin siihen jäätynyt. Mutta yhtäkkiä hän kirposi irti,
astuen yhden askeleen eteensä, kohotti kättään ja sanoi:

»Mene!»

Esteri oli puhunut rakkaudestaan, puhunut paljonkin. Mutta missä oli se
katse? Sitä ei ollut! Huonoa näyttelemistä! Teatterihaamu!

Hän lähti kiireesti astumaan kaupunkiin suutuksissaan itselleen.

Kaiken tämän hän olisi voinut arvata edeltäpäin! Hän oli lähtenyt
hakemaan viimetalvista lunta, tai paremminkin katsomaan kauan sitten
nähtyä unta. Keltanokka-ylioppilaan ajoilta pieni idylli, ja sen hän on
suurentanut koko elämänsä ehdoksi. Lähtee suotta aikojaan tuhrimaan
pienen seikkailun kauniin muiston. Siihen pitää todella olla niin hupsu
kuin hän!

Hän unohti hupsuutensa, kun hän seuraavana iltana näki juhlassa Esterin
valkoisessa juhlapuvussa, ja hän seisoi ja katsoi uutta aavetta.

Tuoko itsetietoinen ruhtinatar on se tyttö, joka oli huima
lapsellisuudessaan kuin välitön hämmästyttävän vakavissa mietelmissään?
Tuoko välinpitämättömästi tanssiva, mutta jokaisen liikkeensä tietävä
daami, joka hymyilee vain hymyilläkseen ja silloin tällöin nauraa lyhyen
kuivan naurun, on se hiihtävä metsänkeijukainen, jonka hän tapasi
metsätiellä ruskotuksen seasta ja jonka nauru oli kuin kevät? Nuoko
kädet olivat kiertyneet hänen kaulaansa ja nuoko huulet olivat olleet
tukehduttaa hänet? Ja nuoko silmät...? Niissä täytyy olla se katse! Se
ei ollut harhanäky! Ja minä tahdon nähdä sen vielä kerran!

Hän seisoi syrjäisellä asemallaan ja vahti niitä silmiä. Mutta hän ei
saanut niistä katsetta minkäänlaista. Esteri kyllä usein katsoi häneen
päin, vaan milloin johonkin ylemmäksi milloin johonkin sivuille tahi
toiselle.

Nyt hän tiesi mitä varten Esterillä oli huntu: peitti sen taakse
katseensa!

Holma odotti uuden tanssin alkamista mennäkseen pyytämään Esteriä ja
saadakseen niin hänet valloitetuksi herroilta, joita tanssin väliajan
oli lauma hänen ympärillään. Alettiinkin soittaa jenkkaa ja Esteri heti
vietiin, vaan Holma odotti ensimäistä tilaisuutta. Se tulikin, mutta
hänen lähestyessään Esteri nousi ja sanoi:

»Maisteri Holma. Suvaitkaa minun esittää teille ystäväni. Neiti Lehtinen
ja maisteri Holma.»

Neiti Lehtinen, vasta tyttökoulun piiristä päässyt neitonen, oli yhtä
hämmästynyt ja iloinen aivan odottamattomasta ystävyydestä kuin uudesta
tuttavuudestaan ja nosti punastuen kätensä tuon miehen olkapäälle, jonka
runonsäkeitä hän oli usein siteerannut ystävättäriensä muistokirjoihin
ja saanut takaisin jonkun omaansakin. Mutta Holma seisoi nolona kuin
kuorman eteen valjastettu hevonen ja odotti onnettomana tanssin tahtia.

Esteri seisoi syrjässä.

Hän ei tiennyt missä oli, ei nähnyt muuta kuin Laurin.

Onneni! Iloni! Sieluni, henkeni, elämäni! Minun kaikkeni!

Lauri silmäsi taakseen ja hän näki sen katseen! Senkö katseen? Ei tämä
oli ihanampi!

Tahdista välittämättä Holma ryntäsi tanssiin tulisella kiireellä, neiti
Lehtinen rinnallaan painaen kuin kivikuorma.

»Herra Holma, tämä on jenkkaa.»

»Niin, jenkkaa.»

»Mutta te tanssitte polkkaa!»

»Anteeksi», pyysi Holma pysähtyen ja yritti uudelleen, mutta ei päässyt
tahtiin.

»Anteeksi, minä en osaa jenkkaa», ja hän saattoi neiti Lehtisen
paikoilleen kumarrellen hänelle kymmenenkin kertaa silmäillen
ympärilleen.

Esteri oli kadonnut, eikä häntä löytynyt mistään.

Kun hän seuraavana päivänä yritti tapaamaan häntä, ilmoitettiin, että
Esteri oli matkustanut.




XV


Esteri teki taivalta kuin karkulainen.

Kievarissa hän viipyi vain sen aikaa, minkä hevosta kiireellä
valjastettiin. Ja kun hän istahti rekeen, sanoi hän kyytimiehelle: Saat
juomarahoja, aja!

Viimeisessä kievarissa isäntä, pitkä mies, avojaloin ja sarkatakki vähän
yöpuvun peitteenä, tuli ja katsoi Esteriä yhdellä silmällään.

»Taitaa olla hengenkiireellinen asia? sanoi hän.

»Ei kuulu kehenkään!» vastasi ynseästi Esteri, joka luuli että isäntä
ivaa tekee. »Valjastakaa vain pian hevonen.»

»Niinpä vain, niinpä vain», sanoi pitkä mies lempeällä äänellä ja
selitti kuin olisi anteeksi pyytänyt, että nuori isäntä on
hevosmarkkinoilla, rengit yöjuoksussa ja kyytimieheksi yölliselle
taipaleelle oli vain pieni pojanressu, hevoset olivat olleet kovalla
ajolla, niin että jos ei olisi ollut hengenkiireellinen asia, olisi hän
kehoittanut vierasta jäämään yöksi.

Mahdotonta! Mahdotonta! Esterillä oli hätä.

»Kai ryökkynä--vai rouvako lienee tämä kaunis vieras--malttaa kuitenkin
odottaa sen aikaa, että hevonen apatetaan?»

Sillä aikaa kuin hevosta apatettiin, tavoitti Esterin se, jota oli
pakoon lähtenyt ja joka oli häntä takaa-ajanut: halu saada vielä tavata
Lauria.

He olivat tavanneet toisiaan niin, että eivät olleet kättä puristaneet!
Ja niin olivat eronneetkin. Aivan kuin olisivat toisiaan vihanneet!
Sillä tavoin eronneet ijäksi. Sehän oli julmaa! Kauheaa!

Hänen pitää saada tavata Lauria vielä kerran. Yhden oikean kerran!

Esteri heittäytyi kievarin korkeaksi tehdylle sängylle vajoten sen
pehmeään syliin.

Hän lankeaa Laurin jalkoihin. Hän ei sano mitään. Hän vain katsoo
Lauriin silmissä kyyneleet ja Lauri ymmärtää kaikki. Ymmärtää, miten hän
on rakastanut ja rakastaa, kärsinyt ja kärsii. Lauri näkee hänen
sisimmän tuskansa, nostaa hänet ylös ja sanoo ... ei, Laurikaan ei sano
mitään, vaan suutelee häntä, ja sitten he eroavat.

Kun isäntä tuli sisään, näki hän sängystä vain hervottomasti riippuvan
käden.

»Siellä olisi hevonen valjaissa.»

Esteri ei vastannut.

Hän jää yöksi. Ja aamulla lähtee takaisin. Sanoo, että on unohuttanut
tärkeän asian. Hänen täytyy lähteä takaisin. Hänen täytyy. Täytyy!

»On tainnut rouva jo nukahtaa?»

Hän lähtee aamulla varhain. Illalla hän on kaupungissa!

»Silmät ovat kuitenkin auki.»

»Siellä pyryää? eikö niin?» kysyi Esteri hiljaisella äänellä ja
liikuttamatta muuta kuin huuliaan.

»Pyryäähän siellä», vastasi myönnytellen isäntä.

»Ja pyryää kovasti. Eikä niin?»

»Pyryääpä, pyryääpä. Ja rouva näyttää kovin väsyneeltä. Ja vasten
sydänyötä on ikävä ajaa, lähtisitte aamulla varhain päivän koittoa
vasten», puheli isäntä.

»Päivän koittoa vasten? Ei, ei! Minä en voi!» sanoi Esteri hätäillen,
nousi ja pukeutui tulisella kiireellä. Rynnätessään ulos hän vielä
vakuutti isännälle! »Minun täytyy lähteä yösydäntä vasten!»

Kun hevonen lähti liikkeelle nytkäyttäen rekeä, tuntui Esteristä kuin
olisi maa revennyt reen kannaksista kaupunkiin asti.

Nyt he eivät tapaa toisiaan enää koskaan. Ei koskaan!

Maantielle tullessa hevonen oman halunsa mukaan tahtoi kääntyä
lyhyemmälle taipaleelle kaupunkiin päin, ja teki väkinäistä pojalle,
joka voimainsa perästä koetti sitä kiskoa toisaalle.

Esterin sydän löi, vaan hän tarttui ohjakseen ja veti hevosen turvan
aisan päähän kiinni.

»Lyö nyt ruoskalla!» käski hän poikaa hätäytyneen äänellä.

Hevosen oli pakko totella, ja Lauri Holma jäi selän taakse, sinne kauas
levenevän maanhalkeaman toiselle puolen, jossa oli päivänkoitto. Esteri
nojasi reen selkämystä vasten, kyyristyi turkkeihinsa ja ajoi taas sitä
pitkää pimeää kujaa, jota oli kaupungista ajanut, kohti sydänyötä.

Lumi ilkeästi urisi reenjalaksissa, reki kallisteli ja keikkui kuin vene
aallokossa, kulkunen länkipäissä puuskapäisesti rämähteli ja pyry peitti
kaikki ympärillä.

Kyytipoika jonkun aikaa karjui, nyki suitsista ja huiskutti ruoskaa
hätistellessään hevosta. Sitten hän nukahti kesken kaikkea, heräsi ja
innostui virkatehtäväänsä muistaen että oli varottava hevosta
kääntymästä myllytielle ja sitten siellä lähempänä toista kievaria
Takasalon talvitielle. Mutta uni voitti virka-innon, vaikka koetti sitä
rekilaululla ylläpitää. Ja hän vain ravautti vähäksi aikaa silmiään ja
nykäisi veltosti suitsista, kun hänet riipaistiin uuninpankolta alas
tahi suuri voileipä putosi kädestä tahi kun yritti putoamaan seljästä
viedessään hevosta laitumelle... Isäntä karjaisi: Kas niin, nyt se
kääntyi myllytielle. Enkös minä sitä sanonut! Poikaressu repäisi
silmänsä auki ja alkoi katsella eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle.
Hevonen kulki tyyntä kulkuaan, vaan pojalla ei ollut aavistustakaan
oliko se myllylle menossa vai Takasalolle, vai oliko ollut vielä
kumpaakaan tienhaaraa. Ei näkynyt mitään, josta merkkiä olisi saanut.

»Hyvin on ilma sakea», huusi hän kyydittävälleen kuin tältä jotakin
turvaa ja toivoa saadakseen. »Tuntuu kuin ei koko maailmassa olisi
mitään muuta kuin me kaksi, hevoskoni kolmantena.»

»Niinpä melkein, pieni ystäväni», vastasi Esteri, joka oli alkanut
arvella itsekseen, että kohta pitäisi alkaa tulla kotitalon seudut ja
kysyi: »Tiedätkö sinä Roukiota?»

»Jaa niin Roukiota? Jaa niin kyllä minä en oikein taida sitä tietää»,
sanoi poika. »Onko se lähellä kievaria?»

Esteri selitti.

»Jaa niin järven rannalla!» sanoi poika iloisella äänellä kuultuaan että
Roukio on järven rannalla. »Se taitaa olla lähellä sitä
hevoskilparataa?»

Esteri ei tiennyt hevoskilparadasta mitään.

»On siellä järvellä hevoskilparata», vakuutti poika ja selitti toimessa,
että heidän nuori-isäntä oli saanut kolmannen palkinnon tammallaan,
jolla oli nyt lähtenyt kilpailemaan etelään. Ja tälläkin hevosella oli
nuori-isäntä ruunain kilpailussa siepannut viisimarkkaa pois kuin ei
mitään! Puolellatoista sekunnilla oli ollut riita kymmenenmarkan
palkinnosta. »Kai siitä kilparadalta pääsee Roukioonkin», arveli
varmasti poika lopuksi.

»Voi päästä, mutta mitäs me kilparadan kautta menisimme?» sanoi Esteri.

»Jaa niin kilparadanko kautta? Sen vieritse kulkee talvitie
Takasalolle», selitti poika toimessa.

»Uneksitko sinä?» sanoi Esteri.

Poika pillahti itkemään.

»Tämä taitaakin olla meidän myllytie!»

Esterillä ei ollut enempää tietoa kuin pojallakaan siitä, missä he
olivat. Hän nauroi, että raikui.

»Ei mitään hätää. Mene vällyjen alle ja nuku rauhassa!» käski hän
poikaa, otti ohjakset ja käänsi takaisin.

»So hevonen!»

Hevonen tunsi, että ohjakset olivat nyt eri käsissä, ja pelolla odottaen
pistokkaan vihaisia sivalluksia lautasilleen alkoi ryntäillä puoleen ja
toiseen osoittaen haluavansa panna parhaan taitonsa ja ymmärryksensä.

So hevonen!

Kulkunen lauloi kiihkeästi, lumi luikuvien jalaksien alla ehti vain
natisemaan. Poika vetäytyi rekipeitteen alle ja pian oli olevinaan
lämpöisellä pankolla.

Esteri yhä vain kiiruhti hevosta.

Se pitkä sydänyön kuja oli selän takana ja edessä oli monituulinen
kaupunki.

»Minä olen huomenillalla kaupungissa. Ja minun pitää olla!»

So hevonen!

»Minä tahdon saada sinua rakastaa. Minä tahdon, ja minun täytyy saada
rakastaa. Minä en elä muuten. Minä tulen ja olen orjasi, minä olen mikä
hyvänsä, kun vain saan olla lähelläsi, nähdä sinua ja sanoa sinulle:
rakastan, rakastan, rakastan!»

So hevonen!

»Minä kuristan sinut käsivarsillani ja tukehdutan sinut suudelmillani!»

So hevonen!

»Käyköön miten käy ja menköön miten menee, mutta minä tulen. Minun
elämäni ilman sinua on tyhjyys!»

So hevonen.

»Minä tyydyn yhteen iloiseen ja onnelliseen päivään, yhteen tuntiinkin.
Ja viskaa sitten minut luotasi!»

Pyryn seasta alkoi vilkkua tuli, ja Esteri värisi ja vapisi kuin olisi
jo kaupunki ollut edessä.

Hevonen juoksi pärskyttäen sieraimiaan. Sitten se yhtäkkiä hiljensi
kulkuaan ja pysähtyi hirnua höräyttäen hiljalleen.

Esteri kallistihe katsomaan ja näki hevosen edessä miehen.

»Kuka se on?»

»Esteri--ryökkynä!» kuului vastaus.

»Juho!» huudahti Esteri. »Herran nimessä, missä minä olen?»

Hevonen katsoi taakseen rekeen, että minkänäköinen oikeastaan on se
kiihkeäkätinen ajaja, joka oli keskeyttänyt hänen kulkunsa Takasalolle
entiseen hyvään kotiin ja ruvennut kierrättämään kilparataa kuin hurja
humalainen!

Siksi oli Juhokin kuullessaan kulkusenäänen kiertävän kilparadalla
mökkinsä edustalla.

Esteri värisi että hampaat kalisivat.

»Minulla on kylmä», sanoi hän. »Vie minut mökillesi lämmittelemään.
Menen kotia, kun päivä valkenee.»

»Kotia, kun päivä valkenee», lausui itsekseen Esteri istuessaan Juhon
lämpöisessä tuvassa rätisevän takkatulen ääressä, jonka Juho oli ensi
töikseen virittänyt lähtien sitten toimittamaan hevosen talliin ja pojan
lämpöiseen saunaan maata. »Milloin minulle päivä valkenee? Ja missä on
koti?»

Sen pimeän kujan päässä oli vain pimeäikkunainen talo, aina päivätön ja
ilman kuutamoakin. Ja pimeästä ikkunasta tuijotti haamu, joka sanottiin
olleen hänen äitinsä.

Kaikki on mennyttä. Kaikki!

Juho lohduttaisi: Huomenna paistaa päivä tahi ylihuomenna, viimeistään
viikon päästä.

»Ei paista minulle enää koskaan, sillä se on mahdottomuus.»

Jumala on taivaassa, sanoisi Katri.

»Niin on sinulle, sinä puhdas sielu, joka siellä sievässä kammarissasi
nukut ja näet autuaan kirkkaita unia. Jumala suokoon teille, niinkuin
varmaan suokin aina päivänpaisteen, sillä te olette sen ansainneet.»

Esteri, punasilkkivuorinen vaippansa hartioilla ja säteilevä
hohtokivisormus sormessa istui kuin mierolainen rikkaitten takkatulen
ääressä, kiitollisena että sai sen ääressä lämmitellä.

»Nyt varmaankin maistuu hyvä kahvi, eikö niin?» sanoi Juho sisään
tultuaan ja alkoi itse puuhata kuin paraskin emäntä.

Häntä tuskin Juhoksi tunsikaan. Hän puhui sujuvasti, laski leikkiä ja
nauroi. Hänen leikkinsä oli niin hyvänsuuntaista ja naurunsa niin
sydämellistä, että Esterillä kohosi kurkkuun mieltäkeventäviä
itkuntyönnähdyksiä.

»Saisipa soman sadun», sanoi Juho kun he olivat istahtaneet pöydän
ääreen kahvia juomaan. »Prinsessa mökissä.»

»Sinä puhut niin kovasti, että Katri herää suotta aikojaan!» varoitti
Esteri.

Juho oli pitkän aikaa ääneti. Vihdoin viimein hän sanoi:

»Katrihan on Amerikassa.»

Esteri hytkähti tuolillaan, silmäsi vuoroon Juhoa, vuoroon kammarin
ovea.

»Ollut jo pari vuotta.»

Pitäen aavistustaan mahdottomana Esteri kysyi kuin muun asian vuoksi:

»Onko Kalle vielä forstmestarilla renkinä?»

»Ei.»

»Amerikassa?»

»Niin.»

Esteri ummisti silmänsä ja kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos,
jossa jo päivä alkoi valjeta.

Hempeä Katri, tuo vieno-ääninen olento, jonka katse oli kuin karitsan ja
sydän kuin haavanlehti! Ja Juho, jolle yksikin kyynel Katrin silmissä,
silloin kun tämä oli risainen karjapiika, tuotti tuskaa ja hätää, oli
nyt kuin olisi onni häntä kohdannut. Uh tätä maailmaa! Ei ole mitään
totta eikä mitään kaunista, ei rakkautta ei jaloutta kuin kirjoissa.
Sinä olet voittanut, Alfred Levon! Minä sen sinulle myönnän, kun
tavataan. Myönnän, että ihmiset ovat narreja, jotka pettävät itseään ja
muita, ja suurimpia narreja ovat runoilijat, jotka valehtelevat valituin
sanoin. Ei ole luottamista heihin, ei keneenkään, ei itseensäkään.
Elämässä on niinkuin on markkinoilla: osta, myy ja vaihda, vaan pidä
puolesi. Sinä olit oikeassa, Alfred Levon. Me kohtaamme vielä toisemme.

Esteri naputti sormia pöytään päättävästi ja sitten nousi kävelemään,
ryhti kuin ruhtinattarella.

Hän ei ollut tähän asti pitänyt puoliaan, vaan tästä lähtien.
Markkinoille tekemään joku edullinen kauppa, niin edullinen kuin
suinkin!

»Toinen kuppi!» sanoi Juho laskettuaan kahvia.

Esteri istahti pöydän ääreen, omituinen hymy suupielissä ja kielellä
tulossa kysymys: sinä, Juho, taidat nyt katsella jotakin talontyttöä!
Mutta katsoessaan Juhoa silmiin haihtui koko ajatus mielestä.

Hän oli koko ajan peläten odottanut, että Juho alkaa puhua äidistä, ja
sen vuoksi karttanut katsahtamastakaan Juhoa. Ja hän nyt hämmästyi Juhon
katsetta. Siinä ei ollut sitä arkuutta, joka aina ennen oli Esterissä
herättänyt sääliä, vaan se oli varma, avonainen, järkevä ja melkein
iloinen. Nuo pyöreät, harmajat silmät näyttivät nyt kauniilta.

Aivan kuin itsekseen sanoi Esteri:

»Minä en ymmärrä sitä Katria!»

»Hän rakasti Kallea», sanoi Juho niin tyynesti ja sävyisästi, että
Esteri kerrassaan kiihtyi, nousi uudelleen kävelemään.

»Ja sinä katselit sitä ja hymyilit!» sanoi hän kuin suutuksissaan
Juholle.

»Taisinpa pahoin vääristää», sanoi Juho. »Ainakin mieleni oli kierossa,
hyvin kierossa.»

»Vaikea uskoa!»

»Minä kirjoitin teille erään kerran, vaan tuli vastauksenne, ettette
ollut saanut kirjeestäni selvää. Arvellen, että asiani oli joku
salaisuus Katrille, kehoititte minua kirjoituttamaan jollakin muulla
henkilöllä!» Juho hymyili ja jatkoi: »Kirjoituttaamaan jollakin muulla
henkilöllä, että surmaan Katrin ja Kallen ja itseni ja pyydän ettette
tuomitsisi minua!»

Esteri istahti ja tuijotti Juhoon.

»Herra siunaa! Ja minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistään,
silloin kesällä, kun olin kotona.»

»Silloin oli asian tila toinen», sanoi Juho. Paremmat tunteet olivat
hiukan voiton puolella ja minä toivoin voivani pelastaa Katrin. Olin
hartaasti teitä odottanut kotia tulevaksi saadakseni neuvon apua, mutta
te ette ymmärtänytkään sotkuista puhettani.»

Esteri katsoi Juhoon kysyvästi, ja aivan kuin nyt vasta olisi sen
huomannut, sanoi hämmästyneenä:

»Mutta nythän sinä puhut aivan selvästi!»

Juho nyökäytti päällään kammariin, ja ennenkuin hän ehti mitään
selittää, sanoi Esteri:

»Sinä et ole yksin!»

»En», vastasi Juho hymyillen iloisesti. »Hänenkin nimensä on Esteri.»

Juho meni kammariin. Hetken perästä hän tuli sieltä käsivarrellaan
keltakiharainen paitaressu, joka puheli juuri unesta heränneen lapsen
omituisella tavalla ja äänellä, mikä on kuin linnun liverrystä. Mutta
vieraan huomattuaan lapsi tarttui kantajaansa kaulasta molemmin käsin ja
piilotti kiharaisen päänsä kuin jänis.

Esteri riemastuneena huudahti:

»Sinun tyttösi, Juho!» Hän pani kaikki keinonsa liikkeelle ja saikin
lapsen viimein houkutelluksi syliinsä. »Herra siunatkoon sinua, kun sinä
olet sievä!»

Lapsi hyväilevän vieraan koreavuorisen vaipan povessa kysyi:

»Oletko sinä se hyvä ja kaunis äiti?»

»En kultaseni, en ole äitisi, vaan minä olen sinun ystäväsi aina, aina,
aina! Minä käyn sinun luonasi usein.» Ja hän itki ja nauroi
hyväillessään lasta.

Juhon kantaessa paitaressunsa takaisin kammariin Esteri säpsähti lapsen
silmiä, jotka näki Juhon olan yli. Kallen silmät!

Juho parkaa!

Esterin oli niin vaikea olla, että hän kiirehti kotia.

Kun hän ensi kerran tämän jälkeen tuli mökille, tapasi hän Juhon
istumassa kammarissa lynkäpäisillään polviaan vasten, katse lattiassa,
eikä hän päätään kohottanut Esterin tullessa. Vanha, vähäkuuloinen
nainen, joka oli Juholla emännöitsijänä, vei Esterin tupaan ja kuiskasi:

»Koettakaa sitä raukkaa lohduttaa, se on tuolla tavoin istunut eilisestä
illasta.»

»Mitä on tapahtunut?»

»Lapsi on varastettu.»

Esteri ryntäsi takaisin kammariin.

»Juho! Minä toimitan lapsen takaisin. Menen nimismiehen luo, ja
sähkösanoma lähimmästä konttorista Hankoon!»

»Ei», sanoi Juho. »Minulla ei ole oikeutta siihen.»

»Totta kai!»

»Lapsi on Kallen.»

Esteri ällistyi. Mutta hetkisen äänettömyyden perästä hän huudahti:

»Ja kuitenkin niin rakastit!»

»En ole niin jalo kuin luulette», sanoi Juho.

Hän nousi, veti kammarin oven kiinni ja istahti ikkunan ääreen, josta
katseli ulos. Pitkän äänettömyyden perästä hän sanoi:

»Minä ensin vihasin. Oli paljon vaikeampi estää kättäni kuristamasta
lasta kuin sitä ennen iskemästä puukkoani Katrin ja Kallen rintaan ja
surmaamasta itseäni.»

»Hyvä Jumala!» kuiskasi Esteri.

»Houkutus oli suuri», puheli Juho, »ajatellessani että yhdellä
kourauksella saisin kostetuksi heidät, sillä paitsi sitä, että
menettäisivät lapsen, täytyisi heidän tuta osallisuutta minun
rikokseeni, ja se painaisi heitä elämäniän.»

»Mikä sinut pelasti, mies raukka?» kysyi Esteri hädän äänellä.

»Se mikä ennenkin: työ. Minä erosin talosta, kun sitä oli siellä vähän,
ja rupesin raatamaan tässä mökilläni niin, että ihmiset sanoivat minua
hulluksi. Minä usein illoin väsymyksestä nukahdin pöydän ääreen
leipäpala suuhun ja milloin mihinkin. Sunnuntait istuin ja kirjoittelin
mieleni kuohuja, luin ne sitten ja näin järjettömyyteni. Niin pääsin
taas vähitellen tasapainoon. Ja sitten alkoi näkyä päivänkoiton reunaa:
uskoi, että Kalle, josta oli tullut uskovainen, ja Katri, joka oli
alkanut taas käydä seuroissa, katuvat ja tunnustavat anteeksi pyytäen ja
koettaen sovittaa tekonsa.»

»Mutta karkasivatkin!» sanoi Esteri.

»He varmaan pelkäsivät minun tekevän hirmutöitä kuultuani asiat, joita
he eivät luulleet minun aavistavankaan», selitti Juho. »Ja kun he
tunsivat rakastavansa toisiaan eroamattomasti, niin ei heillä ollut
muuta keinoa.»

»Mutta jättivät oman lapsensa!»

»Lapsi oli silloin sairas.»

»Eikö Katri kirjoittanut!»

»Ei, vaan nyt varmaankin kirjoittaa, kun saa lapsensa. Ja ylistää
jalouttani.»

»Syystäkin», vakuutti Esteri, kun Juho näytti vaivautuneelta.

»Sitten olisi ollut syytä, jos olisin luovuttanut heille lapsen
vapaaehtoisesti. Mutta siihen en olisi päässyt ikinä. Tiesin että Katri
ei saa tunnon rauhaa, ennenkuin saa tehdyksi tunnustuksensa minulle ja
pyydetyksi anteeksi, ja sitä hän ei uskalla tehdä, ennenkuin saa
lapsensa pois. Tämä tieto vaivasi minua kuin painajainen. Mutta lapsi
oli kietonut kätensä lujasti minun kaulaani, minä käteni vielä lujemmin
hänen ympärilleen. Minusta tuntui mahdottomalta erota siitä. Olihan
sillä Katrin tukka, suu, hymy, nauru ja ääni. Ettekö huomannut? Ja minä
olin vihannut lasta, minä tahdoin sen saada sovitetuksi. Olin uhannut
katkaista sen elämän, minä tahdoin saada hänelle jakaa elämän iloa. Minä
aioin kouluttaa häntä. Ja selitin itselleni, että minulla on oikeus
pitää hänet. En ollut sanallakaan, en pienimmälläkään teolla osoittanut
Katrille epäileväni häntä mistään, enkä sitä että olin huomannut lapsen
vieraaksi. Minun vallassani oli muka ollut kaikkien heidän henkensä ja
kunniansa. Ja lapsi oli jätetty minulle. Oli jätetty minulle sairaana,
minä olin hakenut lääkärin ja niin pelastanut hänet henkiin. Ja minun
nimellänihän lapsi on kirkonkirjoissa ja ihmisten tiedossa. Mutta
kuitenkin minä pelkäsin aina, kun Katrin isä kävi täällä, että hän tulee
vaatimaan lasta, ja kaikkia ihmisiä, että he sanovat: sinullahan on
Kallen lapsi.»

Juho oli jonkun aikaa ääneti katsoen Esteriin.

»Minä ilahduin silloin yöllä teidän äkkiarvaamattomasta tulostanne. Olin
varma, että saan teistä puoltajan itselleni. Te ihastuneena huudahditte
sinun tyttösi, Juho. Ja minun iloni oli mennyttä. Odotin joka
silmänräpäys, että sanotte: eihän tämä ole sinun! Ja että te asian
oikein kuultuanne huudatte vääryydeksi kiduttaa Katria jokahetkisessä
pelontuskassa ja omantunnonvaivoissa. Minä pidin teitä vaarallisempana
kaikista, mietiskellen miten saisin teidät estetyksi enää tapaamasta
lasta, jonka luona olitte aikonut käydä usein.»

Esteri istui äänettömänä, tietämättä mitä sanoa, ja seurasi säälin
katseella Juhoa, joka nousi ja kulki huoneessa sinne tänne kuin jotakin
toimien, vaan ei tehnyt muuta kuin otti käteensä minkä esineen
milloinkin, katseli sitä vähän aikaa ja laski taas entiselle paikalleen.
Yhtäkkiä Juho naurahti omituisesti ja sanoi:

»Minun tekee mieleni juoda itseni humalaan!»

Esteri hämmästyi.

»Minä kun olen nyt aivan yksin maailmassa eikä ole kenestäkään huolta»,
jatkoi Juho. »Nyt voin pitää iloa, tanssia, rallattaa ja ryypätä.»

»Sinä, Juho, lasket nyt rumaa leikkiä», sanoi Esteri.

»Niin voisi luulla. Mutta totta puhuen kiusaus on niin suuri, että
itsekin ihmettelen. Minä en tiedä oikeastaan onko mieleni iloinen vai
surullinen ja mitä tahdon. Mutta kai se tästä joksikin muuttuu», arveli
Juho, meni tupaan, otti kirveensä, jota alkoi hioa, ja sanoi: »Pane
kuuma puuro päälle, määräsi entinenkin lääkäri, olipa tauti mikä
tahansa. Niin minäkin itselleni: Tee työtä, Juho.»

Ja mökin pihalla suuri honka alkoi Juhon kirveen iskuista helein äänin
soida, kun Esteri lähti kotia.




XVI


Esteri pukeutui yksinkertaisesti ja teki palvelijain töitä halveksimatta
edes navettaa.

Forstmestarinna oli vavistuksella odottanut forstmestaria matkoilta ja
itkenyt Esterille tekoaan, että hän oli estänyt noudattamasta
forstmestarin toivoa ja tahtoa. Esteri oli antanut hänelle täydellisen
päästön kaikesta, vakuuttaen panevansa vain omalle tililleen elämänsä
kaikkineen alusta loppuun asti ja kestävänsä myrskyn, jota
forstmestarinna pelkäsi. Forstmestari tuli kotia, vaan myrsky ei
noussutkaan. Mutta se ei rauhoittanut forstmestarinnan mieltä. Myrsky on
oleva sitä ankarampi, pelkäsi hän, kun forstmestari oli tyyni eikä
puhunut hänelle sanaakaan Esteristä.

Myrsky puhkesi, kauheampi myrsky kuin forstmestarinna oli osannut
peljätäkään. Ja se puhkesi aivan aavistamatta eräänä päivänä, kun
forstmestari oli tavallista paremmalla tuulella.

Oli vieraana neiti Vange, pauvre honteuse, kainomielinen säätyläisköyhä,
jonka elämäntehtävä oli vierailla päivänsä vuoroon kussakin pitäjän
säätyläistalossa, virkata pitsiä ja ylistää Jumalaa. Hän alkoi puhella
Esteristä, kun forstmestarikin tuli ruokasaliin edeltä
päivälliskahville.

»Sehän on hämmästyttävä muutos, mikä on tapahtunut Esterissä», sanoi
hän. »Loistavasta salonkinaisesta, niinkuin kuuluu olleen kaupungissa,
yksinkertaiseksi talonpoikaistytöksi puvussaan ja halvaksi piiaksi
töissään. Ja niin äkkiä tällainen muutos!»

Forstmestarinnaa pelotti, että kahvikupit hänen käsissään kalisivat, ja
hän koetti lieventää asiaa, vakuuttamalla että kyllä Esteri siitä vielä
tasaantuu, kun herätyksen huumaus menee ohi.

»Mitä uskoa Esteri on?» kysyi neiti Vange.

Forstmestarinna ei sitä tiennyt, sillä Esteri ei ollut hänelle mitään
siitä puhunut eikä hän ollut kysynyt.

»Mutta ei vettä vinttaamalla ja navettaa luomalla tulla autuaaksi»,
sanoi neiti Vange.

Forstmestari purskahti nauramaan ja sanoi:

»Vaan ainoastaan pitsiä virkkaamalla!»

Neiti Vange suuttui, että punastui. Mutta sitten hän alkoi hymyillä ja
hymyili kauan ja sitten sanoi:

»Juhohan, teidän entinen renkinne, on ostanut talon. Ei olisi uskonut,
että hän on niin varakas.»

Forstmestarinna ilahtuen, että keskustelu näin kääntyi toiseen asiaan,
alkoi puhua pulpatella selittäen, että forstmestari oli kehottanut Juhoa
ostamaan ja tarjonnut apua. Mutta kesken kaiken forstmestarin kämmen
paukahti aivan yhtäkkiä pöytään niin, että neiti Vange ja
forstmestarinna hypähtivät säikähdyksissään.

»Esiin kaikki, mitä teillä, neiti Vange, on mielessänne», jyrisi
forstmestarin ääni. »Mutkittelematta ja kursailematta!»

Eikä auttanut neiti Vangen herranen-aika, eivätkä vakuutukset Jumalan
tietävän, ettei hän ollut Esteristä ajatellut mitään pahaa. Kuin
henkensä pelastukseksi täytyi hänen kertoa itkien se, mikä oli hänen
mieltään kutkuttanut niin, että oli oikein paha ollut, kun ei ollut
tiennyt, miten hän kaikki saisi esille. Ja hän vannoi kaikkea valheeksi
uskoneensa ja sanoneensakin. Lapsikin sen ymmärtää, oli hän sanonut
kaikille, että mikä pakko on Esterin turvautua ja forstmestarin tyytyä
Juhoon! Eemeli Rautiaiselle vain joku pikku virka, niin sillä hyvä. Ja
paljonkos se maksaa matka Ruotsiin!

Forstmestarinna istui kalmankalpeana ja silmät kuin olisi kaikki
ymmärrys häneltä paennut. Forstmestari hymyili ja sanoi:

»Haeta Esteri tänne.»

Neiti Vange muisti, että lääkäri oli määrännyt hänelle, että hänen pitää
kävellä joka päivä muutamia tunteja. Välttämättömästi joka päivä kello
11-1. Nyt kello oli 11 ja 5 minuuttia jo yli! Hän keräsi tavaransa ja
lähti.

»Minulla on sinulle puhuttavaa», forstmestari Esterin tultua.

He eivät olleet tähän asti vielä sanaa vaihtaneet. Ensi kerran
tavatessaankin olivat äänettöminä toisiaan tervehtineet, kätellen vain
ja karttaen toistensa katsetta. Sitten olivat he aina toistensa ohi
kulkeneet, niin että harvoin olivat ruokapöytäänkään yhtä aikaa
sattuneet. Esteri oli kuitenkin ollut huomaavinaan suopeutta
forstmestarin äänettömyydessä ja jonkun muutoksen tapahtuneen hänessä,
vaan nyt äkillisen käskyn saatuaan tulla forstmestarin puheille oli
Esteri lähtenyt varmassa uskossa, että edessä nyt on se entinen
forstmestari ja raivoisa myrsky.

Kun hän astui sisään, olikin siellä se kesäyön ukko, joka seisoi kuin
syliinsä sulkeakseen hänet.

Forstmestari istahti ja oli kauan ääneti.

»Suurin ylpeytemme», sanoi hän viimein, »on oma tietomme, ettei meillä
ole syytä painaa päätämme alas».

Esteri punastui, korvansa rupesivat suhisemaan, hänen katseensa ei
kestänyt isän katsetta, vaan alkoi epävarmasti harhailla.

»Paras puolustuksemme on rehellinen katse», innostui forstmestari, aivan
kuin jonkun uuden opin olisi huomannut.

Isän lempeä ääni viilsi Esterin sydäntä, hän vuoroon punastui ja vuoroon
kalpeni, ja hän tunsi päänsä väkisinkin painuvan alas.

Hyvä Jumala! Hän ei ollut enää se sama lapsi, joka oli istunut kesäyön
ukon sylissä äidin kuvan hymyillessä heille.

»Ovat nostaneet ilkeän juorun», sanoi forstmestari.

Samantekevä olisi Esteristä ollut juoru ja juorut, vaikka kuin ilkeitä
sitten olisivat olleetkin.

»Esteri, minkä vuoksi painoit pääsi alas?»

Esteri yritti kohottamaan päätään, vaan se painui takaisin. Katseensa
asui lattiassa, mutta silmissään hän näki kesäyönukon, joka häntä katsoi
pitkään.

»Esteri, Jumalan nimessä!» kuului sen ukon ääni, »Onko se totta?»

Syntyi äänettömyys, joka tuntui iankaikkisuuden pituiselta. Forstmestari
hypähti seisomaan.

»Esteri, katso minuun!»

Kun hän ei saanut Esterin katsetta, sanoi hän kuin vannottaen:

»Äitisi nimessä, katso minuun!»

Esteriä värisytti.

Forstmestari vaipui tuolilleen.

»Onneton!»

Hetkisen kuluttua näki Esteri forstmestarin käden ojennettuna ja sormen
tähtäävän hänen sydämeensä.

»Minä sinut kiroon!»

Forstmestarinna, joka oli istunut kokoon luhistuneena kuin odottaen
katon putoavan, meni ja painoi kätensä forstmestarin suulle, ja kun tämä
vihaisesti tempasi sen pois ja tyrkkäsi hänet luotaan, juoksi hän
Esterin luo ja painoi kätensä lujasti Esterin korville.

»Minä kiroon sinut omasta puolestani ja hänen puolestaan, joka sinut
synnytti!»

Forstmestarinna lankesi lattialle polvilleen ja liitti kätensä ristiin:

»Laupias, pitkämielinen Jumala, meidän isämme, ole meille armollinen,
elä tuomitse meitä syntiemme mukaan, opeta rakkautta meille, jotka
olemme rakkaudessa heikkoja...»

»Juuri sen vuoksi, että minä olen häntä rakastanut, on minulla oikeus
hänet kirota!» huusi forstmestari keskeyttäen forstmestarinnan
rukouksen.

Esteri syöksyi saliin ja riensi juosten forstmestarin työhuoneen ovelle,
vaan pysähtyi äkkiä ja nojausi ovenpieltä vasten kalmankalpeana ja
silmät ummessa. Hän ei ollut rohjennut tähän asti astua äidin kuvan
eteen. Tuntui nyt että se olisi kuitenkin ollut helpompi milloin
muulloin tahansa kuin nyt.

Mutta hänen täytyy, hänen täytyy!

Kuin vasten tahtoaan hän sysäsi oven auki ja kädet kasvoilla ryntäsi
kammariin.

»Äiti! Sinä et kiroaisi, vaikka rikokseni olisi kuinka suuri hyvänsä!
Sinä itkisit, vaan et kiroaisi! Sinä itkisit kauniit silmäsi sokeiksi,
vaan huulillasi olisi anteeksi-antamuksen hymy!»

Kun Esteri kohotti aran katseensa seinälle, olikin se tyhjä, eikä äidin
kuvaa näkynyt missään.

Hän tapasi itsensä hautuumaalla.

Ainoastaan parille äsken tehdylle haudalle oli syvälle lumeen
polkeutunut tienura. Hän lähti kahlomaan äidin haudalle päin
tuulenajamien kinosharjanteiden poikki. Mahdotonta, aivan mahdotonta oli
hänen päästä sinne, huomasi hän uupuneena noustuaan hangesta muutamalle
hautapenkereelle, mistä näki kaukana äidin hautakummun, jonka aitauksen
nurkassa kasvavan koivun huurteisilla oksilla välkkyi tähtiä puhtaan
sinistä taivasta vasten. Hän kuitenkin vielä yritti, vaan päästyään
jonkun matkan hän yhtäkkiä humahti kuin pohjattomaan lumihautaan, jossa
ei jalka vastinetta tavannut.

»Turhaa onkin! Sinä, äiti olet siellä, missä on rauha, riemu ja kirkkaus
ja missä sinulla ei ole valtaa eikä tahtoa kastaa sormenpäätäsi veteen,
lieventääksesi niidenkään tuskia, joita olet rakastanut.»

Hän yritti kääntymään takaisin, vaan hän oli kuin kahleissa, ettei
päässyt minnekään päin. Minkä ponnisteli, sen vain hautansa syveni ja
lopulta hän raukesi siihen voimattomana. Melkein käden yltämän päässä
hänestä oli muuan hautaristi, jota kohden hän oli koettanut pyrkiä,
saadakseen siitä kiinni. Se oli vähän kumarruksissa häneen päin, kuin
olisi tahtonut puolestaan auttaa häntä minkä voi. Ja se ilmoitti:

»Dässä lebbä Susanna Bulginen ynnä bieni dydäreensä.»

»Olisit äiti, sinäkin, ottanut minut mukaasi. Olisit suudellut minua
yhden kerran, kauan, hyvin kauan. Mutta sinä pelkäsit, että Jumala sen
sinulle synniksi lukee ja riistää sinulta sen riemun, jota nyt nautit.»

Hän painoi silmänsä kiinni.

»Ei, ei niin. Sinä rakastit minua enemmän kuin itseäsi. Niin on täytynyt
olla. Minua olet ajatellut viimeiseen hengenvetoosi saakka, olet
iloinnut minun elämästäni, minun, joka sinulta riisti elämän.»

Tuuli, joka juoksutti lunta hänen päälleen, siveli kylmäkiskoisesti
hänen kasvojaan ja värisytti häntä. Hän kyyristyi kokoon ja painautui
lujemmin hankea vasten.

»Sinä annoit minulle elämän, jo ennalta rukouksissa tasoittaen
elämänpolkuni, ja toiveissasi kylväen sen kukkasilla. Ja minä olen
saanut nauttia elämän suloa, jota olin janonnut. Minä tahdon elää vielä.
Elämä on ihanaa... Minä olen särkenyt onneni, joka minulla oli
käsissäni, mutta minulla on vielä sen sirpaleita. Sinä, Lauri, rakastat
minua, niinkuin olet rakastanut ennenkin ja enemmän. Sinä ajattelet
minua, sinä näet minut, sinä kuulet minun puhuvan, sinä tapaat itsesi
minun seurastani, niinkuin minäkin sinun. Minä tahdon elää.»

Hän avasi silmänsä, mutta ne painuivat kiinni eikä hän saanut kättään
liikutetuksi.

»Minä tahdon elää.»

Hän repäisi silmänsä auki säikähtyneenä.

»Kuka nauraa?»

Harakka se nauroi.

Esteri rynnistihe. Hän ponnisteli kuin hukkuva pyrkiessään hautaristiä
kohden, vähän väliä koettaen tavoittaa sitä kädellään, vaan turhaan.
Paljonkaan ei puuttunut, mutta tuntui kuin ei hänellä jalkoja olisikaan.
Hän raukesi siihen kerrassaan.

»Tässä olen. Sinulla, Jumala, on tiedossasi kaikki ja tinkimätön
tuomiosi on valmis.»

Hän otti huivin päästään kääriäkseen niin, että silmät olisivat suojatut
harakalta, joka räkättäen lenteli puusta puuhun hänen ympärillään. Vaan
huiskauttaessaan huivista lumen pois, tarttui sen kulma johonkin sälöön
ristissä. Hän kiskaisi huivinsa irti, pani mutkalle ja kurkotti
pujottaen mutkan ristin päähän. Vähimmälläkin vetämisellä risti
kallistui. Ja kun hän pääsi siihen käsin kiinni, kaatui se hänen eteensä
sillaksi. Hän heittäytyi ristiä vasten ja itki:

»Hyvä Jumala, kun annoit elämäni jatkua, niin auta minua, ohjaa ja neuvo
aina hyvään.»

Päästyään entisille jäljilleen hän kahloi syvässä lumessa kuin uusilla
voimilla. Mutta kovalle maantielle tultuaan hän ei tahtonut osata
kävellä. Jalkansa hervahtelivat, kohmettuneet pieksukengät liukastivat,
että joka toinen askel petti, ja lumisokkareihin jäätyneet helmat
pieksivät jalkoja. Hän koetti kiirehtiä, aivan kuin olisi ollut johonkin
polttava hoppu.

Anna-Mari, kyökkipiika, oli jäänyt mieli kovin mustana itkemään
navettaan heinäkokoon hautautuneena. Tämä oli sinä kesänä, kun Esteri
oli kotona, tullut taloon karjakkotytöksi. Nuori kaunis tyttö, isästä ja
äidistä ei tietoa koskaan ollutkaan, vaan yhtä iloinen kuin yksinäinen.
Laulaen oli työnsä tehnyt ja nauraen resujaan paikannut. Kun hän illoin
lehmiä hakiessaan oli huutaa huikahuttanut, oli sitä kuunneltu niinkuin
kuunnellaan keväisen käen kukuntaa. Nyt hän oli kyökkipiikana, pukuja
luhdin seinä täynnä, sanottiin neitsyeksi ja häntä kosi muuan talokkaan
poika. Hän oli ollut vihainen Esterille ja karkottanut hänet kyökistä
kieltäen ryhtymästä mihinkään, joka kuului kyökkipiian alalle. Mutta
tänään hän oli pihalla yhtäkkiä tarttunut Esterin kainaloon ja nauraen
sanonut: »Siitä on kauan kuin minä olen ollut navetassa.» Siellä oli hän
langennut polvilleen Esterin eteen: Hyvä, hurskas neiti, oli hän alkanut
itkeä. Ja hän oli tunnustanut onnettomuutensa, syntinsä ja häpeänsä,
jonka tähän asti oli saanut salatuksi kaikilta ja tahtonut salata
ainaiseksi, hinnalla millä hyvänsä, saadakseen talonpojan kostaakseen
Jaskalle, nimismiehen rengille, joka nyt oli mennyt kihloihin ja pian
vihittiin. Esteri ei ollut ehtinyt sanoa mitään, kun tultiin häntä
hakemaan forstmestarin luo. Hän ei ollut oikeastaan osannutkaan mitään
sanoa, ei ainakaan lohduttavaa. Mutta nyt hän osaa ja tietää neuvoa:
nöyrry. Se on yksinkertainen neuvo, vaan varma ja suloinen!

Esterin matka edistyi hitaasti. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän ei
jaksa kävellä kotia asti. Hänen pian täytyikin istua tienviereen
levähtämään, ja hän toivoi että sattuisi tulemaan joku hevosella ajaja.
Mutta ei kuulunut eikä näkynyt ketään. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi
tienmutkan takaa joku vastaan tuleva jalankulkija, joka näytti olevan
herrasmies. Huomion välttämiseksi Esteri päätti nousta kävelemään. Mutta
ainoastaan suurella vaivalla pääsi hän jaloilleen. Ne olivat kuin
lyijystä. Hänen oli vielä vaikeampi kävellä kuin ennen levähtämistään ja
hän tunsi ettei hän jaksa lähimpään taloonkaan asti saadakseen sieltä
hevosen. Hän päätti pyytää apua vastaan tulevalta herrasmieheltä. Ei
auttanut muu, sen hän tunsi. Ja avun tiedossa hänen voimansa
herpoutuivat niin, että hän ei jaksanut enää kävellä, vaan aikoi
istahtaa uudelleen tienviereen pyytäen herraa toimittamaan hänelle
hevosta. Samassa hän kuuli vihaisia huutoja ja ärjymistä takaansa.
Vilkaistessaan olkansa yli, hän näki ihan selkänsä takaa korskuvan
hevosen kuin minkähän hirviön, turpa rintaan vedettynä, suu auki ja
suuret sieraimet hohtaen hehkuvan punaisina.

»Etkö sinä kuule, akka, tuhma, perkele!»

Äänestä ja murteellisesta ääntämistavasta Esteri tunsi huutajan
nimismieheksi, ja hän oli kahden vaiheella, väistyykö hän vai ei. Hän
kuitenkin astui tiepuoleen ja sai nimismieheltä vielä kirouksen ja
piiskalla pienen napsauksen Jaskalta, joka istui herransa takana
pienellä ratsuistuimella. Hän kuuli sitten heidän mainitsevan häntä.
Eivätkä pysäyttäneet pyytääkseen anteeksi! Esteri luuli, että
herrasmies, joka kaiketikin oli kuullut ja nähnyt kaiken tämän, estää
nimismiestä ajamasta edelleen. Mutta herrasmies loikkasi syrjään niin
kauas tieltä, että suistui hankeen makuulleen, ja hän sai siihen
muutamia vingahtelevia iskuja Jaskan pistokkaasta. Lähemmäksi päästyään
huomasi Esteri, ettei se ollutkaan herra, vaan köyhä raukka, joka oli
saanut vanhat herrasvaatteet. Ja häntä suututti, että hän sittenkin oli
astunut syrjään.

Mies oikaisihe. Se olikin Eemeli Rautiainen.

»Ja te ryömitte nimismiestä syrjään kuin orja, ja otitte hänen renkinsä
piiskan-iskut vastaan kuin nöyrä koira!» huudahti Esteri halveksuen.

Rautiainen oikaisihe ja katsoi pitkään Esteriä, sitten nosti
juhlallisesti hattuaan ja seisoi paljastetuin päin ryhdiltään kuin
ylhäinen herra, vaan puvultaan kuin variksenpelätin. Kaulus oli
keltaisenlikainen, rusetti kulunut ja nuutunut, paltto napiton ja
nukkavieru, hattu rypistynyt ja siitä riippui rikkonainen vuori, kun hän
sitä piti sivulle ojelletussa kädessään.

»Neiti Esteri», lausui Rautiainen ja jatkoi sitten juhlallisesti:
»Suvaitkaa minulle lupa tulla luoksenne edeskantamaan sydämeni tunteet.
Määrätkää aika ja puku.»

Esteri punastui. Hänen verensä kuohahtivat, että hänen teki mieli
sivaltaa Rautiaista korvalle. Mutta sitten oli häneltä purskahtaa itku.

Mikä oikeus ja mitä syytä on ihmisillä polkea hänet jalkoihinsa? Kuinka
syvälle hänen täytyy nöyrtyä?

Hän lähti astumaan kiireesti. Tietämättään hän juoksikin. Kun hän
viimein pysähtyi kävelemään, tunsi hän niin väsyneeksi itsensä, että
luuli kuolevansa siihen paikkaan. Edestäpäin kuului kulkusen ääni ja hän
koetti pinnistää voimansa elääkseen siihen saakka kun hevonen lähelle
saapuisi, mutta maa alkoi pyöriä hänen silmissään, hän kaatui, ja
peläten hevosen polkevan hänet jalkoihinsa vyöryi hän tiepuoleen.

»Joudu, Lauri...»

Forstmestarinna huomattuaan Esterin kadonneen, ettei löytänyt häntä
mistään, oli säikähtänyt peläten pahinta. Päästyään sen verran hänen
jäljilleen, että tiesi Esterin lähteneen maantielle päin, oli hän
arvannut hänen lähteneen hautuumaalle. Saamatta sittenkään rauhaa hän,
varoen kaikkea hälyä, teki asiaa kirkonkylälle, kauppiaaseen.

»Mennessäsi käy sanomassa Esterille, että hän varokoon ettemme kohtaa
toisiamme», antoi forstmestari määräyksen forstmestarinnalle tämän
lähtiessä. Ja forstmestari pakeni työhuoneeseensa.

Nyt vasta hän tunsi oikein ja näki, miten hän oli tullut petetyksi,
julmasti ja sydämettömästi petetyksi.

Forstmestarin oli vallannut lapsellisen riemastus, kun hän juuri
matkoilta tultuaan oli kuullut Esterin saapuneen kotia. Hänen muistoonsa
oli johtunut unohtumaton päivä, jolloin Esteri tätä ennen oli kotia
palannut. Siinä kun Esteri silloin oli pihaan ajanut, oli
forstmestarista tuntunut kuin olisi ilmassa ollut nuoruudenaikainen
tuoksu ja päivänpaisteessa muinainen hohde. Esterin suudelmat olivat
jääneet tuntumaan hänen huulilleen, ja hänen äänensä oli ollut
muistorikas sävel, jota hän ei ollut kuullut kuin kauan, hyvin kauan
sitten, jolloin elämä oli unelmia. Ja tätä muistellessa oli
forstmestarista tuntunut surullisemmalta kuin koskaan ennen
erehdyksensä, että hän oli silloin väkivallalla tahtonut anastaa
Esterin sydämen, joka oli ollut hänelle vieras, koettaa kukistaa hänen
innostuksensa ja ruhjoa hänen ihanteensa. Hän oli tahtonut hävittää
Esteristä kaiken sen, jonka kautta Esteri oli kohonnut muiden
yläpuolelle, ja niin paljon yläpuolelle! Tätä Esteriä forstmestari oli
odottanut syli ja sydän avoinna, Esteriä semmoisenaan, jonka hän oli
karkoittanut luotaan kuuntelemalla sydämensä hiljaista ääntä, jota
seuratessaan hän, sitten Esterin kotoa lähdettyä, oli vähitellen saanut
uuden elämän ja tuoreen elämänhalun, nähden toisessa valossa kotinsa,
virkatoimensa, ympäristönsä ja luonnon. Mutta se ei ollutkaan se Esteri,
se nuoruuden virkeä, tuoksuinen tuuli, vaan pyhiinvaeltaja!
Forstmestarille oli uskonnollinen tunne-elämä ollut aina outo, hämärä
maailma. Esteri oli tuntunut olevan hänestä kauempana kuin koskaan
ennen. Mutta kun hän joutui Esterin toverina panettelun alaiseksi,
täytti hänen sydämensä omituinen yhteyden tunne. He voivat hymyillen
sanoa toisilleen: sellaista ne meistä puhuvat, sinusta ja minusta! Ja
kun Esteri oli astunut hänen eteensä, ei hän ollut tahtonut saada irti
katsettaan yksinkertaisesti puetusta tytöstä, joka oli hyljännyt
loiston, kaiken ulkonaisen kunnian ja arvon, ja astunut avojaloin
kiviselle tielle. Forstmestari oli tuntenut uutta viehätystä, mikä oli
alkanut kiehtoa hänen mieltään salaperäisen voiman tavoin.

Sitä suurempi oli nyt hänen raivonsa, ja se kasvoi sen mukaan, kuta
enemmän hän tätä ajatteli.

Hän ei ollut saanut tarpeeksi sanotuksi Esterille!

Hän lähti vinttikammariin. Avain oli poissa ovelta. Hän koputti. Ei
vastausta. Ei toisellakaan kovemmalla kerralla. Hän potkaisi, että oven
alimmainen puoli paukahtaen puhkesi ja kahtena lautana kolisten lensi
sisään. Itse hän sukelsi aukosta kolmantena. Mutta tapaamatta Esteriä
hän lähti kammarista ja paiskasi oven selälleen että se kirposi
saranoiltaan ja rymähti lattiaan.

Häntä hävetti, vaan sitten alas tultuaan hänestä se oli kuin olla
pitikin. Ei kodin suojaa ja lämmintä sille, joka kotinsa häpäisee!

Kun Esteri tuli vinttiin ja näki kammarinsa oven särjetyksi ja
reväistyksi paikoiltaan, hän puristi kätensä nyrkkiin.

»No hyvää päivää, järki! Kuljetaan nyt yhdessä. Lähdemme heti
taipaleelle, kaupunkiin. Kuinka paljon luulet tarvittavan siihen, että
maailman selkä taipuu! Ja että forstmestari minun tullessani kotia tulee
pihalle asti vastaan, aukaisee ovet ja sanoo: Tervetuloa! Siihen riittää
yllinkyllin luutnantti! Aivan varmaan. Mutta kun kerran otetaan, niin
otetaan täyskapteeni! Eikö niin?»

Hän vaihtoi kuivan puvun päälleen ja tunsi itsensä kykeneväksi lähtemään
taipaleelle vielä tänä päivänä.

Mutta Anna-Mari raukka, jonka asiat olivat pahemmin?

Esteri istahti pöydän ääreen lynkäpäisilleen.

Hän oli aikonut antaa Anna-Marille yksinkertaisen, varman ja suloisen
neuvon. Mutta se ei olekaan niin yksinkertainen eikä suloinen. Se on
raskas taakka, nöyryys. Se on kivikontti selässä. Sen kantamiseen
tarvitaan suuret voimat. Ja kuta enemmän nöyrryt, sitä enemmän ihmiset
sinua lyövät ja lopuksi ristiinnaulitsevat, vaikka olisit puhdas kuin
lumi.

Pöydällä oli kirjelippu Anna-Marilta.

»Hyvä Jumala!» huudahti Esteri. »Niinkö piti päättyä sinun päiväsi?»

Hän heittäytyi sänkyynsä raukeana, että silmät heti painuivat umpeen.

Mikä on tiima elämä? Se on sadantuhannen hevosvoimainen herra Store,
hitaasti liikkuva hirviö, hyvin hitaasti, ettei ketään pelota omasta
puolestaan, ennenkuin näkee hirviön katseen suunnattuna omaan itseensä.
Ja onneton koettaa paeta, juoksee sinne ja tänne ja luulee jo
eksyttäneensä herra Storen, kun se yhtäkkiä onkin ihan edessä ja astuu
kohti kiiruhtamatta, vaan varmasti. Onneton ehtii vielä pakoon ja yhä
uudelleenkin ja on unohuttanut koko vaaran, iloitsee, riemuitsee,
tanssii ja laulaa niin kuin muutkin. Mutta samassa hän tuntee kätensä
herra Storen rautakourassa ja sen käsivarsi, pettämättömällä
rataslaitoksella käypä käsivarsi, alkaa kääriytyä onnettoman vartalon
ympäri, hitaasti, hyvin hitaasti. Ja onneton alkaa tuta, kun herra
Store puristaa häntä vasten rintaansa lujemmin ja lujemmin, ja onneton
tuntee kasvoillaan herra Storen kuuraiset henkäykset ja näkee hänen
lähentävän teräksiset huulensa, jotka tarttuvat kiinni kuin rauta
pakkasessa... Eikä voi hengittää...




XVII


Kun Esteri heräsi, oli jo ilta. Hänet oli peitetty, vaan huoneesta oli
viety kaikki huonekalut ja tavarat. Oli vain sänky, jossa hän makasi, ja
yksi tuoli sytytetyn lampun alustana.

Hänestä tuntui olonsa hyvälle ja mielensä keveältä. Hän oli kerran
kuvitellen esittänyt täti Smarinille, että täti ostaisi jostakin maalta
pienen mökin, jonne asettuisivat yhdessä. Täti olisi heti ollut
suostuvainen.

»Nyt me, täti, sen toteutamme! Pidämme yhdessä koulua jonkun talon
pirtissä, pienille ja suurille. Ja minä sen lisäksi hoidan piian
tehtävät. Ja oma lehmä meillä olla pitää!»

Esteri nauroi kirkkaasti.

»Laurille lähetän leipäjuustoa ja ohrarieskaa, hänen herkkujaan!»

Hän yritti nousemaan, vaan ei päässyt kuin istualleen. Hänen
vaivautuneet jalkansa aivan kuin nukkuivat vielä sikeintä unta.

»Entäs nyt, Esteri?» sanoi hän itselleen.

Forstmestarinna tuli aivan kuin olisi pitänyt vahtia, milloin Esteri
herää. Hän oli Esterille järjestänyt kammarin alhaalla. Ja sinne vietiin
Esteri kantamalla.

Uudessa kammarissa oli hänelle tervetuliaisiksi kirje. Ja se oli
konsulinna Holmalta.

»Voi rakkaat ihmiset», lausui Esteri itsekseen luettuaan kirjeen. »Te
sanotte vanhentuneenne, paljon teille tapahtuneen, moninaisten muutosten
alaisia olleenne. Mutta näytte otaksuvan, että minä en ole samojen
lakien alainen kuin muut ihmiset, että minä olen vain 'päivänpaiste',
entisine hymyineni ja nauruineni! Ja teistä on yksinkertaisin asia
maailmassa, että Lauri tulee noutamaan 'Esterimme'.»

Forstmestarinnan käydessä hänelle hyvää yötä toivottamassa pyysi hän
kirjoitusneuvonsa sänkynsä ääreen. Ja maattuaan ja mietittyään nousi hän
istumaan sängyssään ja alkoi kirjoitella:

»Rakas Lauri!

Kirjoitan ilman mitään alleviivauksia, mutta yhtä varmasti kuin
yksinkertaisesti.

Matkasi tänne on turha yritys. Siis jätä sikseen. Siihen tuumaan et
olisi ollenkaan ryhtynytkään, jos olisit asiaa ajatellut. Ei ollut
teatteritemppu, kun jo siltakohtauksessamme kieltäysin. Siihen oli ja on
syynä: _rakastan sinua_.

Esteri.»

Hän oli alleviivannut, ja hänen piti kirjoittaa uudelleen ja samalla
hän tahtoi tarkemmin selittää. Mutta sanat eivät vastanneet sitä, mitä
hän niillä tarkoitti, eivät alleviivattuinakaan. Alleviivausta piti
usein selittää, että se ei suinkaan tarkoita sitä, vaan sitä. Arkki oli
jo täynnä ja sakeasti alleviivauksia, eikä hän ollut saanut vielä mitään
sanotuksi. Hän repi tämänkin ja alkoi kerrassaan alusta kirjoittaakseen
aivan avonaisesti ja aivan sen mukaan kuin sydämestä pulppuaa. Se kirje
sai sellaisen lopun, että hän viimein kesken kaikkia sieppasi monet
monituiset kirjoitetut arkit ja puristi ne käsiensä väliin rutistuksiin.

»Tule, Lauri. Tule, niin kerron kaikki!»

Hän heittäytyi maata ja ummisti silmänsä ajatellakseen, ei niin että
hän olisi ajatuksiaan tahtonut johtaa, vaan antautuakseen niiden
valtaan, minne vain veivät.

Hän heräsi omaan nauruunsa. He olivat Laurin kanssa juosseet huoneesta
huoneeseen, hän edellä paeten kädessä kirje, jota hän ei tahtonut
Laurille näyttää. Ja hän sai kauan tapailla, ennen kuin pääsi selville,
niissä hän on. Oli jo iso päivä, ruokatarjotin oli tuotu tuolille sängyn
ääreen ja kakluunissa oli tuli. Hiin hypähti vuoteeltaan säikähtyneenä.

»Yhden aikaan lähtee posti!»

Hänen taskukellonsa oli pysähtynyt, ja hänet valtasi hätä ja tuska. Hän
hypähti ylös ja pukeutui kiireellä kuin pakoon lähteäkseen Lauria ja
aivan kuin tämä olisi jo lähtenyt matkalle, ollut jo tulossa ja kulkusen
ääni jo kuulunut.

Piikatytöltä, joka tuli pesää kohentelemaan ja rupesi huonetta
siivoomaan, sai Esteri tietää, että oli vasta yhdentoista aika, niillä
vaiheilla.

Jumalan kiitos!

»Herra Maisteri Lauri Holma!» alkoi hän kirjeensä. Tyhmää! Teatteria!
Valhetta!

»Lauri rakas, rakas, hupsu, hullu! Hyvä ystävä, ollaan järkeviä. Niin on
parasta kuin nyt on, ja näin on hyvä. Minulla on ollut onnellisia hetkiä
nykyään, onnellisimpia mitä koskaan olen elänyt. Mutta jos tulet, niin
on onneni mennyt ja sinun onnesi. Olemme silloin kuin perhoset, jotka
lentävät liekkiin ja polttavat siipensä pudoten kiemuroimaan maahan.
Minä en kestä, jos tulet, en kestä. Minä sen tiedän. Minua pelotti
kohdata sinua silloin kaupungissa, määräsin sen mukaan kohtauspaikan,
kylmän ja kolkon, varustin itseni suruharsolla: muista kuolemaasi,
syntinen! Mutta en osannut pelätä tarpeeksi. Olin sortua. Viimeisellä
silmänräpäyksellä tuli pelastuksen enkeli: se issikka! Ja kuitenkin
tulin seuraavana iltana juhlaan! Minut pelasti se, että sieltä kotia
tullessani verannan oven suljettuani viskasin reikeliavaimen ikkunasta
ulos lumihankeen. Sillä jo sisään tultuani selitin täti Smarinille että
olin tullut vain vaihtamaan uudet jalkineet, kun olin menettänyt toisen
kenkäni--menetin sen hevosella kotia ajaessani, viskasin kadulle, etten
voinut palata juhlaan, jo käskettyäni ajajan kääntyä takaisin: Niin kuin
näet, minä olen heikko, hyvin heikko. Usko minua, Lauri rakas, elä
tule!»

Esteri lopetti siihen. Hänen oli mahdotonta saada Lauria vakuutetuksi!
Hän väänteli käsiään tuskassa.

»Mikä pelastukseksi, hyvä Jumala, mikä?»

Koputettiin oveen.

Esterin mieleen johtui nimismies, joka oli taas leski. Ja hän pukeutui
täyteen loistoonsa lähteäkseen nimismiehen luo eilisen kohtauksen
johdosta.

Eemeli Rautiainen!

Hän oli yksinkertaisessa sarkapuvussa, enemmän herran näköinen kuin
koskaan ennen. Mutta Esteri vetäytyi tuolin taakse karttaakseen, ettei
Rautiainen tulisi kättelemään.

»Meidän kotimme ovat lähimpiä naapureita», sanoi Rautiainen ja vaikeni
kuin olisi odottanut vastausta kysymykseen: eikö niin?

Esteri säästi vastaustaan. Naapureita he olivat olleet, vaan vieraita
toisilleen, aivan kuin kumpikin heistä olisi asunut eri puolella
maapalloa. Herra Rautiainen oli kulkenut hänen huomionsa ohi, niin että
ennen eilistä päivää, jos olisi kysytty häneltä Rautiaisesta, ei hän
omien tietojensa mukaan olisi voinut sanoa muuta kuin että olen tainnut
nähdä hänet: muistaakseni tavallinen talonpoikaisylioppilas, puettu
viimeisimmän kuosin mukaan.

»Eilen», jatkoi Rautiainen, »kohtasimme toisemme kolmannen kerran
elämässämme».

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Esteri hämillään.

»Se on vähällä selitetty, vaikka ei kahdella sanalla. Suvaitsetteko
minun istua hetkiseksi? Vakuutan, että kaikki pelkonne on turha, jonka
todistaminen onkin asianani.»

Esteri istahti ja osoitti tuolin Rautiaiselle, joka ei kovin
pelottavalta näyttänyt lähemmäksikään tultua. Hänen leveä muotonsa
näytti lempeältä, ja ainoa mikä vaivasi hänessä, oli toisella poskella
punainen juova, kuin vanha arpi, joka raaisti muodon.

»Ensi kerran kohtasimme toisemme», alkoi Rautiainen, »kun minä olin
nuori lyseolainen, te pieni tyttö. Olimme silloin koko kesäajan joka
sunnuntai yhdessä, milloin metsässä, milloin järvellä, milloin missäkin,
te, Juho ja minä. Ja meillä oli suuri salaisuus. Juho oli opettanut
teille kirjaimet, minun piti opettaa teitä tavaamaan ja 'kokosanalle',
kun Juhon kieli ei siihen pystynyt.»

Esteriä alkoi vieras huvittaa.

»Kun minun sitten piti taas lähteä kouluun», jatkoi Rautiainen, »itkitte
te ja--suutelitte minua. Seuraavana kesänä, kun tulin kotia, oli teillä
variksenpoika, ettekä välittänyt minusta, vaikka minulla oli tärkätty
kaulus ja taskukello.»

He nauroivat molemmat.

Rautiainen jatkoi sitten:

»Toisen kerran kun kohtasimme toisemme, lausuitte halveksivanne
taskukelloani. Muistatteko?»

»En, en vähintäkään», vastasi Esteri.

»Nimismiehen luona oltiin juhannusiltana. Olitte tullut kaupungista
äsken.»

Esteri pani käden silmilleen. Se oli se kirkas, huikaisevan kirkas
juhannus!

»Ei ole minulla koskaan ollut», sanoi Rautiainen, »niin pimeää
juhannusta. Unelmani pölähtivät tomuna ilmaan. Huomasin, että oli jo
viety teidät, jota varten minä olin ponnistellut katsellen teitä kaukaa.
Innostuksestanne väittelyssä, joka siellä syntyi, näin että koko ajan
tunsitte selkänne takana seisovan erään ja pitävän käsiä olkapäillänne.»

Esteri nyökäytti päätään.

Rautiainen jatkoi:

»Mutta forstmestari kohotti tunnetun kämmenensä. Teitä uhkasi
ukkos-ilma. Ja minä astuin esiin tunnettuine kelloineni.»

Esteri naurahti ja ihmetteli, kun hän ei muistanut ollenkaan.

»Minä siihen aikaan kaikessa koetin saavuttaa täydellistä
herrasmaisuutta», selitti Rautiainen. »Mutta se ei ollut niin helppoa
muussa kuin puvussa. Minä pelkäsin joka sanaani, joka liikettäni, olin
niin arka, että en uskaltanut puolustaa, minkä minä oikeaksi tiesin, en
vastustaa väärää, en pienintä pilaa singahuttaa takaisin. Minä jouduin
narriksi. Mutta sitten, kun olin 'äitiini', niin kuin suvaittiin sanoa
minusta, niin vaati luonto velkansa kaksinkerroin takaisin. Joilta vain
muistin saaneeni hyppysellisenkään hienoa suolaa, niille syydin suun
täyteen karkeita rakeita. Minä tunsin itseni voittamattomaksi. Silloin
juhannusiltana te iskitte minut kumoon. Käskitte minun panna kellon
taskuuni ja huomautitte, että siinä on törkeätekoiset viisarit.»
Rautiainen naurahti ja lisäsi: »Herraksi pyrkivä talonpoikaisylioppilas,
oikein ehta nousukkaan alku, makasi maassa tallukset taivasta kohden!»

Hän kumarsi Esterille ja kiitti siitä. Sitten hän jatkoi:

»Äänettömäksi jouduttuani tuli nimismies urhoollisesti ja käski minun
poistua. Ryyppäsin kuitenkin ryyppyni ja söin illallisen päähän asti. En
ole sittemmin herraspidoissa käynyt, ja nimismies huvittaa itseään ja
muita sillä vahvalla uskolla, että hän se pitää minut shakissa. Aivan
kuin ei minulla olisi yhtä vahva nyrkki kuin hänellä tahi en saisi niin
pitkäkielistä pistokasta että samalla lyönnillä saisin makkarat
nimismiehen ja hänen Jaskansa poskille tai aivan kuin en yhdellä
tempauksella saisi kiskaistuksi virkatuolia hänen altaan.»

Esteri katsoa tuijotti punaista juovaa Rautiaisen poskessa, jonka nyt
huomasi olevan ruoskanjäljen eilisestä.

»Eilen kun kohtasimme taas», jatkoi Rautiainen, »niin sanoitte minua
raukaksi, kun olin ryöminyt nimismiestä syrjään». Naurahtaen lisäsi hän:
»Minä olin luullut itseäni filosofiksi, mutta minä innostuin--innostuin
liiaksi.»

Hän oli hetken aikaa ääneti.

»Innostuin teidän puolestanne. Te olette kyläläisten hampaissa. Minulle
iski päähän ajatus puhdistaa tomu hännystakistani ja esiintyä heidän
pidoissaan ja seuroissaan piristellen pikkuisen suolaa. Minun oli
saatava suostumus teiltä, että ette ottaisi pahaksenne minun
puolustustani. Sitä tarkoitin sanoillani. Te lähditte juoksemaan pakoon.

Ymmärsitte puheeni törkeäksi pilaksi tai suorastaan hävyttömäksi
rohkeudeksi.»

Rautiainen nousi.

»Olisin kulkenut sanaa sanomatta ohitsenne», lausui hän, »vaan te
alotitte. Olen mielissäni, jos olen saanut teidät vakuutetuksi, että
teidän ei tarvitse vähintäkään peljätä, jos toiste sattuu vastaanne
maantiellä 'vapaaherra', joksi minua sanotaan. Neitoset täällä nauraa
tirskuttavat vasten naamaani, kun kohotan heille hattuani. Olen vain
ihmetellyt, etteivät he vielä ole pyytäneet lantin edestä laulamaan. Kai
sekin tapahtuu joskus. Ja sen teen heidän huvikseen.»

Hän kumarsi ja lähti.

Kun Rautiainen oli sulkenut oven, yritti Esteri hänen jälkeensä
kutsuakseen hänet takaisin, mutta pysähtyi ovelle ja painoi otsansa
pihtipielen terävää särmää vasten. Siitä ponnahutti hän äkkiä itsensä
pöydän ääreen ja kirjoitti kihlausilmoituksen lähetettäväksi
pääkaupungin sanomalehtiin, laittoi valmiiksi kuoreen, ettei kuin sulkea
ja viedä postiin. Ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki vaikeudet
olleet voitetut. Tyynesti asteli hän naapuriin.

Rautiainen oli vajassa rakentelemassa työrekeä.

»Istutaan vain täällä», sanoi Esteri, kun hämmästynyt Rautiainen alkoi
pyydellä häntä sisälle. »Minun asiani on lyhyesti toimitettu.»

Hän istahti reen laidalle Rautiaisen istuessa matalalla pölkyllä
toisella puolen rekeä. Ja hetkisen äänettömyyden perästä alkoi Esteri:

»Kukatiesi meidän kummankin elämä olisi aivan toisin, jos ei minulla
silloin olisi sattunut olemaan se variksenpoika, etten huomannut sinua.
On hyvin uskottavaa. Näyttää väliin siltä kuin elämä olisi vain
sattumain leikkiä.»

Hän jäi aivan kuin sitä miettimään ja oli kauan ääneti. Eikä hän voinut
enää jatkaa, vaan ojensi ilmoituskirjeensä Rautiaiselle ja nojaten
lynkäpäisillään polviaan vasten peitti kasvonsa nenäliinaan itkien
äänettömästi.

Rautiainen luettuaan ilmoituksen pisti sen takaisin kuoreen ja istui
ääneti. Esteri yhtäkkiä kohotti katseensa häneen ja kysyi:

»Oletko väärin ymmärtänyt?»

Rautiainen nousi, ojensi kihlausilmoituksen Esterille ja sanoi:

»Anteeksi, Esteri, että pyydän sinua itseäsi viemään tämän postiin. Minä
rupean hommautumaan kaupunkiin.»

Kun Esteri palasi, näki hän Rautiaisen pihalla hevosen valjastettuna
portaitten edessä. Eemeli Rautiainen puuhasi kammarissaan, jonka lattia
oli täynnään papereita, hylkykirjoja ja tyhjiä paperossilaatikoita ja
kaikellaista kamua. Kaksi kapsäkkiä oli selällään, joihin hän järjesteli
vaatteita ja kirjoja. Hän oli lapsellisen iloinen ja puheli lakkaamatta
Esterin tultua.

Hän kertoi miten oli useasti ennenkin yrittänyt lähtemään, vaan miten
aina oli jäänyt. Milloin oli aikonut Helsinkiin jatkamaan lukujaan,
milloin taas kaupunkiin johonkin toimeen tahi virkaan. Mutta aina oli
tullut jotakin, joka oli innostuksen sammuttanut. Nyt oli jo kauan ollut
aivan lamauksissa kaikki sellaiset tuumat.

»Nyt minä olen valmis uskomaan, että jos minun pitäisi jäädä tähän
kammariini vielä huomiseen, niin yöllä kuolisin», sanoi hän. »Ja
kuitenkin tuntuu ikävältä erota tästä. Monta hauskaa yötä olen tässä
valvonut kirjojen ääressä syksyisten sateitten pieksäessä ikkunoita ja
talvisten pakkasten jämäytellessä seiniin. Monta ajatusta ja haaveilua
jää tuttuihin naulankantoihin katossa ja kuvioihin seinäpapereissa. Ja
monta rekeä olen tehnyt, monta sarkaa kyntänyt, olen kylvänyt, olen
niittänyt, olen ojiakin kaivanut, mieleni hyvikkeenä on monta tärkeää
asiaa, joiden ratkaisu on minun vaikutustani. Mutta kuitenkin minusta
tuntuu kuin olisin päässyt sairashuoneesta ja ottanut pestin merelle.»

Saatuaan kapsäkkinsä kiinni oikaisihe hän ja sanoi:

»On aivan kuin lähtisin Italiaan ja Kreikkaan, vaikka horisontissani ei
ole kuin kanslistin paikka lääninhallituksessa.»

Hän puki kiireesti turkit ylleen, pyörähti kantapäillään kuin silmäten
vielä pikaisesti ympärilleen, sieppasi kapsäkkinsä ja laittautui rekeen.

Postihevonen ajoi juuri ohi, niin että Rautiainen tuli ihan sen jälkeen.
Toisen heleä-ääninen kulkunen ja toisen aisakello sointuivat niin
pahasti, että Rautiaisen pihalla lähtöä katsomaan kokoontunut väki
nauroi.




XVIII


Forstmestari, vaikka ei paljoa puhunut, oli näinä viime päivinä
näyttänyt niin leppyisältä, että fortsmestarinna alkoi odottaa kuin
jotain hyvää tapahtuvaksi. Ja kun forstmestari kerran päivällisen
jälkeen kuljeksi salissa edestakaisin, yrittäen silloin tällöin
viheltämään, mikä oli merkki ja tarkka mittapuu hänen paremmasta
mielialastaan, sanoi forstmestarinna yhtäkkiä:

»Minä alan uskoa, ettei koko jutussa ole perää.»

Forstmestari pysähtyi yhtäkkiä ja kätensä hajottaen virkkoi:

»Juho nauroi minulle vasten naamaa ja sanoi: Tuumitaan siitä asiasta
sitten, jos joskus maailmassa otan eron entisestä emännästäni. Sitä
ennen en pääse uusiin naimisiin!»

Forstmestari käveltyään pyörähti uudelleen forstmestarinnan eteen ja
sanoi:

»Minua hävetti enemmän kuin jos Juho olisi sanonut: Herra forstmestari
on tyhmempi kuin minun saappaani!»

Hän istahti sohvaan ja otti tuoreen pääkaupungin lehden kuin lukeakseen
sitä, mutta hetkisen kuluttua viskasi hän sen pöydälle ja alkoi taas
kävellä ja sanoi:

»Mikä oikeastaan on syynä siihen, että Esteri on ja pysyy meille niin
vieraana ja me hänelle?»

Forstmestarinna otti sanomalehden ja levitti sen eteensä. Yritettyään
lähtemään Esterin luo forstmestari palasi ovelta takaisin. Häntä alkoi
pelottaa, että tulee taas joku arvaamaton asia, joka sysää heidät yhä
kauemmaksi toisistaan.

»Ja mikä on se kiro, joka estää Esterin ja minun lähestymästä
toisiamme?»

Forstmestarinna kohotti ylemmäksi sanomalehteä. Hyvä Jumala, milloin
lakkaavat nämä puukonpistot hänen sydämeensä!

Forstmestari karjaisi, että forstmestarinna ehdottomasti säikähti hänen
saaneen jonkun taudinkohtauksen ja kaatuneen lattialle. Mutta
forstmestari seisoi ja tuijottaen häneen viittasi häntä kohden kuin
olisi sanonut: Sinä olet se kiro! Forstmestarinnalta putosi sanomalehti
käsistä, jotka hervahtivat riippumaan sivuille.

»Katso! Katso!» huusi forstmestari. »Elä minuun töllistä, vaan katso
tuonne.» Ja hän viittasi lattialle. »Etkö näe? Oletko sokea? Kihloissa
Esteri Kalm ja Eemeli Rautiainen!»

Tämä merkitsi, että asia oli tosi! Ja forstmestari raivosi enemmän kuin
koskaan ennen.

»Ymmärrätkö nyt, mitä Juho nauroi?» sanoi hän forstmestarinnalle. »Et,
tietysti et ymmärrä! Mutta minä ymmärrän: hän se on ollut puhemiehenä!»

Forstmestarinnan mielestä ei asia nyt ollut niinkään paha. Rautiainenhan
on lukenut mies ja kaikki kehuvat häntä erinomaiseksi lakimieheksi, ja
väliin hän on siistinä miehenä viikkokausia jopa kuukausiakin, istuu
kirjojen ääressä tai tekee mitä milloinkin. Hän voi siitä vakaantua
kokonaan.

»Olethan itsekin hänestä puhunut ja aikonut hänet toimittaa johonkin
virkaan», sanoi forstmestarinna lopuksi.

»Kysymys ei ole siitä, onko Rautiainen se tai tämä», sanoi forstmestari.
»Vaan kysymys on viikunanlehti-avioliitosta. Esteri koettaa pettää
ihmisiä ja Jumalaa! Ja se se minua raivostuttaa. Ja se minua inhottaa.»

»Mikä olisi neuvosi?» kysyi forstmestarinna.

»Parempi kärsiä kuin salata!» sanoi forstmestari. »Mitä merkitsee nauru
ja iva? Niistä jotka nauravat toisen onnettomuudelle, voi se, joka
makeimmin nauraa, jo huomenna itse olla pitämässä sutta korvista kiinni.
Ja sitä, joka toista olkansa yli katsoo, saa huoleti painaa sormellaan
ja sanoa: Sinä se olet! Ei kukaan ole mahdollisuuden ulkopuolella. Mutta
tuollaiset avioliitot, ulkomaanmatkat ja muut törkeät keinot, ne juuri
tekevät hairauksen rikokseksi.»

»Hyvä ystävä, ne ovat viisaita ajatuksia. Mutta kenellä on sitä
rohkeutta, jota vaadit Esteriltä?» sanoi forstmestarinna.

»Siinäpä se, että minkä vuoksi hän ei kääntynyt vanhempiensa puoleen,
minun puoleeni?» kiivastui forstmestari. »Minkä vuoksi hän ei tullut ja
suoraan ja rehellisesti ja avonaisesti sanonut, että niin ja niin, mikä
on neuvonne? Olisi luullut, että tällainen asia pakottamalla olisi
pakottanut hänet lähestymään, vaan eipäs!»

Forstmestari istahti ja jatkoi:

»Esteri on piikain ja renkien kasvatti, niin kuin hän itse kerran kehui.
Niiltä hän hakee apunsa ja lohtunsa. Mitä on nyt tuleva hänestä? Millä
voimalla aikoo hän kohottaa itsensä ja kohottaa miehensä? Päätä
pyörryttää ajatellessa kaikkia lähellä olevia mahdollisuuksia.»

Hypähtäen äkkiä ylös forstmestari sanoi kuin olisi ehdottomasti auttavan
keinon keksinyt:

»Missä on hänen äitinsä kuva?»

Forstmestarinna hämmästyi.

»Esteri kerran sanoi äitinsä kuvan kuiskuttavan hänen korvaansa. Minä
vetoan siihen!» selitti forstmestari.

»Mutta, hyvä ystävä, tiedäthän missä asussa se kuva on», sanoi
forstmestarinna, joka monastikin oli Esterin vuoksi itkenyt kuvalle
sattunutta tapaturmaa.

Sen oli palvelija kerran siivotessaan huoneita pudottanut seinältä.
Vammat, jotka se oli saanut, eivät olisi aivan auttamattomia olleet,
vaan vallattomat lapset olivat kenenkään huomaamatta päässeet sen
kimppuun ja runnelleet pahanpilalle ennen kuin ehdittiin pelastaa.
Forstmestarinnalle oli tuottanut alituista tuskaa pelko, milloin Esteri
kysyy äitinsä kuvaa, eikä hän ollut rohjennut itse alkaa selittää.
Mutta nyt sen näyttäminen Esterille tuntui forstmestarinnan mielestä
kuin sanaa puhumatta taluttaisi äitiään kaipaavan ja lohdutusta
tarvitsevan lapsen hänen äitinsä ruumiskirstun ääreen. Forstmestarinna
vastusti forstmestaria.

»Anna minun nyt toimia häiritsemättäsi», sanoi forstmestari. »Minä
tahdon pelastaa lapseni, jota rakastan. Minä rakastan häntä!»

Kun forstmestari sai ripustetuksi kuvan seinälle, peitti forstmestarinna
kasvonsa vyöliinaan. Hänen sydämensä sanoi hänelle, ettei tuo kuva ollut
itkenyt silmiänsä puhki Esterin hairahduksen vuoksi, vaan raukan
äidittömyyttä!

»Se on kuin olisi tätä tilaisuutta varten sattunut» sanoi forstmestari.

»Elä sano niin, elä sano niin», itki forstmestarinna vyöliinansa takaa.

Forstmestari istahti ja hänen äänensä värisi kun hän sanoi:

»Esteri ei välitä minusta. Olen näinä päivinä koettanut muistella ja
tarkoin muistella jotakin seikkaa, tapausta, asiaa, tekoa tahi sanaa,
joka olisi osottanut Esterin rakkautta tahi edes hellyyttä minua
kohtaan. Mutta ei pienintäkään merkkiä. Ja siinä on se kiro.»

Hetken äänettömyyden perästä hän sanoi päättävästi:

»Esterin ja minun välille täytyy tulla täysi selvyys ja avonaiset välit.
Ja sen täytyy tapahtua tällä yrityksellä. Tätä ei saa jatkua!»

Esteri juuri tuli kammariinsa, kun piikatyttö tuli sanomaan, että
forstmestari kutsui luokseen.

Sitä oli Esteri arvannut odottaakin. Hän oli pukeutunut somimpaan
pukuunsa aikoen esiintyä pää pystyssä. Ja hänellä oli valmiina lyhyt ja
selvä vastaus: Minä teen niin kuin minä tahdon. Omantuntoni ja sydämeni
asiat ovat minun asioitani, joihin kenelläkään ei ole oikeutta
sekaantua.

Jo ennen kuin hän saliin tulikaan, näki hän avonaisesta ovesta
vastaisella seinällä olevan kuvan, äidin kuvan. Hän pysähtyi tyrmistyen.

Hän oli arvannut kuvalle sattuneen jonkun tapaturman, kun ei ollut
tavannut sitä forstmestarin työhuoneessa. Ja hän oli aikonut kysyä siitä
forstmestarinnalta saadakseen sen itselleen, tyytyen jos jäljellä olisi
ainoastaan silmät ja otsa. Mutta tällä ei ollut silmiä. Kummankin silmän
sijalla oli sormen mentävä reikä ja alla halkeama kuin kyynelura. Suu
oli pahasti runneltu. Kuva näytti haikeasti itkevältä, kärsineeltä ja
kidutetulta ihmiseltä.

Esteri astui horjuen saliin.

Forstmestari istui puolittain maaten sohvassa sanomalehden takana
huomaamatta Esteriä. Forstmestarinna istui pöydän luona kalpeana ja
liikkumattomana kuin vahakuva.

Esteri istahti keinutuoliin itkevän äidin kuvan alle ja keikautti
itsensä selkäkenoon.

Forstmestarinnasta tuntui kauhealta äänettömyys, niin pitkä kuin
iankaikkisuus. Se oli kiduttavan tuskallinen, mutta hän ei jäsentä
liikauttanut ja varoi hengitystäänkin, peläten tulevaa räjähdystä, joka
kuitenkin kasvoi sitä kamalammaksi hänen mielikuvituksessaan, kuta
enemmän äänettömyys kesti.

Esteri sanoi viimein:

»Isä, pankaa pois se sanomalehti.»

Forstmestari hätkähtäen nousi istumaan, ja hänet valtasi hämmästys
nähdessään aivan toisen Esterin kuin oli odottanut: Esteri loistavassa,
aistikkaassa puvussa, maaten keinutuolissa kädet pään takana, silmät
puoliummessa, kaunis kuin lumous.

Forstmestarinna jo hymyili ja oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin
ilmestystä. Mutta forstmestarin kulmat kupristuivat, ja katse muuttui
tuimaksi.

»Puhutteko te, vai puhunko minä?» kysyi Esteri katsomatta
forstmestariin.

»Sitä parempi kun puhut itse. Mutta», forstmestari viittasi kuvaa,
»katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.»

Esteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä
silmään.

»Herra forstmestari!» huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi
korvia. Hän tuijotti forstmestariin hetken aikaa äänettömänä ja sitten
sortuneella ja käheällä äänellä ja raskaasti hengittäen jatkoi: »Etten
minä kiroaisi kieltänne! Minulla on siihen sama oikeus kuin teilläkin,
sillä kiilloitetuissa kengissänne sameat tahrat, joita aina ennen
sadattelitte, olivat lapsenne, minun--minun huulteni jälkiä.»

Forstmestari kuin olisi iskun saanut lysähti istumaan sohvaan. Esteri
kulki kiihtyneenä edestakaisin. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja meni
forstmestarinnan luo, jolle sanoi tyynesti:

»Aivan suotta te kidutatte itseänne. Te olette jo tarpeeksi saanut
haavoja sydämeenne.» Hän saattoi forstmestarinnan salista ja veti ovet
kiinni. Istahdettuaan taas keinutuoliin sanoi hän:

»Puhukaa te, mitä teillä on puhuttavaa. Minä kuuntelen.»

Forstmestari oli hetken aikaa ääneti, sitten sanoi:

»Puhutaan kuin isä ja lapsi.»

»Ei, ei!» huudahti Esteri hätäytyen.

Forstmestari hämmästyi.

»Minkä vuoksi ei?»

Esteri pani kädet päänsä taakse ja alkoi puhella matalalla äänellä:

»Siitä olisi seurauksena jotakin vielä pahempaa kuin mitä tähän asti on
tapahtunut. Aina on ollut huono seuraus. Muistan erään syysillan,
myrskyisen ja pimeän. Siitä on kauan. Olin vielä tyttönen. Te olitte
tullut matkoilta. Muiden suudellessa teitä täällä salissa, olin minä
hyväilemässä sadetakkianne, ja toisten lasten ollessa ympärillänne, mikä
polvellanne, mikä kaulassanne, minä seisoin tuolla oven takana
kurkistellen teitä ovenraosta ja kuunnellen ääntänne. Kun kuulin teidän
sitten isän-äänellä kysyvän minuakin, niin purskahdin itkemään ja
juoksin lastenkammariin piiloutuen sängyn alle. Te haitte minua.
Tapasimme illallispöydässä. Kysyitte missä olin ollut. Sanoin olleeni
lastenkammarissa--häpesin selittää olleeni siellä sängyn alla. Te
kaikkien syyttäessä minua valehtelijaksi ajoitte minut ulos. Erään
kerran istuimme tuolla työhuoneessanne keskellä kaunista kesäyötä, minä
teidän polvellanne.» Esteri osoitti kuvaa. »Äidin kuva silloin hymyili
meille. Seuraavassa näkemässä puhuitte minulle äänellä, joka tuntui
hyytävän veren suonissani, ja määräsitte minut täti Smarinille kuin
pahantapaisten lasten laitokseen vietäväksi. Muistatte itse kohtauksemme
muutamia päiviä sitten. Te olitte kuin syliinne sulkeaksenne minut ja
muutaman sekunnin kuluttua jyristen vyörytitte kirouksia päälleni.
Samoin kuin minä äsken tähän tulin ja istahdin, oli mieleni
herkimmillään, vaan heti olin valmis lennähyttämään kiroukseni.
Rakastatte ja minä rakastan. Mutta kun lähestymme toisiamme
syleilläksemme ja voimme ehkä syleilläkin, niin samassa sieppaammekin
suurimman kiven, minkä löydämme, iskien toisiamme.»

»No mikä on syynä siihen!» kysyi forstmestari.

Esteri oli hetken aikaa ääneti.

»Ruvetessamme syitä tutkimaan», sanoi Esteri, »syntyisi yleinen
toistemme syyttäminen. Eikä siitä olisi mitään hyötyä, sillä
surulliseksi tosiasiaksi jäisi, että ne syyt eivät ole enää
poistettavissa, ei vaikka leikkaisi tahi polttaisi. Pysykäämme siis
kaukana toisistamme. Ei sekaannuta sanallakaan toistemme asioihin, vaan
puhellaan muuta, mitä hyvänsä, aivan kuin vieraat ihmiset.»

Forstmestarin kämmen putosi pöytään.

»Minua ei sokaista loistavilla puvuilla eikä eksytetä liikuttavilla
kertomuksilla!» jyrisi hänen äänensä.

Esteri sai töintuskin pidätetyksi itkunsa.

»Siinä sitä taas ollaan», sanoi hän. »Ymmärrättekö nyt, minkä vuoksi
emme voi toisiamme lähelle päästä, emme koskaan!»

»Se on tapahtuva!» sanoi forstmestari päättävästi. »Sitä varten olen
sinut kutsuttanut. Ja me lähdemme siitä, että minä kiellän sinua ennen
vuotta menemästä naimisiin ja lähtemästä kotoa mihinkään.»

Syntyi äänettömyys. Forstmestari ei halunnut sitä rikkoa, tahtoen antaa
lausuttujen sanojensa tehdä täyden vaikutuksen Esteriin.

Forstmestarinna kuultuaan kämmenen paukahduksen ja forstmestarin
jyrisevän äänen ei voinut olla sisään tulematta. Hän istahti tuolille
ovensuuhun katsellen pelokkaasti toista ja toista.

Esteri painoi kädet silmilleen koettaen tyynnyttää itseään. Hän
keikautti keinutuolin selkäkenoon ja katsoen äidin itkevää kuvaa lausui
verkalleen ja vakuuttamalla:

»Se, kaikki se, mitä pitäjällä minusta puhutaan, olkoon se sitten mitä
hyvänsä, on alusta loppuun valhetta.»

Hän kuuli forstmestarinnan äänekkääseen itkuun laueten huudahtavan:
Jumalan kiitos! Mutta Esterin valtasi raivostus, niin että oli hypähtää
forstmestarinnan eteen sanoakseen: Kiitittekö Jumalaa, kun minä ennen
lapsena vakuutin viattomuuttani teidän syytöksiänne vastaan? Ette, vaan
häpäisitte minua isäni ja Jumalan edessä ja synnytitte ja kasvatitte
isässäni epäluottamuksen minuun. Nyt kaikki niitämme sitä, mitä te
olette kylvänyt! Esteri jo oli ponnahtamaisillaan keinutuolista, vaan
hänen edessään seisoi forstmestari viitaten sormellaan.

»Esteri!» jyrisi forstmestarin ääni. »Minä tiedän, että sinä kaupungista
tullessasi ajoit ensin Juhon mökille, ennen kuin kotia tulit, ajoit
sinne keskellä yötä. Mikä oli se niin kiireellinen asia? Ja mitä
merkitsee tämä kummallinen kihlaus?»

Oli aivan kuin joku olisi kuiskannut Esterille käskien hänen sanoa
isälle: Te ette ole isä, vaan perkele! Mutta Esteri puristautui kiinni
tuoliin, ja katsoi äitinsä kuvaa.

Tule, tule itku, tule!

Se nousi kurkkuun, vaan oli kuin kahden vaiheella. Ja Esteri tunsi sen
jo laskeutuvan takaisin, painuvan kuin pohjaan asti, vaan samassa se
alkoi nousta ja nousi kiireesti ja kuumana. Ja se paisui noustessaan
niin että puristi keuhkoista pois kaiken ilman tahtoen hengen ottaa
häneltä, ja koko ruumista kouristi.

Forstmestarinna kietoi hänet syliinsä kuin lapsen ja lohdutteli itse
itkien:

»Minä uskon», vakuutti hän, »uskon, uskon, rakas Esteri, minä äitipuoli
raukka, joka olen kaikkeen syypää».

»Kun tunnet itsesi syypääksi, niin elä tee itseäsi syypääksi
uudelleen!» sanoi forstmestari. »Mene ja jätä elämässämme meidän
kerrankaan toisillemme!»

Esteri, kyettyään itkultaan, sanoi:

»Isä, teille jätti minut äitini.»

»Niin on», sanoi forstmestari. »Minä olen laiminlyönyt oikeuteni ja
velvollisuuteni. Mutta nyt ryhdyn niihin ja panen kaiken tahtoni,
valtani ja voimani.»

Hän meni työhuoneensa ovelle, josta sanoi:

»Minä kirjoitan tämän päivän postissa peruutuksen kihlausilmoitukseen
päästäksemme selville vesille.»

Esteri lähti yöllä kotoa. Ajoi kaupunkiin.




XIX


He istuivat neiti Smarinin kammarissa niinkuin ennenkin, Esteri
äänettömänä lepotuolissa ja neiti Smarin pöydän ääressä, ompelus
joutilaissa käsissään. Esteri oli ottanut häneltä silmälasit, mikä oli
merkki että hän aikoi puhella omista asioistaan. Neiti Smarin odotti. Ja
odotus oli tuskallista.

Hän ei ollut Esteriä onnitellut kihlauksen johdosta, vaan oli sen
karttanut äänettömyydellä aivan kuin olisi ollut tietämätön koko
asiasta. Hän oli hämmästynyt ja ilahtunutkin nähdessään ilmoituksen
sanomalehdessä. Kun hän oli uutisen ilmoittanut Miinalle, oli tämä ollut
talon kaataa. Siinä silmänräpäyksessä, kuin olisi se hänen päähänsä
pyssyllä ammuttu, oli Miina muistanut, että no just Eemeli ja just
Rautiainen oli se neiti Esterin lapsuuden ystävä ja se josta voi tulla
vaikka senaattori, just se, jonka puolesta Miina oli niin monta kyyneltä
vuodattanut ja niin monta rukousta rukoillut! Mutta pastuurska Levon,
joka oli tavannut neiti Smarinin kadulla ja pysähtynyt puhuttelemaan
Esterin kihlauksen johdosta, oli arvellut, että se on törkeää
pilantekoa, jonka on toimeenpannut joku ilkimys, joku Esterin monista
entisistä ihailijoista. Äänestä oli neiti Smarin kuitenkin kuullut, että
pastuurska itse uskoi asian todeksi ja tahtoi uskoa, vaan käytti tätä
muotoa saadakseen sanotuksi, että hänen poikansa tietojen mukaan herra
Rautiainen ei ollut vähääkään vastannut niitä toiveita, joita hänestä
oli ollut nuorena ylioppilaana, vaan oli joutunut huningolle. Sitä
pastuurska Levonin ääntä, sitä myrkyllistä, vahingon-iloista ääntä!
Neiti Smarin oli töintuskin saanut hillityksi itsensä, ettei paiskannut
pastuurska Levonia korvalle. Mutta sitten hän oli ottanut aivan yhtä
myrkyllisen äänen ja sanonut, että hän olisi hyvin pahoillaan, jos
kihlaus olisi tosi, sen vuoksi että hänen uskoakseen se olisi ankara
isku herra pormestari Levonille! Neiti Smarinilla ei ollut tähän
vastaukseen sen enempää aihetta kuin että hän johonkin aikaan oli ollut
huomaavinaan herra Levonin ja Esterin välillä lähemmät suhteet kuin
tavallisilla tuttavilla ja itse toivonut avioliittoa--kuin kostoksi
pastuurska Levonille, jonka puhuttiin odottavan miniää jostakin kaukaa
ja korkealta. Tyydytetyllä mielellä hän oli eronnut pastuurska
Levonista, tästä ainaisesta pahankellon soittajasta, luottaen siihen,
että Esteri tietää mitä hän tekee. Mutta kun sitten oli tullut Esteri
alakuloisena ja riutuneen näköisenä, että tuskin tunsi häntä, oli neiti
Smarinin vallannut suru ja murhe.

Esteri sanoi viimein:

»Täti.»

»Puhu lapseni.»

Esteri ojensi konsulinna Holman kirjeen. Neiti Smarin sen luettuaan
katsoi pitkään Esteriä. Esteri sanoi:

»Meidän, Laurin ja minun, kotipihlajassamme olisi raakkunut varis:
Alfred Levon.»

Neiti Smarin tyrmistyi. Sitten hänen leukansa painuivat rinnalle ja
kädet lepäsivät hervottomina helmassa. Mutta yhtäkkiä hän kohotti
päänsä, pisti silmälasit silmilleen ja sanoi kuin tuima tuomari:

»Lauri Holma itse on syypää kaikkeen. Sellainen mies! Meni uskomaan,
mitä joku typerä, viheliäinen neiti Smarin oli lörpötellyt jollekin
toiselle kelvottomalle akalle, rupesi kuuntelemaan, mitä harakka lauloi
hänen rakastetustaan, jätti vuosiksi rakastettunsa epätoivoon. Hän oli
rikkonut ja he kaikki enemmän sinua kohtaan kuin sinä heitä. He ovat
sinulle etkä sinä heille velkaa. Minä tiedän miten olet kärsinyt. Minä
kirjoitan heille. Taikka minä lähden itse heidän luokseen ja selitän.»
Neiti Smarin nousi seisomaan kuin heti sillä silmänräpäyksellä
pannakseen aikomuksensa toimeen.

»Olen käskenyt Rautiaisen tänne ja esittänyt että menisimme heti
naimisiin», sanoi Esteri.

Ovikello soi.

Neiti Smarin purskahti itkemään.

Miina syöksyi kammariin ja kuiskasi kähisten kuin olisi jonkun aaveen
nähnyt:

»Neiti Esterin sulhanen.»

Neiti Smarin kalpeni ja tuijotti Esteriin, joka oli punastunut ja näytti
rauhattomalta.

Miina kuiskasi yhä ja oli aivan kuin itkuun laukeamassa:

»Minä olen nähnyt hänen kasvonsa unissani.»

»Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin», sanoi neiti Smarin Esterille.

»Oho! Vai niin!» huudahti Miina sellaisella äänellä kuin hänellä olisi
ollut kaikki valta määrätä. »Työlästä on potkia tutkainta vastaan, sillä
Jumala on tämän asian jo maailman alusta määrännyt näin.»

Neiti Smarin katsoi pitkään Miinaa.

»Minä olen nähnyt hänet unissani tämän herran», sanoi Miina aivan kuin
tämä seikka, joka hänestä oli juuri ihmeellisintä kaikista, olisi
todistanut että näin oli määrätty tapahtuvaksi. Ja mikä olisi ettei
neiti Esteri menisi ja saisi mennä naimisiin tämän herran kanssa? Miina
alkoi neiti Smarinille kuvailla vierasta, ja hänen äänensä kohosi
kohoamistaan. Sellainen kuin herran pitää olla! Ei räätälin tekemä, vaan
oikea ihminen ja mies. Ja Miina lähti kyökkiin uhaten laittaa kahvit
niin hienosti ja komeasti ettei koskaan ennen!

Neiti Smarin jäi seisomaan hämmästyneenä ja ristissä käsin. Ehkä Jumala
todella olikin kaikki johtanut näin. Ehkä Rautiainen onkin se oikea
mies. Ehkä Esteri tuleekin Rautiaisen kanssa onnelliseksi,
onnellisemmaksi kuin koskaan olisi tullut epäluuloisen Lauri Holman
kanssa.

»Menkää te, täti, sinne», pyysi Esteri. »Minun on laitettava vähän
tukkaani.»

Siinä ei ollut mitään laitettavaa, vaan hän purki tukkansa ja laitteli
sitä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein yritti lähtemään saliin,
pysähtyi hän oven taakse. Hän kuuli neiti Smarinin ja Rautiaisen
puhelevan vilkkaasti ja nauravankin. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta
avata ovea.

Hän alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin ja pysähtyi ikkunan ääreen
katselemaan ulos kadulle kiinnittäen huomionsa pienimpiinkin seikkoihin.

Toisella puolen katua olevan kauppapuodin edustalla seisoi pieni, laiha
hevonen, pää alhaalla aivan kuin olisi hävennyt suurta, uutta, komeaa
työrekeä, joka sillä oli perässään. Kauppapuodista tuli jauhosäkki
kulkien kahdella jalalla. Jauhosäkki pani maata rekeen ja silloin
irtautui siltä jalat ja jalkojen päällä oli hyvin leveä ihmisen ruumis
kuin monta pystössä olevaa jauhosäkkiä. Minkähän näköinen tuo kummitus
on edestäpäin! Se seisoi liikkumatta, selin. Sen luo tuli puodista
nainen. Missä hän oli nähnyt tuon naisen? Missä ihmeessä? Ei jaksanut
muistaa. Nainen istui ajamaan hevosta, pystyssä olevat jauhosäkit
asettuivat jalkoineen rekeen naisen taakse. Silloin näki hän kummituksen
kasvot ja muisti kaikki.

Laura Sorvo ja hänen prinssinsä!

Hän ei enää inhonnut Laura Sorvoa. Päinvastoin. Hän ymmärsi niin hyvin
nyt. Laura Sorvo oli tahtonut tehdä jonkun onnelliseksi--niin hänkin
tahtoi.

Esteri astui saliin.

Täti Smarin heti huudahti hänelle.

»Mutta kuule, Esteri! Herra Rautiainen ja minä olemme vanhoja tuttuja
siltä ajalta, kun hän oli koulussa. Hän kävi usein minun poikaini
luona.»

Ja aivan kuin se olisi ollut hyvin suuren ilon aihe syleili neiti Smarin
Esteriä ja sitten meni suoraa päätä Rautiaisen luo kätellen niin
sydämellisen hartaasti ja pitkään, että olisi luullut hänen tahtovan
vallata Rautiaisen itselleen kokonaan. He jatkoivat keskustelua kuin
välittämättä Esteristä joka oli vetäytynyt istumaan sohvaan.

»Ihme», sanoi neiti Smarin Rautiaiselle, »etten minä jo ennen nimistä
muistanut».

Rautiainen selitti, että hänellä kouluaikana oli käypänä nimenä
»insinööri». Sen hän oli saanut siitä, että hän yhteen aikaan oli
rakennellut kaikenlaisia koneita salaisuudessa miettien ikiliikkujaa. Ja
hänet oli haettu insinööriksi Miinan maanjäristyksiin, kun oli tahdottu
saada aikaan joku oikein juhlallinen rymäys. Heidän sitten puhellessaan
entisistä ajoista ja niistä, jotka siihen aikaan olivat neiti Smarinin
luona asuneet, ja muista yhteisistä tuttavista sukelsi esiin milloin
yksi milloin toinen Esterillekin tuttu. Kairenius ja Perenius ja moni
muu kävi kuin näyttämöllä. Rautiainen parilla kolmella sanalla kuvasi
heidät niin tarkoi, että Esterille selvisi heistä monta hänelle ennen
käsittämätöntä seikkaa. Liikkuessaan huoneessa sinne tänne oli
Rautiainen saanut hyllypöydältä käsiinsä jonkun pienen korukantisen
kirjan, jota hän käänteli käsissään ikäänkuin jotain tapaamalta tavattua
esinettä, mitä hyvänsä, hyppysiensä ratoksi. Esteri huomasi että kirja
oli Lauri Holman runokokoelma, vasta kun Rautiainen kääntyi yhtäkkiä
häneen ja sanoi:

»Tässä on kaksi kaunista runoa. Toinen on 'Katse' ja toinen 'Kun hän
nauroi'. Minä luin tämän jossakin julkaisussa jo monta vuotta sitten.»

Syntyi äänettömyys.

»Lauri Holma oli hiljattain matkalla täällä. Sanomalehdestä huomasin,
että hän oli jossakin juhlantapaisessa juhlapuhujana», sanoi Rautiainen
ja aivan kuin luonnollisinta asiaa ainakin kysyi hän Esteriltä:
»Tietysti tapasitte toisianne?»

»Tapasimme», vastasi Esteri.

Neiti Smarin nousi ja yritti lähtemään, vaan Esteri pidätti ja sanoi
Rautiaiselle, että he voivat aivan vapaasti puhella tädin läsnäollessa.

»Mitä sanot esitykseeni, että menisimme naimisiin?» kysyi hän sitten.

Rautiainen oli ääneti, aivan niinkuin silloin kun Esteri oli hänelle
ojentanut kihlausilmoituksen.

»Jos sinua arveluttaa taloudellinen puoli, niin huomautan, että minä
tyydyn aivan yksinkertaiseen ja vaatimattomaan elämään. Ja sitä
tahdonkin.»

Rautiainen pysyi ääneti, katse lattiassa, ja rypisti otsaansa.

Neiti Smarin katsoi Esteriin kuin kysyen: Mitä tämä merkitsee?

Äänettömyydestä ei tuntunut loppua tulevankaan.

Esteri alkoi tuimin katsein silmäillä Rautiaista ja kohotti ryhtinsä.
Mutta sitten oli hän purskahtaa halveksivaan nauruun. Hän ymmärsi mitä
varten Rautiainen oli rauhattomasti hypistellyt Lauri Holman
runokokoelmaa, ja mitä Rautiainen oli tarkoittanut ruvetessaan puhumaan
Lauri Holmasta. Rautiainen aikoo vaatia selityksiä häneltä. Mene jo! Hän
nousi ja sanoi:

»On viisainta ja parasta, että me kumarramme toisillemme ja eroamme!»

»Kunpa olisimmekin aina selvillä siitä», vastasi Rautiainen, »mikä
elämässämme on viisainta ja parasta. Valitettavasti on se meidän usein
vaikea ratkaista, ja tavallisesti valitsemme sen käden, jossa on
erehdys.»

»Minä vapautan teidät kaikista anteeksipyytelemisistä», sanoi Esteri.
»Isäni aikoi peruuttaa kihlausilmoituksen. Niin saatte takaisin nimenne.
Minä kiitän lainasta.»

Miina purjehti sisään juhlallisesti paras pukunsa yllään ja niin
kammattuna ja laiteltuna, että oikein. Mutta muut eivät huolineet
kahvista kuin vieras, joka hymyillen otti.

»Niinkuin näette, en minä aio poistua», sanoi Rautiainen Miinan mentyä.
»Ja jos te poistutte, niin minä suvaitsen istua ja odottaa niin kauan
että teidän alkaa lopulta käydä sääliksi ja sanotte: Sehän siellä
istuessaan ja odottaessaan kuolee nälkään, mennään kuuntelemaan, mitä
sillä on sanottavaa.»

Hän siirtyi lähemmäksi neiti Smarinia ja Esteriä.

»Sinä Esteri näytät olevan hyvin väsynyt», sanoi hän, »sen näen, kuulen
ja osaan arvatakin».

Jumala siunatkoon tuota miestä! ajatteli neiti Smarin, joka juuri oli
istunut nieleksien vuoroon itkun, vuoroon vihastuksen puuskia.

»Minä todellakin lainasin sinulle nimeni», alkoi Rautiainen. »Siitä
yritin sinulle äsken selittämään, vaan sinä ehätit väliin.»

Hetkisen aikaa ääneti oltuaan hän jatkoi:

»Kun me, Esteri, tapasimme silloin maantiellä, niin sinä lähdit
juoksemaan pakoon. Seuraavana päivänä, kun tulin luoksesi kumartamaan
anteeksi lauseitani, jotka sinä olit väärin ymmärtänyt, vetäydyit sinä
mahdollisimman pitkän välimatkan päähän ja asetuit seisomaan tuolin
taakse. Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun tulit minua kosimaan
mukanasi valmiiksi kirjoitettu ja rahoilla varustettu kihlausilmoitus
lähetettäväksi saman päivän postissa pääkaupungin lehtiin.»

Rautiainen kääntyi neiti Smariniin ja sanoi hänelle leikillisesti:

»Niin olen minä vastustamattoman hurmaava, varustettuna
yliluonnollisella voimalla kuin paras keltanokkaluutnantti. Mutta
minulla ei ole hänen lujaa uskoaan.»

Hän puhui taas Esterille:

»Sinä osoitit ilahduttavaa luottamusta minuun, mutta tekosi oli
säälittävän epätoivoinen ponnistus. Me olimme liian outoja ystävinä
keskustelemaan asiastasi, joka pakon voimalla painoi sinua. Ei ollut
muuta neuvoa kuin ruveta kihloihin väliaikaisesti.»

»Minä vakuutan, etten tarkoittanut mitään väliaikaista!» sanoi Esteri.

Rautiainen purskahti nauramaan sydämellisen makeasti ja sanoi:

»Mitäs jos en uskoisi? Sinä todistaisit sillä, että olethan esittänyt
naimisiinmenoa. Minä voisin sanoa: en usko sittenkään! Ja niin edespäin
loppumattomiin. Luulisi, että olet syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäsi
elänyt aina epäuskoisten Tuomaitten parissa. Ei mitään vakuutteluja,
vaan puheellaan yksinkertaisesti luottamuksella ja ymmärtämällä
toisiamme. Minä tarkoitin väliaikaista kihlausta, minä.»

Hän kääntyi neiti Smariniin.

»Sopiiko sapattina nostaa härkää kaivosta?» sanoi hän. »Tyttöraukka oli
menettänyt kaiken tasapainonsa. Hänen täytyi saada aikaa, rauhassa
kootakseen itsensä, että sitten voisi tyynesti harkita mikä on viisainta
ja parasta tahi ainakin viisaampaa kuin syöstä naimisiin kenen kanssa
tahansa. Minä lainasin nimeni, ettei hän tekisi vielä suurempaa
tyhmyyttä.»

Neiti Smarin sai äkillisen ja ankaran nuhakohtauksen ja hän ylisti että
herra Rautiainen oli tehnyt jalosti ja kauniisti ja pyyteli anteeksi,
että hän oli jo pahaakin ajatellut herra Rautiaisesta.

»Ei se mitään», sanoi Rautiainen, »kunhan vain aina lopuksi hyvä tulee.
Uskon että nyt suopealla mielellä suotte minulle tämän kupillisen
kahvia, joka tarjottiin ilman leivoksia, ilman kermaa, ilman sokuria,
jolloin tietysti lusikkakin on tarpeeton.»

»Herra jesta sitä Miinaa!» huudahti neiti Smarin lyöden käsiään yhteen
ja riensi kyökkiin.

Neiti Smarinin mentyä jatkoi Rautiainen:

»Pahin pelkoni oli herra nimismies. Hän ei olisi tarvinnut kuin jonkun
pienen viittauksen sinulta, ja siihen sinulla olisi tarpeeksi ollut
aihetta kohtauksenne johdosta maantiellä.»

Esteri vavahti ja ojensi kätensä Rautiaiselle.

Rautiainen kumarsi vain.

»Minä en kuitenkaan ole ollut niin jalo kuin olen tähän asti itseni
kuvaillut. Minä jouduin kiusaukseen eikä minussa ollut miestä sitä
vastustamaan.»

Esteri katsoi hämmästyneenä Rautiaista.

»Mitä voikaan ihmissydämessä itää ja kasvaa äkkiä. Kaikki se, minkä
luulee jo upottaneensa ja kuolettaneensa ja se minkä luulee jo
kuoleutuneen yhtäkkiä virkoaa eloon. Minä antauduin vaaralliseen
leikkiin. Minä olen polttanut itseni.»

Hän hymähti ja jatkoi:

»Minulle oli rakkaus ja sellaiset unelmat muka jo aikoja sitten
ohimennyt kanta. Siitä tiedosta oli ylpeä tavatessamme maantiellä ja
sitten käydessäni sinun luonasi. Ja minä muka hymyilin mielessäni, kun
sinä tulit minun luokseni. Kun sinä asiasi esitettyäsi hämmästyit
vaitioloani ja kysyit, olitko erehtynyt minun suhteeni, olin minä
vakuutettu että valehtelen, kun sanoin: et. Mutta kuitenkin samassa
silmänräpäyksessä teen sellaisen teon, että lähetän sinut viemään
kihlausilmoitusta postiin.»

»Ymmärsin», sanoi Esteri, »että tahdoit säilyttää vapauteni viimeiseen
asti».

»Päinvastoin», sanoi Rautiainen. »Jos olisit käskenyt minun toimittaa
sen niin se olisi jäänyt taskuuni.»

Hän laski Lauri Holman runokokoelman kädestään Esterin syliin.

»Ja sinä olisit ollut vapaa niin minusta kuin Lauri Holmasta. Hän, jos
en laskuissani ole erehtynyt, oli aikeissa tulla sinne maalle?»

Rautiaisen kysyvään katseeseen Esteri vastasi nyökäyttämällä päätään.

»Te olitte jo tavanneet toisianne ensi kerran sen jälkeen kuin te vuosia
sitten olitte istuneet punaruusutarhassa kertoen toisillenne kauniita
satuja. Toisella kohtauksellanne ei olisi ollut sitä sähköistä
jännitystä. Elämässä ei eletä samaa kahta kertaa.»

Rautiainen nousi.

»Minä olin sinulle kirjoittamassa sinne maalle, kun sain kirjelippusi.
Minä olin kovien taistelujen perästä voittanut itseni, mutta luettuani
kirjeesi tunsin, että olin turhaan taisteluni taistellut. Suurilla
ponnistuksilla olen päässyt nyt tähän asti.»

»Aiotko lähteä?» huudahti Esteri, kun Rautiainen kumarsi.

»Minä olen jo puhunut liikaakin. Tunnen, että kuta enemmän puhun, sitä
enemmän järkeni sekautuu. Minun sydämenrauhani vuoksi olisi ollut
viisainta ja parasta että olisimme äsken, niinkuin sinä esitit, eronneet
vain kumartaen toisillemme.»

Hän ojensi kätensä Esterille sanoen:

»Voimme kuitenkin nyt kätellä. Ensi kerran eläessämme.»

Esteri katsoi pitkään Rautiaista aivan kuin olisi kysynyt: Ensi
kerranko kättelemme eläissämme. Hän punastui. Istuessaan Rautiaisen
kammarissa siellä maalla Rautiaisen puuhautuessa kaupunkiin oli hän
pelolla odottanut Rautiaisen hyväilyjä jäähyväishetkellä ja ollut sitten
hyvillään, kun Rautiainen oli unohuttanut edes sanoa hyvästiä. Samaten
hän oli ollut tyytyväinen, kun hän oli päässyt äsken saliin, niin ettei
Rautiainen ollut häntä kätellytkään. Nyt häntä halutti ojentaa molemmat
kätensä, vaan häntä ujostutti. Ojentamatta toistakaan hän kääntyi ja
meni ikkunan luo. Siinä seistessään hän kuuli täti Smarinin äänen ja
Miinan kahvitarjottimen räminän.

Rautiainen kieltäytyi ottamasta kahvia vastustaen kaikkia neiti Smarinin
houkutuksia ja lopuksi sanoi päättävästi:

»Minä nyt lähden.»

Esteristä tuntui kuin jäisi hän yksin tyhjään maailmaan. Hän kääntyi
silmät kyynelissä.

Rautiainen riensi Esterin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja
sanoi:

»Minä en lähdekään!»

Miina, jonka laitoksista taaskaan ei kukaan ollut huolinut, palasi
takaisin silmät taakseen vieraaseen. Hän oli ovella menossa, kun hän
yhtäkkiä viskasi käsistään komeat laitoksensa toiseen huoneeseen, ja
palasi takaisin lyöden kätensä yhteen.

»Sehän on itse insinööri!» huudahti hän ja pillahti itkemään koettaen
huutamalla saada sanat suustaan:

»Herra siunatkoon teitä ja antakoon teille pitkän iän, että näkisitte
lastenne lapset.




XX


He asuivat aivan kaupungin laidassa matalassa talossa, jossa oli kaksi
pientä kammaria ja kyökki.

Esteri istui ikkunan ääressä, johon näkyi ketoja ja peltoja ja niiden
takana metsä.

Oliko hän ollut täällä jo kuukausia? Eikö hän ollut jo vuosia ollut?
Eikö ollut vasta ensimmäistä päivää?

Silloin kun olivat papin luota tänne tulleet, oli huoneessa ollut
talvinen hämärä ja ikkunan edessä korkea kinos. Usein hän oli yksin
ollessaan unohtunut istumaan katse kinoksen reunan ylitse talviselle
taivaalle kadonneena ja ajatukset karkuteillä. Ja kun ovikello oli
soinut, jota juuri oli odottanut, oli hän vavahtanut ja kuin kysynyt
itseltään: Missä minä olen? Hän oli paennut kammariinsa ja sieltä
kuunnellut, kun tulija kysyi: Mitäs kuuluu? Mutta kun Rautiainen oli
tullut kammariin ja puristanut hänen kättään lujalla kourallaan, oli
tuntunut turvalliselta ja oli haluttanut ojentaa hänelle molemmat
kätensä.

Nyt paistoi päivä korkealta, ikkunaan näkyi ketoja ja peltoja ja niiden
takana metsä.

Omassa kodissa!

Kun päivänpaisteisessa talossa tyynen lahden pohjukassa, ja
korkearintaisen niemen takaa kuuluu tuulen kohina ja meren pauhu. Siellä
hän oli kuin peräsimettömässä purressa ajelehtinut. Ihme ettei hän ollut
hukkunut!

Hän riensi kammariinsa, nosti helmastaan pienet ompeluksensa sängyn
päälle ja painoi niihin kasvonsa, mutta hän ei itkenyt.

Ovikello soi.

Hän kokosi pienet tavaransa helmaansa ja meni istumaan pienelle tuolille
sängyn taakse piiloon.

Sieltä kuuntelee hän. Mitäs kuuluu? Kiitoksia, hyvä herra, rouva on
kotona, terve ja iloinen. Rautiainen tulee kammariin. Eihän rouva ole
kotona! Hän ei tule piilostaan siltä, ennenkuin Rautiainen hänet löytää
ja kantaa hänet sylissään pois. Mutta sehän olisi lapsellista! Olkoon,
mutta hän tahtoo niin. Ja kun Rautiainen ottaa hänet syliinsä, niin hän
kietoo kätensä hänen kaulaansa. Hän tahtoo päästä lähelle, oikein
lähelle ja tuta olevansa oikein täydellisessä turvassa, niin että hän
voi nauraa. Oo, kuinka hän haluaisi nauraa! Nauraa niin, ettei hän
koskaan ennen ole niin nauranut.

Esteri nousi äkkiä seisomaan kalmankalpeana muistamatta ompeluksiaan,
jotka hänen helmastaan putosivat lattialle.

Se ei ollutkaan Rautiaisen ääni! Eikähän nyt vielä ollutkaan se aika.

Miina toi nimikortin: Pormestari Alfred Levon!

»Sanokaa», käski Esteri Miinaa, »että herra Rautiainen on tavattavissa
puolen tunnin päästä».

»Rouvaa se kysyikin.»

»Käskekää istumaan!» sanoi Esteri yhtäkkiä ja tuimalla äänellä, viskaten
vihaisesti nimikortin lattialle.

Hiin järjesti pukunsa ja katsoi pieneen kuvastimeen, joka oli piirongin
päällä. Mutta samassa hän sieppasi kuvastimen ja iski sen uuninkylkeen
murskaksi. Ja hän astui ehdottomasti etuhuoneeseen.

Levon huudahti:

»Oo, kuinka olet ihastuttava!»

»Ja sinä vihastuttava!» vastasi Esteri.

»Toivon, ettet peruuta sanaasi», sanoi Levon.

»Peruutan», vastasi Esteri. »Olet iljettävä!»

»Suvaitsetko minun istahtaa hetkiseksi?»

»Kernaasti, jos et ole vedolle arka!» sanoi Esteri ja avasi molemmat
ikkunat. »Sinä näytät niin rintatautiselta.»

Esteri istahti syrjempään, mutta nousi äkkiä ja siirtyi toiselle puolen,
sillä häntä vaivasi Levonin ohimolla lähellä silmää pieni punertava
luoma, jota oudon silmä ei olisi huomannutkaan. Mutta istuttuaan
toiselle puolen alkoi Esteriä vaivata vielä enemmän. Hänen mieleensä
kuvasti, että se luoma oli suuri ja hyvin punainen.

Syntyi hetkiseksi aikaa äänettömyys. Esteri oli suutuksissa itseensä,
että hiin oli kiihtynyt. Levonin kanssa puhellessa piti olla tyyni ja
varovainen, tiesi hän, muuten saa ansan kaulaansa omista sanoistaan. Hän
päätti, että hän Levonin nolaa.

»Olisi minulle suuri apu ja huojennus», sanoi hän, »jos olisit asiasi,
joka sinulla on minulle, puhunut miehelleni. Pyydän, käänny hänen
puoleensa, minä olen siitä sinulle varsin kiitollinen.»

»Minä tulin pyytämään apua», sanoi Levon.

»Ohoo! Kun herra pormestari näin matalasta majasta tulee apua pyytämään,
niin voi olla varma ettei ole kysymys kassanvajauksista.»

»Niistä juuri.»

»Vai niin. Sinä vain annat valjastaa itseäs yhä edelleen. Onko jo
revolveri taskussa?»

»On.»

»Olisi hauska nähdä!»

Levon näytti.

»Totisesti. Alanpa melkein luulla, että sinuun voi luottaa», sanoi
Esteri halveksivasti. »No miten voisin sinua auttaa?»

»Sen olet jo tehnyt.»

»Mitä tarkoitat?»

»Salaisuutesi ei ole enää minun yksinäni, ja miehesi on v.t. viskaali.»

»Raukka!» huudahti Esteri. »Minunko pitäisi olla ilmiantajasi?»

»Samaan tehtävään pyysit äsken sinä puolestasi minua.»

Esterin täytyi väistää Levonin katsetta.

»Sinä, Esteri, teit väärin minua kohtaan, jättäessäsi minut», sanoi
Levon.

»Kuka se jätti? Minäkö vai sinä?» sanoi Esteri. »Sinä aloit puhua
velvollisuudestasi mennä naimisiin minun kanssani.»

»Sinä katosit, ei kukaan tiennyt mihin», sanoi Levon.

»Olisit kysellyt kiviltä ja kannoilta, olisit etsinyt, kunnes olisit
löytänyt minut syrjäiseltä paikalta, yksinäisestä mökistä, jossa olin
kauheassa tuskassa.»

»Mutta palattuasi et laskenut minua puheillesi, vaikka pyrin», sanoi
Levon.

»Sinä pyrit sitten, kun minä olin tullut ja toreilla ja kaduilla
puolialastomana osoittanut, ettei sinulla ole mitään velvollisuuksia
minua kohtaan.»

»Mutta sinulla oli minua kohtaan», sanoi Levon. »Minä olin, käyttääkseni
äskeistä sanaasi rintatautinen, hyvin sairas. Sinä olit ottanut minut
parantaaksesi. Sinä olit kuin kainalosta väkivallalla nostanut minut
jaloilleni ja sitten jätit minut yksin kaatumaan pääni kiveen. Ainoa
lääkkeeni oli sinun voimasi ja rohkeutesi. Ja minusta lopulta olisi
tullut terve, tosin hitaasti, vaan varmasti.»

Syntyi hiljaisuus.

Esterille muistui mieleen, kun he olivat purjehdusretkellä kaukaiseen
saareen meren ulapalla. He kumpikin loistoon, kunniaan, imarteluihin ja
elämän turhuuteen kyllästyneinä olivat kuvanneet itselleen uuden elämän
ja puhtaan onnen, tuulen suhistessa aution saaren puissa, läikän
loiskiessa rantaa vasten ja auringon laskiessa mereen. Levonen katse oli
ollut niin rehellinen ja nöyrä, ja hän oli ollut kaunis niinkuin nytkin.

»Eikö ole sinulla mitään keinoa?» kysyi Esteri aivan tietämättään.

»Rikas avioliitto?» sanoi Levon. »Sitäkö tarkoitat? Mitä se auttaisi?
Maksaisin kaikki, entäs sitten?»

»Minä en tiedä», sanoi Esteri.

»Sinä tiedät», sanoi Levon, tuli ja polvistui Esterin eteen. Hän oli
avuttoman näköinen, hänen rukoileva katseensa lapsellisen avonainen.
Esteristä tuntui aivan kuin joku olisi pakottanut hänet ojentamaan
kätensä Levonille. Mutta samassa hän hypähti istualtaan ja kysyi:

»Sinunko kanssasi Amerikkaan?»

»Niin».

»Valehtelet!» huudahti Esteri sysäten Levonia jalallaan, niin että tämä
horjahti. »Tulit liian lähelle, että aloit ketulle haista!»

Levon nousi.

»Minua ilahuttaa», sanoi hän. »Pelkäsin tullessani, että olet
välinpitämätön minusta.»

»Elä ilahuta itseäsi väärillä laskuilla! Minä jo tunnen sinut.»

»Minä myös sinut», sanoi Levon katsoen Esteriin, aivan kuin olisi
kysynyt: Eikö kaksi kertaa kaksi ole neljä? »Sinä rakastit Lauri Holmaa
yli kaiken. Lähdit häntä pakoon ja kiiruhdit kihloihin ja naimisiin
Rautiaisen kanssa, joka oli rappiolle joutunut herrasmies.»

»Yläpuolella sinun aina!» sanoi Esteri.

»Siinäpä se onkin onnettomuutesi», sanoi Levon. »Minun mielestäni hän on
yläpuolella Lauri Holmankin--miehekseen.»

Esteri katsoi pitkään Levonia, ivasiko hän vai oliko hän lukenut hänen
sisimmät tunteensa, joita hän ei ollut uskaltanut itselleen selittää.

»Erehdynkö laskiessani», jatkoi Levon, »että sinä et ole päässyt niin
lähelle Rautiaista kuin tahtoisit, et ole voinut kietoa käsiäsi hänen
kaulaansa, et ole voinut nauraa onnenkirkasta nauruasi? Et ole voinut
vaikka sydämestäsi olet halunnut.»

»Mefisto!» huudahti Esteri.

»Joka omaksi kukistamisekseni tulin tuomaan aseet sinun käsiisi»,
vastasi Levon, »ja huomasin että voin olla sinulle pelastukseksi».

Levon kumarsi.

»Muista minua!»

Esteri jäi seisomaan ja hän katsoi kauhulla, kun Levon meni ikkunan ohi
kiirehtimättä, aivan kuin olisi ollut vain huvikseen kävelemässä, astui
hitaasti, hyvin hitaasti ja päätään kääntämättä kuin herra Store.

Muista minua!

Esteri vaipui istumaan eikä tiennyt, missä hän oli.

Ovikello soi.

»Mitä kuuluu?»

»Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, iloinen ja terve», vastasi
Miina totuttuun tapaansa.

Rautiainen tuli peräkammariin.

»Eihän hän ole kotona», lausui hän itsekseen ihmeissään. Aina hän tähän
aikaan kotia tullessaan oli tavannut Esterin kammarissa, seisomassa kuin
olisi odottanut häntä. Ja Rautiainen, aivan kuin ei olisi uskonut
todeksi tätä, katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat kuvastimen
sirpaleet lattialla, ja niiden seassa oli nimikortti.

»Mitä tämä on? Alfred Levon!»

Esteri makasi lattialla sängyn takana.

Rautiainen syöksyi hänen tykönsä, nosti hänet käsivarsilleen kuin pienen
lapsen ja istutti syliinsä.

»Esteri! Esteri! Aukaise silmäsi ja katso minuun. Aukaise silmäsi.»

Esteri makasi hervottomana hänen sylissään, kalpeana ja silmät ummessa.
Hän nosti Esterin kädet kaulalleen.

»Aukaise silmäsi ja katso minuun. Kas niin. Nyt tulee hyvä. Ei ole enää
mitään hätää, eihän!»

»Anna minun olla vielä näin vähän aikaa», sanoi Esteri. »Minä kerron
sitten sinulle kaikki.»

»Ei sinun tarvitse kertoa», sanoi Rautiainen. »Emme voi koskaan
täydellisesti selittää itseämme toisillemme. Tekoihimme ja koko
elämäämme vaikuttavat monet erilaiset asiat yhtäaikaa ja usein
valtavasti ja ratkaisevasti pieni, mitätön niin sanoakseni
mikroskoopillinen seikka. Toistemme ymmärtämiseen tarvitsemme pitkät,
hienon hienot ja herkät tuntosarvet.»

»Minkä vuoksi olet ollut niin kaukana minusta?» sanoi Esteri.

»Olemme nyt sitä lähempänä», vastasi Rautiainen.

»Ja nyt minun pitää kuolla», sanoi Esteri ja purskahti itkemään.




XXI


Tyttö, niinkuin Esteri oli toivonutkin.

»Minä olen onnellinen», lausui hän väsyneellä äänellä ojennettuaan
kätensä Rautiaiselle. »Minä en sittenkään ole koskaan päässyt niin
lähelle kuin olen tahtonut. On ollut aina jotakin, joka on erottanut.
Nyt on, joka meidät yhdistää aivan, aivan, aivan lähelle. Eikö niin?
Minä aina tuon hänet sinulle, sinun hypiteltäväksesi, sinun polvellesi,
ja hän juoksee sinua vastaan ja hänestä tulee minulle uusi nuoruus,
puhdas ja kirkas ja onnellinen. Eikö niin?»

»Niin, niin, ystäväni», sanoi Rautiainen. »Mutta sinä et saa puhella nyt
niin paljon. Se on sinulta kielletty.»

»Hän on terve ja kaunis, eikö niin? Hänellä on kaunis leuka ja kaunis
hiusmarto niin kuin sinulla ja kirkkaanvalkoiset, puhtaat ohimot, eikö
niin?»

Rautiainen tuli peräkammariin.

»Kultaseni, eihän pikkuraukasta vielä tiedä kenen hänellä on mikin. Ja
sinun täytyy olla nyt ääneti. Meidän on toteltava lääkäriä. Lupaa nyt
minulle, että olet tottelevainen sillä aikaa kuin minä olen poissa.»

»Vaan enkö minä saa häntä nähdä? Pikimmältään vain. Tuo sinä hänet
tänne, kanna käsissäsi ja näytä.»

»Tottele nyt minua, Esteri. Lääkäri on sanonut, että sinä olet heikko ja
sinun pitää levätä rauhallisesti.»

»Mutta hän on minun lapseni ja minulla on oikeus saada nähdä hänet»,
huudahti Esteri. »Tuo hänet tänne, minä vaadin!»

Rautiainen laski kätensä Esterin otsalle rauhoittavasti ja sanoi:

»Nyt ei puhuta sanaakaan enää. Sinä olet minun suuri lapseni, se on nyt
ja aina tärkeintä kaikista, ja minä vaadin tottelevaisuutta nyt.»

»Anna minulle kätesi», sanoi Esteri. »Sinä olet minun isäni, äitini,
veljeni, ystäväni. Minä en kaipaa koskaan ketään, kun sinä olet lähellä.
Enkä pelkää mitään. Miten olimme ennen niin outoja?»

»Hyvä ystävä». sanoi Rautiainen pyytävästi.

»Yksi lause vain enää. Sinä olet niin kaunis, ja minä olen sinun suuri
lapsesi ja saan sinulle palkituksi kaikki ja sinulla on nyt kaksi lasta
ja sinä ja tuo ilkeä neiti ja paholaislääkäri olette tyhmiä ja julmia,
kun ette näytä minulle minun lastani ja anna minun puhella ja nauraa.»

»Esteri!»

»Anna minulle toinenkin kätesi», pyysi Esteri ja painoi sitten silmänsä
kiinni.

Kun hän heräsi, oli Rautiainen poissa.

»Missä mieheni on?» kysyi Esteri neidiltä, joka häntä hoiti.

»Tietysti virastossaan», vastasi neiti.

»Missä lapsi?»

»Toisessa huoneessa, vaunussa nukkua tuuhottaa», sanoi neiti ja alkoi
puhella niin, ettei Esteri saanut sanan vuoroa. Ja mitä hän puhui?
Lörpötteli kaikkea, joutavia seikkoja, tuulta ja taivasta! Aivan kuin se
olisi ollut jotakin hyvin harvinaista ja merkillistä, että on täysi
syksy, puut varistaneet lehtensä ja pian tulossa talvi. Neiti oli aivan
mahdoton. Ja hän oli aivan kuin vähäkuuloinenkin, että ei vastannut
siihen, mitä häneltä kysyi, tahi jos vastasikin, niin vastasi aivan
hassusti. Mutta silloin hän kyllä kuuli, kun täti Smarin oli käymässä ja
Esteri tältä kyseli lapsesta. Täti Smarin ei ehtinyt koskaan vastata
Esterin kysymykseen, ennen kuin neidillä oli joku sukkeluus sanottavana.
Mutta mikä ilo ja onni, kun neidin piti mennä pistäytymään kotonaan
viideksi minuutiksi, ja siksi aikaa tuli Miina istumaan toveriksi.

»Onko se pieni Miinan mielestä kaunis?» kysyi Esteri.

»Kaunis, kaunis! Kaunis kuin äitinsäkin», sanoi Miina.

»Minkälaiset silmät?»

»Suuret, kauniit, kirkkaat silmät.»

»Minkälaiset sillä on ohimot?»

Miina pyörähti selin ja teki eleitä, aivan kuin olisi joku häntä
korvasta nipistänyt.

»Minkälaiset ohimot?» uudisti Esteri.

»Nehän sillä ovatkin kauniit», alkoi Miina yhä selin ollen puuhaavinaan
jotakin.

Esteri oli ääneti. Hetken kuluttua sanoi hän:

»Miina! käykääpä minulle hakemassa lasi oikein raitista vettä.»

Kun Miina palasi kyökistä vesilasi kädessä, näki hän lapsenvaunun yli
kumarruksissaan valkoisen haamun. Hän silmänräpäyksen ajaksi muuttui
liikkumattomaksi kauhun ja säikähdyksen patsaaksi, vaan sitten viskasi
lasin kädestään syösten vaunun luo. Siihen kun hän ehti paikalle, oli
vaunu kumossa, rouva makasi lattialla lapsi vieressä hervottomalla
käsivarrella, kuolleilta näyttäen kumpikin.

Miina nosti vaunut pystyyn, nosti hengettömän lapsen sinne, tempasi
rouvan käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyynsä.

Samassa tuli neiti.

»Mitä on tapahtunut?»

»No minä onneton, joka olen niin kömpelö, minä kaadoin lapsen vaunut ja
rouva säikähti.»

Rautiainen, joka oli haettu heti kotia, tutki sitten kahden kesken,
miten Miina oli kaatanut vaunut. Ja Miina selitti ja näytti hyvin
toimessa aivan kuin kunnioikseen. Ja lopuksi rupesi itkemään ja sanoi:

»Minkä vuoksi ei herra voi uskoa minua?»

Herra sanoi uskovansa.

Yötä päivää Rautiainen istui hourivan sairaan vuoteen ääressä, ja
milloin poistui vähäksi aikaa levähtämään, uudisti hän määräyksensä,
että jos sairas näyttää hetkisenkään tulevan tajuunsa, on hänet heti
kutsuttava. Mutta sitä hetkeä ei näyttänyt tulevan, sairas vuoroon
houraili rajusti, vuoroon makasi raukeana kuin kuollut. Lääkäri
käydessään pudisti aina arveluttavammin päätään, kunnes viimein julisti
varmasti tuomionsa. Oli vain hetken kysymys enää.

»Tunnetko minua?» kysyi neiti Smarin kerran, kun oli vuorostaan
istumassa sairasvuoteen ääressä ja näki Esterin katsovan häntä pitkään.

»Tunnen toki», vastasi Esteri. »Ottakaa pois silmälasit.»

»Sinä tunnet», ilahtui neiti Smarin, viskasi silmälasinsa tietämättä
mihin.

»Äiti», sanoi Esteri.

»En, rakkaani», selitti neiti Smarin. »Olen vain sinun täti raukkasi.»

Esteri hymähti ja sanoi:

»Ei olla nyt niin virallisia.»

Hän ojensi kätensä.

»Rukoilkaa minun puolestani», sanoi hän puristaen lujasti neiti Smarinin
kättä. »Rukoilkaa!»

Hän karkasi istualleen.

»Rukoilkaa, että näen hänet.»

Kun neiti Smarin sai hänet makuulleen ja rauhoittumaan, alkoi hän itkeä.

»Minä surmasin hänet, ettei hänen tarvitsisi kärsiä. Panin pään kivelle
ja löin halolla päähän. Ja se katsoi niin luottavasti minuun.»

Hetken aikaa levättyään rauhallisesti Esteri avasi taas silmänsä ja
kysyi:

»Onko Lauri kotona?»

Neiti Smarin oli ääneti.

Esteri huiskautti kädellään, aivan kuin olisi jotakin karkoittanut
silmiensä edestä.

»Ettekö ymmärrä, täti?»

»Tarkoitatko Eemeliä?»

»Tietysti.»

Neiti Smarin kutsui Rautiaisen.

»Tunnetko?» kysyi Rautiainen.

»Tunnen, tunnen, tunnen.»

Rautiainen viittasi neiti Smarinin poistumaan.

»Minä olen nähnyt sinut vuoteeni ääressä, vaan minua on alinomaa viety
ja kuljetettu, että minulla ei ole ollut rauhaa puhella sinun kanssasi.
Ja aina kun sinä olit poissa, tuli herra Store. Ethän mene nyt enää
pois?»

»En mene, en», sanoi Rautiainen ja otti Esterin molemmista käsistä.
»Olemme nyt kahden.»

Esteri painoi silmänsä kiinni, aivan kuin olisi nukkunut. Mutta yhtäkkiä
hän ne avasi ja sanoi:

»Kuule, elä sano forstmestarille, että pienellä raukalla on punainen
ohimo.--Missä sinä olet? Missä on minun mieheni?»

»Tässä minä olen, hyvä ystäväni, tässä minä olen», sanoi Rautiainen
puristaen sairaan käsiä.

»Niin, siinähän sinä olet», sanoi Esteri hymyillen. »Onko se meidän
pikku raukka minun äitini tykönä?»

»On.»

»Minä suutelin sitä raukkaa.--Kuule, käske mennä pois tuon herra Storen.
Hänellä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Minä olen puhunut
Jumalan kanssa. Jumala sanoi, että tyhmästi teit Esteri ja että sinä
Esteri raukka olet elämässäsi tehnyt vain paljaita tyhmyyksiä. Mutta hän
nauroi. Totisesti hän nauroi!»

Esteri nousi istumaan ja väitti:

»Sinä et usko että Jumala nauroi, mutta hän nauroi!»

»Uskon, uskon», vakuutti Rautiainen rauhoittaen hourivaa ja laski hänet
makuulleen.

Esteri vaipui uneen. Iltapäivällä odotettiin lopun tulevan. Hän vielä
avasi silmänsä ja katseli ympärillä olevia ja kysyi:

»Kuka puhui Juhosta?»

Ei ollut kukaan puhunut.

Hän käski täti Smarinin ja Miinan tulla lähemmäksi ja Rautiaisen ottaa
hänen molemmat kätensä.

»Nyt ruskottaa. Näettekö? Ruskottaa niin kauniisti. Ja näin loppuu satu
Esteristä, jota te niin vilpittömästi ja niin paljon olette
rakastaneet.»

Hän nauroi kirkkaasti.

       *       *       *       *       *

Lauri Holma, maatilanomistaja ja innokas jäsen koolla olevilla
maamiespäivillä, luopui puheenvuorostaan ja jätti puolestaan sikseen
tärkeän kysymyksen kuultuaan hautauskellojen alkavan soida.

Hän kiersi hautuumaalle pienen syrjäportin kautta, joka vinkui pahasti
saranoissaan, kulki varpaillaan hautapaikan läheisyyteen pysähtyen
muutaman puun suojaan.

Joukko haudan ympärillä oli pieni. Hän tunsi heidät kaikki, Rautiaisen,
neiti Smarinin, Miinan, kunnallislautakunnan esimiehen Juho Anttosen,
joka myös oli maamiespäivillä, ja vanhan valkotukkaisen, kumaraharteisen
herran hän arvasi Esteri-vainajan isäksi.

Aivan kuin sekin olisi ollut liikaa, että hän näin syrjästä katseli,
alkoi sataa sakeasti suuria lumihiuteita peittäen hänen näkyvistään
haudan seudun ja joukon sen ympärillä. Hän kuuli vain lukkarin laulun ja
papin luvut ja sitten mullan kumun arkkua vasten, kun hautaa alettiin
luoda umpeen.

Kun hän viimein hiipi haudalle, oli korkeaksi luotu hautakumpu valkoisen
lumen peitossa, kaikki jäljet ummessa, ja ympärillä syvä hiljaisuus.

Hän otti puukkonsa, katkaisi muutamasta kuusesta lehvän ja astui kummun
ääreen.

    »Muut muistot haihtuu, katoaa,
    yks säilyy yksinään...»

Joku nauroi.

Hän katseli hurjistuneena ympärilleen ja keksi naurajan puusta.

Harakka!

Hän viskasi sitä puukollaan. Se nauroi yhä makeammin, räkätti hirveästi.
Kooten multakokkareita alkoi hän viskellä sitä ja lähti ajamaan sitä
jäljestä.

Kun hän palasi haudalle, oli siinä kukkalaite, suuri ja loistokas. Hän
potkaisi sitä niin että se katosi korkealle sakeaan ilmaan, mistä sitten
värikkäitä kukkia laskeutui suurten valkoisten lumiperhosten mukana
haudalle ja sen ympärille.

Kaukaa kuului harakan nauru.

Häneltä putosi kuusenlehvä kädestä, ja maahan tuijottaen hän lähti
astumaan haudalta, vaan kuuli jostakin äänen.

»Auta minua.»

Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen.

»Auta minua.»

Muutaman puun juurella sen runkoa vasten nojaten istui Alfred Levon,
keskellä otsaa punainen reikä, josta valui veri pitkin nenänvartta.

»Aa, sinä!» huudahti Holma. »Sinäkö kurja raukka se olit?»

»Kurja olen ollut ja raukka, olen ja aina pysyn», sanoi Levon. »Mutta et
sinäkään mikään sankari ole ollut.»

Holman tukemana Alfred Levon kulki hoippuen kaupunkiin.





End of the Project Gutenberg EBook of Pieni elämäntarina, by Teuvo Pakkala

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI ELÄMÄNTARINA ***

***** This file should be named 13023-8.txt or 13023-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.net/1/3/0/2/13023/

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders


Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.net/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.net),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.net

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.